Lukupiirin kirjat – takautuva lista

Helmikuussa 2024 käsiteltiin Juha Hurmeen tietokirjaa Kenen Kalevala? (SKS, 2023).

Juha Hurme sai vuonna 2017 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon laajasta romaanistaan Niemi. Kirja on fiktiivinen ja satiirinen tarina siitä, miten Suomi syntyi ja kehittyi Itämeren niemellä. Myöhemminkin hän on käsitellyt kansallisia aiheita teatterissa, kaunokirjoissa ja tietokirjoissa. Kansanrunous ja -kulttuuri on kiinnostanut häntä pitkään, Kansallisteatterissa esitettiin 2014 Hurmeen ylistetty näytelmä kansanrunouden tutkija D.E.D. Europaeuksesta. Vuonna 2023 häneltä ilmestyi SKS:n kustantamana Kenen Kalevala? Siinä hän kuvaa varhaisia kansanrunouden tallentajia ja erityisesti Elias Lönnrotia.

Akateeminen maailma 1800-luvun Suomessa oli suppea joukko miehiä, jotka kaikki tunsivat toisensa, tukivat toisiaan tai kritisoivat jyrkästi. Kaikesta tästä Hurme on kaivanut esiin tietoa ja kirjoittanut kiinnostavasti. Kalevalan kansallinen ja kansainvälinen menestystarina on peittänyt alleen Lönnrotin muokkaaman ja pääosin karjalankielestä suomentaman alkuperäisen aineiston, itämerensuomalaisen kansanrunouden. Laajasta aineistosta on valikoitu miehistä, sotaista tarinaa. Naisten osuus on vähäisempi, seksi sensuroitu tyystin. Lönnrotin lahjakkuus ja elinikäinen ahkeruus saavat kyllä kirjassa ansaitsemansa ylistyksen, mutta myös aikalaiskritiikistä Hurme kertoo.

Luvussa Kalevalan käyttöliittymät käydään läpi Suomen taiteen kultakauden Kalevalan innoittamia teoksia, jotka ovat yhä kansallisen identiteettimme kulmakiviä. 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolella Suomessa perustettiin lukuisia yrityksiä, yhdistyksiä ja järjestöjä, jotka ottivat nimensä Kalevalasta. ”Kaupallinen Kalevala-henkisyys oli voimissaan vielä Euroopan yhteisöön liittymistä valmistelevassa urheilu-Suomessa. Vuonna 1990 Kalevan kisoissa alettiin jakaa Uusi Sampo -maljaa, vakuutusyhtiö Sammon lahjoittamaa kiertopalkintoa kisojen parhaalle urheilijalle.”

Luvussa Kielen virta jäätyy Hurme kuvaa erityisen kauniisti trokeemittaisen rytmirunouden merkitystä viikinkiajan ja rautakauden aikakausina, sen arveltiin olleen suomensukuisia kieliä puhuvien erillisten ryhmien tärkeää muistitekniikkaa. Tutkija Matti Kuusen mukaan luku- ja kirjoitustaidottomille ihmisryhmille kalevalamitta oli mieleen painettavien tekstien koodi. Runolaulut kulkivat pelkän muistin varassa, eikä niistä ollut ”oikeaa” muotoa. Aina jotain tuli lisää, jotain jäi pois. Kansanrunouden kerääjät tallensivat pääosin runoja ja laulujen esitystapaa, mutta vähemmän säveliä. Vasta Axel August Borenius 1800-luvun lopun kansanperinteen kerääjänä oli litteroinut sanojen lisäksi runsaasti myös sävelmiä. Myöhemmin on alettu tutkia kootun perinneaineiston avulla muinaista laulutapaa.

Vanhoja maailmanselitysrunoja löytyy eri puolilta maailmaa. Itkuvirret, häälaulut, tanssilaulut, karhunpeijaislaulut ovat olleet osa siirtymäriittejä muinaisten ihmisten elämässä. Tähän muinaisten ihmisten kulttuuriseen perintöön Juha Hurme haluaa liittää tarkoitushakuisen mutta merkittävän kansalliseepoksemme.

Tammikuussa 2024 aiheena on Olga Tokarczukin romaani Aja aurasi vainajain luitten yli (Otava, 2020). Tämä oli jo kolmas Tokarczukin kirja lukupiirissä, syyskuun 2012 kirja oli Vaeltajat ja lokakuussa 2007 oli luettu Alku ja muut ajat. Lukupiiri oli saanut vieraaksi Tokarczukin tuotantoa suomentaneen taiteilijaprofessori Tapani Kärkkäisen keskustelemaan kirjasta, Olgasta ja kirjallisuuden suomentamisesta. Paikalla oli kymmenkunta lukijaa, muutama oli myös kuunnellut kirjan Erja Manton lukemana.

Olga Tokarczukin tuotanto on monipuolinen, hänen jokainen kirjansa on ollut varsin omanlaisensa. On toisiinsa liittyviä tai liittymättömiä novelleja, romaaneita ja jopa tämä dekkariksikin luonnehdittu Aja aurasi vainajain luitten yli. Tapani Kärkkäinen avasi työnsä haasteita, mutta myös sen tuottamaa iloa ja innostusta. Suomentamiseen liittyy paljon selvän ottamista, omien tietojen syventämistä. Kun kirjan päähenkilö rouva Duszejko kääntää 1700-luvun brittiläisen runoilija William Blaken tuotantoa, suomentajan on tunnettava tämä. Monet kirjan omalaatuisuudet juontavat juurensa Blakesta. Koska päähenkilö harrastaa myös astrologiaa, kirjassa on pitkiä jaksoja hänen eri ihmisistä syntymäpäivän perusteella tekemistään horoskoopeista. Suomentaja joutui etsimään konsultoivan suomalaisen astrologin, voidakseen kääntää nämä tekstinosat oikein termein. Kirjan minä-kertojan ääni oli ollut aluksi Tapani Kärkkäiselle ongelma, joka selkeni työn edetessä. Lukupiirissä arveltiin hänen tavoittaneen vanhan naisen äänen onnistuneesti.

Silti hyväkin käännös on illuusio alkuperäisestä, kääntäjän näkemys. Mutta se on usein paljon parempi kuin tekstin lukeminen alkuperäisenä vieraalla kielellä. Lukijan ymmärrys riippuu vieraan kielen taidosta ja kulttuurin tuntemuksesta. Kääntäjillä nämä ovat nykyisin lähtökohtaisesti hyvin hallussa. Eri kielille Tokarczukia kääntävien välille on syntynyt poikkeuksellinen verkosto, jossa keskustellaan käännöstyön pulmista ja tehdyistä ratkaisuista. Parisenkymmentä heistä kokoontui vuonna 2019 Tukholmassa juhlimaan keskenään kirjallisuuden Nobel-palkintoa vastaanottavaa kirjailijaa. (Kirjallisuuden Nobel jäi vuonna 2018 jakamatta valinnan tekevän Ruotsin akatemian skandaalisotkun vuoksi.)

Lukupiirin keskustelu Tapani Kärkkäisen kanssa avasi ja lisäsi ymmärrystä puolalaiseen kirjallisuuteen, Puolan historiaan, traditioon ja sen muutokseen. Olga Tokarczukin lisäksi hän on suomentanut useita muitakin puolankielisiä kirjailijoita. Bruno Schulzin 1930-luvulla julkaistu kaunokirjallinen tuotanto ilmestyi vuonna 2013 Tapani Kärkkäisen suoraan puolasta suomentamana teoksessa Kanelipuodit ja muita kertomuksia. Näitä merkillisiä, mutta värikkäitä ja arvaamattomia kertomuksia on verrattu Marc Chagallin taiteeseen. Schultz on vaikuttanut moniin myöhemmin julkaisseisiin maineikkaisiin kirjailijoihin. Lukupiiri oli tutustunut Schulziin syksyllä 2021.

Suomentaja on ammattinsa lisäksi myös yksi kirjallisuuden lukija, siinä kun lukupiirin jäsenet. Keskustelussa hänen kanssaan voimme avoimesti ihmetellä kirjailijan ratkaisuja ja esittää niistä omia tulkintoja, toisin kuin yleensä kirjailijan kanssa keskustellessa. Aja aurasi vainajain luitten yli antoi kiintoisia keskusteluaiheita. Siitä on ilmestynyt myös paljon verkkoesittelyjä ja kritiikkejä, kirja antaa ainesta monen tasoisille tulkinnoille. Kumpulan lukupiiriin tämä kirja selvästi osui.

2024

Joulukuun 2023 lukupiirissä aiheena oli Sirpa Kähkösen romaani 36 uurnaa (Siltala, 2023).

Ulla Agopov:

Joulukuussa saimme vieraaksemme lukupiirin juuri Finlandialla palkitun Sirpa Kähkösen. Sirpan palkittu romaani 36 uurnaa antoi monelle meistä paljon samaistumispintaa – ovathan monet meistä eläkeikään ehtineistä lukupiiriläisistä olleet vastaavassa tilanteessa eli selvittämässä pois nukkuneen läheisensä kuolinpesää. Romaanin nimi selittyy heti alkukohtauksessa, jossa Sirpa ottaa yhteyttä kuopiolaiseen seurakuntaan, jonka hautausmaalla perheellä on sukuhauta. Kirkkoherranvirastosta hänelle kerrotaan, että hautaan mahtuu vielä 36 uurnaa!

Sirpan äiti Riitta, jonka kohtalosta romaani kertoo, kuoli maaliskuussa 2022 kuopiolaisessa hoitokodissa. Elettiin korona-aikaa ja vierailut hoitokodeissa olivat kiellettyjä. Kesän ja syksyn 2022 aikana kirjailijan päässä syntyi päätös kirjoittaa äidin elämästä kirja. Äidin nuoruuden päiväkirjat – musta ja harmaa päiväkirja – olivat osa Sirpan käyttämää aineistoa.

Riitan elämää määritteli vuonna 25.8.1957 tapahtunut tasoristeysonnettomuus, jossa järjestelyveturi 346 ja linja-auto törmäsivät yhteen ja jossa 15-vuotias Riitta Tuomainen – linja-auton etuosassa matkustaneena – loukkaantui vakavasti. Hän sai aivotärähdyksen ja aivoissa katkesi valtimo, lasinsirpaleet repivät kasvoja ja reisiä. Riitta oli kolme päivää tajuttomana. Häntä hoidettiin Helsingin Kirurgisessa sairaalassa. Nuorena ihmisenä Riitta toipui fyysisesti nopeasti, mutta todennäköisesti hänen aivonsa saivat kuitenkin pysyvän vaurion. Hänen elämänsä jakaantui aikoihin ennen ja jälkeen onnettomuuden. Ajalle tyypillistä oli, että aivovaurio jäi huomiotta – olihan sotavammaisia ympärillä paljon ja hoidon osaaminen vajavaista. Hoida hommasi äläkä valita turhaan – näinhän se ajattelu silloin ja vielä kauan sen jälkeenkin meni.

Riitasta tulee uhmakas, kaikkia sääntöjä vastustava nuori. Uhma jatkuu vielä aikuisiällä. Hän saattaa ”panna ranttaliksi” ja heittäytyä vastuuttomaksi. Hänen persoonallisuutensa alkaa hajota. 1960-luvulla lehtiin ilmestyvät Twiggy-kuvat houkuttelevat Mirapront-nimisen amfetamiinijohdannaisen laihdutuslääkkeen käyttöön. Vuonna 1964 Riitta menee vihille, koska odottaa lasta. Synnytys on niin vaikea, että Riitan ”kiharat suoristuvat kivusta”. Lapsen syntymä on lopullinen tapahtuma: kun on kerran tullut äidiksi, ei paluuta entiseen enää ole. Sirpa tulkitseekin Riitan syömähäiriöisyyden ja androgyynin Twiggyn ihailun ”kaipuuksi takaisin tytön ruumiiseen, kaipuuksi pois naisen ruumiista”.

Alkoholin käyttö laukaisee psykoosin, jolloin Riitta on edesvastuuton ja saattaa ”kolhaista” (=lyödä) tytärtään. Riitta kärsii neurooseista ja uhkaa perhettään itsemurhalla.

Riitan lisäksi kirjassa ovat tärkeässä roolissa Riitan vanhemmat ja myös hänen anoppinsa Agatha. Riitta kasvoi ”punikin penskana”. Isä Lauri (jolle on annettu ”halsterimarttyyrin nimi”), oli luonteeltaan levoton ja uppiniskainen. Hän oli sisällissodan jälkeen lähtenyt Neuvostoliittoon ja sieltä palattuaan vuonna 1927 pidätetty ja istunut Tammisaaren pakkotyölaitoksessa puolitoista vuotta. Vuonna 1932 tulee uusi pidätys kommunistilakien ja ilmiannon perusteella ja kuuden vuoden vankilatuomio. Lauri vapautuu vankilasta 1938 surkeassa kunnossa, mutta joutuu lähes saman tien talvisotaan. Kotona ollessaan isä saattoi olla väkivaltainen perhettään kohtaan eikä juuri osallistunut lasten kasvatukseen ja kotitöihin, vaan vietti aikaansa aatetovereidensa seurassa. Naiset ja lapset elivät matriarkaatissa. Riitan äiti Anna Heleena, joka käytännössä kasvatti kahta lastaan yksinhuoltajana, oli liian kuormitettu voidakseen antaa lapsille rakkautta ja huomiota. Lisäksi perheen lapset olivat kovin eriarvoisia: poika oli äidin lemmikki, Riitta taas ”ylimääräinen”. Kun Riittaa koulussa haukuttiin ”punikin kakaraksi”, oli äidin ohje: Lyö takaisin! Niinpä Riitta sitten kerran pamauttaa luokkansa poikaa jäätyneellä lantulla päähän. Siihen loppuu huutelu.

Riitan isästä tuli kuitenkin erinomainen isoisä Sirpalle ja tämän sisarelle, jotka kasvoivat isoisän kertomusten vaikutuspiirissä. Isoisä kirjoitti myös muistelmansa, joita kertyi yli 120 liuskaa ja lisäksi vankilavihko, jotka molemmat on tallennettu Kansanarkistoon. Myös näistä Sirpa on ammentanut aineistoa. Isoisä olikin kehottanut Sirpaa selvittämään sukunsa tarinaa – olihan Sirpalla siihen mahdollisuus historioitsijan koulutuksensa ansiosta.

Riitta-äidin päiväkirjat ovat hienoa ajankuvaa ja nuoren ihmisen itsetutkiskelua. Äiti oli lahjakas kirjoittaja, joka oli haaveillut näyttelijän tai kirjailijan urasta. Päiväkirjat kertovat myös paljon kiinnostavia asioita 1950-luvun nuoren ihmisen elämästä ja nuorisokulttuurin tulosta Suomeen. Riitta ei milloinkaan kieltänyt Sirpaa käyttämästä päiväkirjojen aineistoa ja Sirpa koki, että hänellä oli vapaus käsitellä aineistoa haluamallaan tavalla. Kirjan alaotsikko on Väärässä olemisen historia. Väärässä olivat Riitan isä Lauri ja tämän Neuvosto-Karjalaan muuttaneet veljet Armas ja Elias, joista 1930-luvun puolivälin jälkeen ei enää kuulunut mitään. Väärässä oli myös Riitta, ehkä myös Sirpa itse. Edellisten sukupolvien toteutumattomat unelmat voivat siirtyä suurena syyllisyytenä seuraaviin sukupolviin, jotka eivät niitä välttämättä kestä. Yksi kirjan teemoista ovatkin ylisukupolviset sanoittamattomat traumat.

Kirjan kieli on paikoittain äärimmäisen kaunista ja lyyristä – siinä kuuluu runonlaulajan rytmi ja se on kiinni suullisessa perinteessä. Yksi kielellisesti hienoimmista kohtauksista on mielestäni kuvaus Laurin lähdöstä pidätettynä vankilaan (s. 86). Myös tasoristeystä lähestyvän veturin kuvaus on järkyttävyydessään vaikuttava. Kähkönen viljelee paljon savolaismurteiden ilmauksia. Savolaismurteen sana ”rovitseminen” (kaiveleminen, penkominen – alun perin kasken penkominen) onkin kirjan avainverbi: kirjailija rovitsee sukunsa historiaa ja tekee Neuvostoliittoon muuttaneiden sukulaistensa kohtalot julkisiksi. Sirpa Kähkösen sanoin: ”Kirjani on pienimuotoinen äänten sorina – minulle puhuvat menneet sukupolvet”.

Ulla Neuvonen:

Lukupiirissä vietettiin pikkujoulua yhdessä Sirpa Kähkösen kanssa. Aiheena oli hänen kirjansa 36 uurnaa : väärässä olemisen historia. Sirpa Kähkönen on kirjoittanut tuotantonsa kuopiolaisen sukunsa vaiheista. Tärkeitä osia siinä ovat isoisä Lassin kokemukset Tammisaaren vankileirillä kirjassa Vihan ja rakkauden liekit : kohtalona 1930-luvun Suomi, sekä tämän 1920-luvulla Neuvostoliittoon siirtyneiden veljien kohtalot kirjassa Graniittimies. Monet Kähkösen romaaneista käsittelevät työläisperheiden naisten arkea 1900-luvun Kuopiossa, sotien ja poliittisten ristiriitojen viedessä miehet milloin vankilaan, milloin rintamalle. Hänen kirjansa ovat olleet useasti paitsi Finlandia-palkintojen ehdokkaina, myös muiden huomionosoitusten.

36 uurnaa : väärässä olemisen historia sisältää loppuyhteenvedon tästä. Kirjan keskeinen henkilö on kommunistin tytär Riitta, nuori nainen 1950-luvulla. Lapsuus on ollut karu, ankarin sanonnoin kasvatuksen ja vanhempien katkerien kokemusten leimaama. Omalle kohdalle sattuu vielä loukkaantuminen rajussa liikenneonnettomuudessa, villit vuodet ja vahinkoraskaus. Tytär Sirpa käy läpi tasapainottoman äitinsä menneisyyttä tämän kuoltua. Riitan päiväkirjat avaavat nuoruuden ajatuksia ja kokemuksia, Sirpan omat muistot ihaillusta äidistä ovat täynnä turvattomuutta, väkivaltaa ja itsetuhoisia kohtauksia. Isovanhemmat ovat pelastus, turva lapselle. Tätä hän käsittelee läpi yön kuolleen äitinsä kanssa kotonaan, vierailulla piipahtavat myös isoäidit. Vanhat muistoesineet kertovat omia tarinoitaan, kirjailijan sanoittamia.

Aikuiseksi kasvettuaan, historiaa ja kirjallisuustiedettä opiskeltuaan Sirpa Kähkönen on selvittänyt sukunsa menneisyyttä, isovanhempiensa kertomiin sukutarinoihinkin pohjautuen. Syvällinen ymmärrys syistä ja seurauksista on tuonut kirjalle vuoden 2023 Finlandia-palkinnon. Kaikillahan on ollut lapsuus, joka koostuu sekä hyvistä että pahoista kokemuksista. Niillä on taustansa, pitkä jälki menneistä ajoista ja tapahtumista. Mestarillinen 36 uurnaa antaa lukijoilleen ajattelemisen ja samaistumisenkin aihetta.

Sirpa Kähkönen vieraili lukupiirissä pian Finlandia-palkitsemisensa jälkeen. Hän kertoi pohdinnoistaan biofiktio- ja autofiktiogenrestä. Sirpan itsensä lisäksi kirja kertoo vain kuolleista sukulaisista. Muut perheenjäsenet on rajattu pois, kirjaan he ovat saaneet tutustua ennen julkaisemista. Keskustelu toi esiin lukijoiden tunnistamia omia sukuhistorioita ja tuntemuksia. Esivanhempien elämänvaiheet siirtymisestä joko suoraan tai Amerikan kautta Neuvostoliittoon eivät ole ihan harvinaisia Suomessa.

Marraskuussa 2023 keskusteltiin Juha Itkosen & Kjell Westön kirjekokoelmasta 7+7 : levottoman ajan kirjeitä (Otava, 2019). Juha Itkonen ja Kjell Westö ovat kirjailijoita. Puolituttuina he jossakin vaiheessa päättivät ryhtyä julkaistavaan kirjeenvaihtoon. Kirjeissään he käsittelevät enimmäkseen kirjailijuutta. Siihen liittyy varsinkin kirjallisuuskritiikki. Kumpikin on saanut sekä myönteistä että kielteistä kritiikkiä. Westö on vanhempi ja menestyneempi. Hän pyrkii kannustamaan nuorempaa kollegaansa muistelemalla joitakin omien kirjojensa saamia väheksyviä tai kyseenalaistavia arvioita. Itkosella on selvästi enemmän kokemuksia huonoista kritiikeistä, hänen tuotantonsa on epätasaisempaa. Westön tuotanto on pääosin romaaneita, joiden aiheet ja henkilöt pohjaavat vain kevyesti todellisiin, historiallisiin henkilöihin tai tapahtumiin. Itkonen on julkaissut romaaneita, joissa on vahva autofiktiopohja, matkakirjan sekä kirjoituksia eri antologioissa. Hän vaikuttaa olevan melko epävarma kirjailijan laadustaan ja tehtävästään. Kumpikin harrastaa vakavasti musiikkia ja urheilua. Westö matkustelee kiireisenä maailmalla erilaisissa kirjailijatapahtumissa, mutta kotimaassa hän viihtyy saaristomökillään. Juha Itkonenkin matkustaa, eniten USA:ssa. Suomessa hän viihtyy julkisuudessa, televisio-ohjelmien juontajana. Itkosen vaimo Maija on tunnettu elintarvikeyrittäjä, joka hyväksyy perheen osuuden miehensä julkaisemissa kirjoissa.

Kirjekokoelmasta jäi lukupiirille vähän puolivillainen vaikutelma. Toki kirjailijuuteen voi liittyä lukijaa kiinnostavia asioita, mutta kritiikkien loputon terapointi ei ehkä ole sellainen. Itkosten perhe-elämä on kuin lehtihaastattelussa. Kummatkin kirjailijat tiedostavat ilmastomuutoksen, mutta se ei tunnu vaikuttavan heidän elämäänsä juurikaan. Kirjan julkaisuvuoden (2019) aikaisten maailman tapahtumien pohdinta on kuin lukisi vanhoja uutisia vuonna 2023, niin paljon suurta pohdittavaa maailmaan on ilmaantunut sen jälkeen.

Lokakuussa 2023 aiheena oli Kristiina Markkasen kaksoiselämäkerta Wivi & Hanna : arkkitehdin ja kauppaneuvoksen yhteiset vuodet (Ateena, 2021). Arkkitehti Wivi Lönn ja kauppaneuvos Hanna Parviainen tapasivat 1911 ja vaikuttivat tiiviisti toistensa elämään Hannan kuolemaan saakka. Yhteisiin 27 vuoteen mahtuu valtavasti: työtä, huimia matkoja, rakkauttakin. Tieto-Finlandia palkintoehdokkaana ollut teos kertoo sekä tunnetun arkkitehdin että vähemmän tunnetun Parviaisen teollisuussuvun johtajan toiminnasta melkein ainoina naisina miesten perinteisillä aloilla. Heidän ystävyytensä ja rakkautensa avaa myös näkymiä 1900-luvun alkupuolen puolijulkisiin naispareihin, joita on ollut useampia kuin yleensä tiedetään. Lukupiiri keskusteli Wivin ja Hannan elämänvaiheista. Kirjoittaja on kuvannut laajemmin arkkitehtuuria, rakentamista ja puunjalostusteollisuutta vuosikymmenten kuluessa, tyylisuuntien ja talouslaman vaikutuksia. Varakkaiden naisten matkat Eurooppaan ja ystäväpiirit olivat poikkeuksellisia, mutta myös huijareita ja tylyjä pankinjohtajia varsinkin Hannan tielle ilmaantuu.

Lukupiirin mielestä Wivin ja Hannan elämänvaiheet ja olosuhteet kerrottiin hyvin. Henkilökohtaisten lähdeaineistojen vähyys jätti kuitenkin puutteeksi heidän sisimmät mietteensä.

Syyskuussa 2023 aiheena olivat Kamel Daoud’n romaani Tapaus Meursault (Aviador, 2022) ja Albert Camus’n romaani Sivullinen (Otava, 1947 jne.) Albert Camus kirjoitti esikoisromaaninsa Sivullinen Ranskan ”maakunnassa” Algeriassa, missä hän oli syntynyt ja kasvanut. Kirja julkaistiin toisen maailmansodan aikana 1942 ja se saavutti vuosien myötä klassikon maineen. Tarina kertoo ranskankielisestä, Algeriassa asuvasta nuoresta miehestä, Meursault’sta, jolle mikään ei merkitse mitään. Meursault sekaantuu erään naapurinsa ja paikallisten arabien väliseen kiistaan ja päätyy ampumaan yhden näistä kuoliaaksi kirkkaassa päivänvalossa. Meursault tuomitaan kuolemaan murhasta ja osin myös siitä syystä, ettei ympäröivä yhteiskunta voi käsittää hänen välinpitämättömyyttään maailmaa ja toisia ihmisiä kohtaan.

Algerialainen kirjailija Kamel Daoud julkaisi 72 vuotta myöhemmin maailmankuulua Sivullista täydentävän romaanin. Daoud antaa teoksessaan Tapaus Meursault identiteetin ja nimen algerialaisranskalaisen Meursaultin surmaamalle ja nimettömäksi jääneelle arabimiehelle. Teoksen päähenkilö ja tarinan kertoja on Haroun, joka aloittaa katkeralta tuntuvan tarinansa murhatusta veljestään Moussasta. Vuosikymmenten traumat eivät olleet lakanneet satuttamasta veljeä ja yhä elossa olevaa äitiä, joka jäi vaille eläkettä, koska Moussan ruumista ei koskaan löytynyt. Äiti piti yllä vanhimman poikansa muistoa ja vaati nuorempaa sitoutumaan kostoon.

Lukupiiri keskusteli näiden kahden kirjan vuoropuhelusta, päähenkilöistä ja näiden tunteista. Myös siirtomaakysymykset nousevat Daoudin kirjassa esiin. Camus ei niitä käsitellyt, vaikka on selvää että Algeriassa rinnakkain eläneet etniset ryhmät olivat eriarvoisia. Kuitenkin ”arabit” tiesivät että ranskalaiset lopulta lähtisivät. Lapset huvittelivat osoittelemalla taloja aivan kuin olisivat jakaneet sotasaalista. Daoudin kirjassa Algerian sota 1954-1962 lopulta päättyy ja maa itsenäistyy, mutta Harounin toteuttama kosto tapahtuu juridisesti liian myöhään. ”Periaatteessa kukaan ei nähnyt teossani mitään väärää. Vain rikoshetki näytti aiheuttavan lievää ongelmaa.” Itse hän jää pohtimaan myös sivullisen tappamalla ylittämäänsä rajaa.

Kesäkuussa 2023 Lukupiirssä keskusteltiin Johanna Venhon romaanista Syyskirja (WSOY, 2022). Meitä kiinnostivat Johanna Venhon biofiktiiviset romaanit, valitsimme uusimman eli 77-vuotiaan Tove Janssonin viimeistä kesää 1991 Klovharun saarella kuvaavan kirjan. Tove ja hänen puolisonsa Tuulikki Pietilä tekevät loppusiivousta mökillään, he ovat päättäneet että elämä Suomenlahden ulkoluodolla ei enää seuraavana kesänä ole mahdollista heille.

Klovharun asukkaita tarkkailee lähirannalta käsin biologisen tutkimusryhmän jäsen, nuori opiskelija Maria, Toven ihailija. Hän kaipaisi omien kriisiensä keskellä neuvoja idoliltaan, mutta ei rohkene lähestyä tätä vanhaa, maailmankuulua taiteilijaa edes kirjeitse. Nopea rantautuminen saareen, reppunsa ’unohtaminen’ sinne on ainoa mahdollisuus kontaktiin.

Klovharun asukkaiden purkaessa kotiaan ja pakatessa lähtöä varten heidän mieleensä tulee muistoja siellä eletyistä kesistä. Mutta myös Janssonin perheestä, erityisesti Toven äidistä, Signe Hammarsten-Janssonista, joka vietti kesiäkin tyttärensä ja Tuulikin luona. Kolmen taitelijan yhteiselo on varmaan ollut haasteellista pienellä saarella, pienessä mökissä. Toven läheistä äitisuhdetta kirjassa käsitellään paljon, Signe Hammarsten oli Janssonin boheemin taiteilijaperheen ylläpitävä voima, turva ja elättäjäkin. Tyttären taiteilijantietä hän on varmaan aina tukenut, toisin kuin muumeja kritisoinut pappa Jansson.

Opiskelija Marian äitisuhde on myös vahva, huoli äidin sairastumisesta ahdistaa häntä kovasti. Oma parisuhde on kariutunut poikaystävän jyrkkien, toisin ajattelevia tuomitsevien asenteiden takia. Satutäti Tove Jansson ei poikaystävän mielestä kelpaisi Marian ihanteeksi. Pentti Linkolan radikaalit, jopa ekofasistiset kannanotot kuuluivat keskustelujen taustalla. Oman elämänsä valintoja pohtiva nuori nainen on hyvien neuvojen tarpeessa. Tovelta tulee vain pieni vihje, itse on tiensä löydettävä.

Kirjan lukeminen täydensi vain hiukan kuvaa Tove Janssonin elämästä. Hän on itse kirjoittanut perheestään hienoja romaaneja (Kuvanveistäjän tytär, Kesäkirja…) ja novelleja. Hänestä on julkaistu elämäkertoja, romaaneja, tehty näytelmiä ja elokuvia. Faktaa ja fiktiota. Hänen elämänsä kiinnostaa tällä hetkellä. Joskus mietin että Tuulikki Pietilästä emme varmaan koskaan tule kuulemaan muuta kuin Toven kertomaa, satua ja totta.

Toukokuussa 2023 keskusteltiin Pauliina Rauhalan romaanista Synninkantajat (Gummerus, 2018). Toukokuun kirjamme herätti ristiriitaisia tunteita ja runsaasti keskustelua. Monitahoisesta kirjasta oltiin montaa mieltä: Terhin mielestä runollisuus oli yletöntä, Kristiinan mielestä monimutkainen lauserakenne ja raskaat määreet joka lauseessa tekivät kirjoitustavan liian informatiiviseksi, lestadiolaisen synkistelyn kuvaukset tuntuivat monista oudoilta. Ulla N. totesi, että uskonyhteisöjen kuvauksia on viime vuosina ilmestynyt tiheään tahtiin. Pauliina Rauhalan aiempi kirja Taivaslaulu kertoo pariskunnasta, joka eroaa lestadiolaisuudesta. Ja luimmehan mekin vuosi sitten Suvi Ratisen lestadiolaisuutta sivuavan kirjan Matkaystävä, joka käsitteli aihetta nuorten näkökulmasta ja täysin erilaisella tavalla.

Pitkään pohdimme sitäkin, onko kaikki, mitä lestadiolaisen liikkeen sisällä tapahtuu edes laillista. Lopputulema oli, että niin kauan kuin kukaan ei tee rikosilmoitusta, vallankäyttö ja toisten ihmisten kontrollointi (asianomistajarikoksia!) saa jatkua. Pääkaupunkiseudulla on vaikea ymmärtää sitä yhteisön kontrollia, joka näissä piireissä vallitsee. Missä uskonnonvapauden rajat tulevat vastaan? Rauhalan kuvauksessa viitataan myös kouluopetukseen: Aaronin koulukirjasta oli leikattu ihmisen biologiaa käsittelevät sivut pois. Onko tässä jotakin samaa kuin siinä, että ääri-islamilaiset lapset eivät saa osallistua musiikintunteihin? Ulla N. oli tapansa mukaan tutkinut karttaa ja tuli siihen tulokseen, että kirjan Joki on Pattijoki (kunta kuuluu nykyään Raaheen). Kirjassa mainitaan kreivin patsas – lienee Pietari Brahen patsas Raahen kaupungissa. Suomen Raamattu-vyöhykettä siis.

Kirjan henkilöt:

Taisto, isoisä

Aliisa, Taiston sisar

Aliisan tyttäret Rakel ja Auroora

Jalmari, Aliisan mies (Taiston mielestä tämä on ”sosialisti”), kuollut Aurooran ollessa 15-vuotias

Matti, Rakelin mies (puhuu vähän ja vain asiaa)

Aaron, Rakelin ja Matin poika

Luukas, Leevi, Miika, Johannes ja Markus-vauva – Aaronin pikkuveljiä (äidin mahassa kelluu jo uusi vauva)

Kirjan tapahtumat: Kirja alkaa Taisto-papan kuolinvuoteen ääreltä. Yksi hänen lapsenlapsistaan on papan vuoteen äärellä tämän viimeisinä hetkinä sairaalassa. Myöhemmin seurataan tämän saman lapsenlapsen ’matkakertomusta’, joka on eräänlaista kommenttia kaikille kirjan tapahtumille ja tulkintaa niistä. Yksi kerrallaan tapahtumia avataan kaikkien henkilöiden näkökulmasta. Kerronta myös vaihtelee minä- ja hän-muotojen välillä.

Taisto-papan kuolinvuoteelta siirrytään Aaroniin. Hän on erityinen lapsi, joka kirjoittaa ajatuksiaan ’vihkoon’. Hän jakaa isoisänsä luontoinnostuksen ja tekee tämän kanssa mm. öisiä linturetkiä. Aaron pitää Raamatussa eniten kertomuksesta Nooasta ja vedenpaisumuksesta ja rakentaa itselleen venettä – Arkkia – mikä viittaa kirjan lopun traagisiin tapahtumiin. Aaronilla on lämmin suhde isoisäänsä. Taisto-pappa, joka ei malta odottaa vesien sulamista, että pääsisi kalaan, auraa jäätä veneensä moottorilla. Ilmeisesti kalastus – toisin kuin metsästys – on hyväksytty harrastus, koska alkuseurakunnan tunnus oli kala. Taisto puhelee muurahaisille ja kasveille, joihin hän viittaa pronominilla ”hän”. Hän kasvattaa puutarhassaan mesikasveja hyönteisiä varten ja on rakentanut näille hyönteishotellin. Taisto on onnellinen vain luonnon keskellä ollessaan. Hän on rakentanut itselleen lehtimajan, joka on turvapaikka pahan olon (sydänvaivat?) iskiessä.

Aaronilla on läheinen suhde myös isoäitiinsä Aliisaan, jonka kanssa hän käy joka kevät niityllä katsomassa kurkia. Aliisa vie Aaronin myös hakemaan juuria korien punomista varten. Näin hän sitoo Aaronia luontoon ja esiäiteihinsä. Aliisa laulaa kirkkokuorossa ja hänellä on yhteisön ulkopuolinen ystävä Linnea, jonka kanssa keskustellessa ”kokoukset” tulevat mainituksi ensimmäistä kertaa. Kuorossa laulamisesta Aliisa saa kuulla moitteita Taistolta. Aaronin isä Matti on varsin vähän kuvioissa mukana, mutta hänestä luemme, että isän ja pojan yhteinen harrastus on veneen tervaaminen.

Aliisan tytär Auroora tapailee sähköpaimenaidan yli Juhani-nimistä nuorta miestä, joka tulee yhteisön ulkopuolelta. Taisto-papan mielestä Auroora on ”höppänä”. Kun Aurooraa syytetään ”haureudesta” ja ”hengellisestä kuolemasta”, hän lopettaa puhumisen ja ryhtyy mykäksi.

Kirjassa ”sielunhoidollista neuvottelua” kuvataan itse asiassa aika vähän. ”Neuvottelusta” laadittu pöytäkirja on kuitenkin varsin kuvaavaa materiaalia. Rauhanyhdistyksen kokous, johon Aliisa on ollut vastahakoinen lähtemään, kuvataan hänen näkökulmastaan. Täpötäydessä salissa vallitsee jännittynyt tunnelma. ”Oulun veljet” ovat paikalla mustissa puvuissaan. Johdantopuheen sävy on syyttävä: syytetään ”me-hengestä” eli osallistumisesta kylän puuhiin oman seurakunnan sijasta. Annetaan lista henkilöistä, joita ei saanut tervehtiä sanomalla ”Jumalan terve”. Taisto luettelee henkilöt, jotka ovat syyllistyneet mitä erilaisimpiin rikkeisiin; jopa nuorten miesten metsästysyhdistyskin saa tuomion. Taisto ei mainitse Aliisan nimeä, mutta katsoo tätä pitkään ”hempeyteen” syyllistyneistä yhteisön jäsenistä puhuessaan. Auroora on jäänyt pois tilaisuudesta, vaikka oli luvannut tulla. Sen sijaan Aliisan vanhempi tytär Rakel (Aaronin äiti) oli paikalla. Aliisa ihmettelee, miten ihmiset osaavat ”koreografian” ja sanat niin hyvin ulkoa. Vain yksi mies poistuu kesken tilaisuudesta. Hän on Lennart, kirvesmies, joka asuu syrjäkylillä eikä muutenkaan osallistu yhteisön toimintaan. Hän toteaa lähtiessään, että ”Ihmisiä tässä vaan kiusataan”. Aliisa poistuu tilaisuudesta väliajalla. Hänet erotetaan lopulta rauhanyhdistyksestä ja häntä kielletään tervehtimästä ketään Jumalan terve – tervehdyksellä. Aliisa näkee kuitenkin itsensä ja Aurooran yhteisöä puhdistavina uhreina.

Matkakertomus: Kirjaan on ripoteltu matkakertomusta, joka toisaalta vaikuttaa jotenkin irralliselta, mutta toisaalta paljastaa lukijalle merkityksellisiä asioita, kuten Taisto-papan aiemman historian ja hänen lapsuutensa nuoren aviottoman äidin lapsena, joka ei tunne biologista isäänsä. Selviää myös, että Taiston koulutustausta on kiertokoulu. Hänen mielestään viisaus ei asu kirjoissa vaan käytännössä. Siitä huolimatta hän arvostelee Agricolaa, joka suomensi ruotsin sanan ”samvete” omaksitunnoksi, vaikka parempi suomennos olisi ollut ”kanssatieto”. Sinänsä aika moderni ajatus: nythän puhutaan joukkoälystä! Matkakertomuksen kirjoittajastakin selviää vähän kerrassaan asioita: hän on yliopistotutkija, jolla on kuusi lasta. Hän on ollut kirjoittajapiirissä ja saanut sen ohjaajalta moitteita ”puuduttavasta kronologiasta”. Hän pohtii kristinuskon auktoriteetteja ja mm. Ilmestyskirjaa ja toteaa, että Ilmestyskirjan tulkinnat ovat varsin mielivaltaisia. Hän pohtii myös suhdettaan vaimoonsa ja toteaa, etteivät vaimon odotukset miestään kohtaan ole toteutuneet. Hän lukee mm. T.S. Eliotia ja Matthew Arnoldia. Arnoldista hänelle tulee matkakumppani.

Toinen matkakumppani on Kettu, joka ilmeisesti hypähtää kirjoittajan seuraksi Saint-Exuperyn Pikku-prinssistä. Välillä Kettu kirjoittaakin: hänen lauseensa ovat selkeitä ja hyvin jäsenneltyjä! Kirjoittajan matkat ovat osin mielikuvitusmatkoja (käynti amishien luona ja tapaaminen maailmanloppua ennustavan amerikkalaisen kotirouvan kanssa) tai poissaolohetkiä, kuten matka Jerusalemiin. Käynti Kierkegaardin haudalla sen sijaan voi olla todellinen matka. Filosofi puhuu kirjoittajalle vielä haudan takaakin. Kirjoittaja on hyppäämäisillään jyrkänteeltä, kunnes kuulee äänen, joka kieltää hyppäämästä. Seuraavana yönä hän tapaa Ketun (unessa?). Kertoja tunnustaa epäonnistuneensa ja palaa lopulta kotiin, jossa vaimo ottaa hänet hyväksyen vastaan.

Auroora katselee Juhanin kanssa tähdenlentoja pellolla. Sieltä poistuessaan hän toteaa, että pelto on täynnä lasinsiruja. Tässä kirjailija viittaa Edith Södergranin runoon Tähdenlento:

Yön tullen / minä seison portailla kuuntelemassa,

tähdet parveilevat puutarhassa / ja minä seison pimeässä.

Kuule, tähti putosi helähtäen!

Älä astu ruohikolle paljain jaloin: puutarhani on sirpaleita täynnä.

Muutakin intertekstuaalisuutta voi kirjasta löytää. Aliisa mainitsee Aatamin ja Eevan vihdat, joilla nämä peittelevät alastomuuttaan. Tämähän on tietenkin viittaus Hattulan Pyhän ristin kirkon maalauksiin, joissa Aatamin ja Eevan peitteinä todellakin on kuvattu saunavihdat. Tälle Anneli Kanto antaa romaanissaan Rottien pyhimys pätevän selityksen: kirkkomaalarit olivat pohjoismaalaisia eivätkä koskaan nähneet viikunanlehtiä. Aaronin kamppailussa jääpatoja vastaan olin huomaavinani William Faulknerin Villipalmujen vaikutusta (tulvakohtaus) ja ehkä myös Marko Tapion Arktisen hysterian voimalapadon murtumisen kuvausta.

Auroora vapauttaa itsensä juoksemalla monta kertaa sähköpaimenlankaa vasten ja käräyttämällä ihonsa siihen. Kaupunkimatka, jonka Auroora tekee tavatakseen Juhanin tai edes nähdäkseen vilauksen tästä, osoittautuu täydelliseksi fiaskoksi: Auroora näkee Juhanin kävelevän toisen tytön kanssa eikä tämä ole tuntevinaankaan Aurooraa. Yksi romaanin kauneimmista jaksoista on kohta, jossa Auroora on fyysisten ponnisteluittensa (ui ja juoksee hullun lailla, että pystyisi jotenkin nukkumaan) jälkeen täysin uuvuksissa ja Aliisa päättää kylvettää hänet leppävihdalla (pihlajavihta olisi ollut paras, mutta sellaista ei juuri silloin ollut saatavilla!). Saunomisen jälkeen Auroora ”eheytyy” uidessaan syyskylmässä vedessä. Vähän kerrassaan hän alkaa puhua ja avautua äidilleen. Hän haukkuu Pohjanmaan pataluhaksi. Tässä vaiheessa lukijalle käy selväksi, että Auroora on selviytyjä, toisin kuin monet muut henkilöistä. Samalla Aliisakin avautuu tyttärelleen ja kertoo suhteestaan tämän isään Jalmariin. Aliisan naisen viisaus on uskomatonta lajia.

Aaronin kohtaloksi käy joen jäiden lähtö. Samaan aikaan Aliisa tuntee ruumiillista kipua, joka yhtyy henkiseen: hänet valtaa hyödyttömyyden ja hylätyksi tulemisen tunne – aavistus siitä, että jokin on nyt pahasti pielessä. Aliisa tunnistaa Aaronin äänen luultuaan sitä ensin kurjen huudoksi, mutta ei pysty tekemään mitään poikaa auttaakseen. Aaronia ei auta edes Arkki, jonka varassa hän pystyy kellumaan jääpadon seassa jonkin aikaa, mutta joka sitten murtuu ryskyen joen kiviin ja jättää pojan hyisen jokiveden armoille.

Samaan aikaan, kun Aaron kamppailee hengestään jääpatojen seassa, Taisto-pappa näkee Jeesus-näyn. Tapaus on huipentuma Taiston sisällä käynnissä olleelle kamppailulle: Taisto on jo pitkään nähnyt itsensä vanhana kaakkina, jota piiskataan edestä ja takaa. Hän alkaa epäillä omaa oikeassa olemistaan ja saa lohtua vain talviverkkojen laskemisesta merellä. Lopussa Taisto luopuu asemastaan Rauhanyhdistyksessä vedoten sielulliseen sairauteen. Jumalan työn tekeminen on Taistolle raskas taakka ja hän lepää lampolassa lampaiden seassa. Matkakertomuksen kirjoittaja tuomitsee Taiston: tämä on paha ihminen ja käyttää valtaansa väärin. Minä lukijana näin Taistossa enemmän uhrin kuin syyllisen. Samalla tavalla kuin Aliisa ja Auroora kantavat ”syntien” taakkaa, Taisto kantaa sitä koko yhteisön puolesta – kunnes taakka romahduttaa hänet. Taisto ei oikeasti ole paha, vaan hän toimii suurempien voimien vallassa. Hän katuu puheitaan ja toimiaan, mutta ei saa enää mahdollisuutta pyytää anteeksi.

Kirjan kieli on hyvin runollista ja sen rytmi tavoittelee Raamatun kielen rytmiä, ehkä myös Laestadiuksen saarnojen rytmiä. Aliisan kielessä on paljon kalevalaista poljentoa. Kirja on ahdistavasta aiheestaan huolimatta kaunis ja sykähdyttävä lukukokemus.

Ulla Agopov

Huhtikuun 2023 lukupiirin aiheena oli Ritva Hellstenin romaani Raija (Aviador, 2020). Raija on surullinen romaani kirjailijakohtalosta, Ritva Hellstenin biofiktiivinen tarina sisarestaan Raija Siekkisestä. Nuoresta lähtien kirjallisuus oli Raijalle tärkeää ja kirjailijuus ainoa vaihtoehto. Kirjailijana hän menestyi, sai kiittäviä kritiikkejä ja monia palkintoja. Siinä ohessa hän etsi rakkautta, eli pitkiäkin parisuhteita, koki vaikeita menetyksiä. Nämä johtivat hänet boheemiin, hallitsemattomaan elämäntapaan vuosiksi. Hänelle olivat toisaalta tärkeitä voimavaroja luontosuhde, eläimet, saaristo, kesämökki. Matkat Välimeren valoon saivat kirjoittamisen sujumaan vaikeidenkin vaiheiden jälkeen. Viimeisimmän kirjan kritiikki viipyi, Raija Siekkinen uskoi tulleensa kirjailijana unohdetuksi. Yksinäinen, syrjäytyvä ja arvostaan epävarma kirjailija kuoli traagisesti kotinsa tulipalossa, vasta 51 vuotiaana.

Lukupiiri keskusteli enimmän ajan Raijan elämästä. Kirjan kirjoittaneen sisaren oikeudesta tähän elämäntarinaan voi olla erilaisia käsityksiä. Sisarukset olivat läheisiä ja Ritva Hellsten oli tärkeä tuki Raijalle. Pelastaako kirja Raijan elämäntyön kirjailijana unohtumasta, vai kertooko se vain yhden surullisen taiteilijakohtalon asiasta kiinnostuneille? Onko tällä romaanilla omia taiteellisia ansioita? Mitä Raija itse ajattelisi, sitä emme saa koskaan tietää.

Maaliskuu 2023 aiheena Rosa Liksomin lyhytproosateos Väliaikainen (Like, 2014). Rosa Liksom on kirjoittanut monia mieleenjääneitä romaaneita, kuten Reitari, Hytti nro 6, Everstinna ja Väylä. Novellit ja varsinkin lyhytproosa ovat hänen laajan tuotantonsa ydintä. Kuvataiteilijakin hän on, sarjakuvaakin tehnyt. Väliaikainen on lyhytproosaa vuodelta 2014. Edelleen lukupiiri joutui pohtimaan, ovatko tarinat vähäosaisista ja syrjäytyneistä luettava suomalaista todellisuutta kuvaavina dokumentteina vai ajan teemojen ja puhetapojen parodioina. Ehkä molempia on mukana. Tuntuu kuin jokin muodikas uudistermi olisi saanut kirjailijan mielikuvituksen lentoon, kehittämään tapauksen jossakin pohjoisessa, pohjoisen kielellä mutta täysin tunnistettavana markkinavoimien tai sote-kuvioiden tragikoomisena parodiana. Etelässäkin tapahtuu, naurattaa, vaikka ei pitäisi. Nerokas, tuottelias Anni Ylävaara on kaikki palkintonsa Rosa Liksomina ansainnut.

Helmikuu 2023 kirjailijavieraana Martta Kaukonen ja hänen psykologinen trillerinsä Terapiassa (WSOY, 2021). Terapiassa esittelee 50-vuotiaan Clarissa-terapeutin (21 vuotta terapeuttina), tämän miehen Pekan, toimittaja Arton (alkoholisti, jonka edesmennyt vaimo Marja oli Arton esihenkilön Irmelin ystävä) ja Iran, pakkomielteisen nuoren naisen, joka tulee Clarissan vastaanotolle.

Martta Kaukonen vieraili Kumpulan lukupiirissä 13.2.2023. Monille meistä lukijoista kirja oli melko hämmentävä kokemus ja sen vuoksi oli kiinnostavaa kuulla kirjailijalta teoksen syntyvaiheista ja saada taustoitusta sen teemoihin. Keskustelu olikin vilkasta ja Martta Kaukonen osoittautui viehättäväksi haastateltavaksi. Martta kertoi kirjoittaneensa kirjaa kaiken kaikkiaan neljä vuotta päivätyön ohella – tosin myös taukoja oli monta. Poikkeuksellista oli myös se, että Martta aloitti yhteystyön WSOY:n kustannustoimittajan kanssa jo ennen kustannussopimuksen solmimista. Viimeinen vuosi olikin sitten aktiivista kirjoittamisaikaa.

Martan äiti on psykologi ja kiinnostus aiheeseen on hänellä peräisin jo nuoruudesta, vaikka Martta päätyikin opiskelemaan kirjallisuustiedettä eikä psykologiaa. Terapia ja siihen liittyvä prosessi ovat myös kiinnostaneet häntä pitkään. Kysyimme Martalta, miten hän pääsi päähenkilönsä Iran päähän. Martta kertoi lukeneensa runsaasti kouluampumisista ja niiden tutkimuksista, joissa esiin nousevat usein pakkoajatukset ja ahdistuneisuushäiriö. Kirjaa aloittaessaan hänellä oli valmiina alku ja loppu, mutta keskikohta täydentyi vähän kerrassaan kirjoitusprosessissa. Martta sanoi ihailevansa amerikkalaista psykologisen jännityksen mestaria Gillian Flynniä, jonka romaanista Sharp Objects on USA:ssa tehty TV-sarja. Julkkisterapeutti Clarissan hahmon kirjailija kertoikin löytäneensä juuri amerikkalaisista terapiasarjoista. Myös Flynnillä naiset ovat usein pahoja ja kirjoittamisen tyyli samantapainen – runsaasti lyhyitä kappaleita ja aikatason sekä henkilöiden pallottelua.

Lukupiiriläiset pitivätkin kirjan rakennetta nerokkaana. Myös ”epäluotettava kertoja” -ratkaisu sopii tähän kirjaan erinomaisesti: onhan ihmisen minäkuva usein epärealistinen. Ira on patologinen valehtelija, minkä hän kertoo jo aivan kirjan alussa. 14-vuotiaana hän on yrittänyt itsemurhaa ja sen jälkeen alkanut päässään helliä ajatusta tappamisesta. Naispuolinen ”sarjamurhaaja” on Iran omastakin mielestä epäuskottava ja sen vuoksi näkymätön ja turvassa paljastumiselta.

Kuten Clarissan mies Pekka ensimmäisessä puheenvuorossaan toteaa, Clarissa on ”valtakunnan meritoitunein seksuaalisen hyväksikäytön ja väkivallan asiantuntija”. Samalla Pekka kuitenkin ennakoi, että kaikki ei ole hyvin eikä heidän liittonsa ole onnellinen. Heidän välissään kummittelevat niin kuollut punkkaripoika Riku kuin myös Pekan syrjähypyt ja hänen ”mustasukkaisuutensa” Clarissan potilaita kohtaan. Etenkin yhtä heistä eli Iraa, jota Pekka puhuttelee mielessään Prinsessaksi. Pekan järkyttävän salaisuuden paljastuminen vetää maton kaikkien jalan alta. Nopeasti etenevien lopputapahtumien jälkeen Iran ja Arton välinen sovinto antaa toivoa siitä, että asiat vielä jotenkin selviävät. Kirjailija kertoikin suunnittelevansa romaanilleen jatko-osaa, jossa Iran ja Arton tarina jatkuu.

Kirja on käännetty jo englanniksi ja muistakin käännössopimuksista neuvotellaan. Martta Kaukoselta on vuonna 2022 ilmestynyt jo toinenkin romaani Sinun varjossasi.

Tammikuu 2023 Kristina Carlsonin romaani Eunukki (Otava, 2021). Eunukki kertoo Kiinan hovin eläkeläisistä 1100-luvulla. Päähenkilö on jo 70-vuotias, täysinpalvellut viiden keisarin aikana. Keisarit eivät eläneet kovin vanhoiksi tuolloin. Lapsena kastroidut pojat saattoivat siis elää pitempäänkin. Wang Wein köyhät vanhemmat olivat myyneet poikansa tällaiseen käyttöön. Nyt hän muistelee pitkää elämäänsä hovin palveluksessa, nauttii ihmisten ja lintujen tarkkailemisesta, peleistä ja viinistä. Hän on vanha, mutta ei alistunut.

Lukupiirissä kirjan aihe herätti ihmettelyä. Muistimme kyllä moniakin lukemiamme kirjoja, joissa oli aiheena Kaukoidän ihmiset muinaisina vuosisatoina. Eunukkiin ei sisältynyt dramaattisia tapahtumia lasten kastroinnin lisäksi. Vanhuksen hiljaista pohdiskelua, jonka osa koki rauhalliseksi ja harmoniseksi, osa ei löytänyt siitä oikein mitään lankaa. Ellei sitten ole kyse nyt ajankohtaisesta sukupuoli-identiteettiä koskevasta keskustelusta. Sitähän eunukki Wang Wei pohtii, mikä hän on ellei mies eikä nainen. Kristina Carlsonin kirjoja lukeneet tunnistivat tässä kirjassa hänen aiheensa, yksinäiset miehet ja heidän hiljainen vanhuutensa.

2023

Joulukuussa 2022 keskusteltiin Anja Erämajan proosarunokokoelmasta Olen nyt täällä metsässä (WSOY, 2021). Kirjan runot ihastuttivat lukupiiriä. Paitsi ylistystä mustikoille ja elämyksiä metsästä runoissa käsitellään myös kirjailijan lapsuuden kokemuksia ja ”suvun naisia”, millaisia he ovat olleet ja ovat edelleen. Rytmiset ja muunlaiset lainat kirjallisuudesta, Raamatusta lähtien toimivat hykerryttävästi siirrettyinä mustikkametsään. Tekstiin ripoteltu huumori toimii juuri metsäaiheeseen sopivalla tavalla, kun innokas marjansaalistaja kohtaa metsässä tuntemattomia ihmisiä tai otuksia. Parasta on ilo, ikiaikainen yhteys luonnossa. Joitakin vastaavia sienestäjän mielenmaiseman kuvauksia on (esim. Vladimir Solohin: Kolmas metsästys. suom. 2019), mutta mustikan ylistystä ei ole juuri nähty aikaisemmin. Lukupiiri suositteli kyllä tämän runsaana virtaavan kirjan lukemista pienehköinä annoksina.

Marja-Leena kirjoitti:

Bussipysäkiltä jänis johdattelee kirjoittajan/henkilön metsään, toiseen maailmaan. Metsä ja mustikka hurmaa ensin mielen. Henkilö joutuu metsänpeittoon, ja tunteet johtavat mustikkametsähurmasta lapsuuden muistoihin, ja sitten yllättävän ikäviin tunteisiin ja ajatuksiin.

Jos minä johonkin uskon niin mustikkaan, jos minä jossain olen vilpitön niin mustikkametsässä, jos minulta sielu löytyy, se on sininen ja pyöreä.” Maailma tuntuu hyvältä ja vakaalta. Ämpäri täyttyy. Runoilija pohtii suhdettaan metsään monista eri näkökulmista. Millaista on olla täällä maailmassa. Metsänpeitossa alkaa tapahtua. Runoilija kuvaa alun runossaan omien runojensa syntyä: ”Joku marjoista on ihmemarja, sen kun syö, kieli yllättää ja lähtee suusta lepattaa pieni taikamatto…”. Mieli ja kieli lepattaa, ja tajunta virtaa ryöppyävänä. Joskus sana vie ja joskus sanonta tai intertekstuaaliset lainaukset kokevat muodonmuutoksia. Vähän kuin onnimannista matikka, matikasta maitopyörä… Hesarin toimittaja arviossaan kuvaa tätä välillä vähän rasittavaksi, samoin minäkin koin. Kieli ehkä vie liiankin sukkelaan joskus. ”Assosiaatioiden aivomyrsky on paikoin rasittavaakin luettavaa, mutta palkitsee kyllä”. (Vesa Rantama HS) Ylen radio-ohjelmassa toimittaja kysyy: ”miksi juuri metsässä?”. Erämaja vastaa, että ensin hän ajatteli, että metsällä ei ole mielipiteitä, mutta totesi sitten, että onhan sillä paljonkin. Hän oli ottanut selvää kirjoista, ja huomasi, että onhan se tosi poliittinen paikka, mutta tämä runokirja ei ole pamflettikirja.

Metsänpeitossa runoilija päätyy lapsuusmuistoihin, ja ne ovat usein aika hurjiakin, kuten laitoin puikon pistorasiaan- runossa. Väkivalta, uhka ja veri alkavat pilkistää runoista. Kirjan loppupuoli onkin aika verinen, mutta päättyy kotiin ja normaaleihin rutiineihin palaamiseen.

En ole pitkään aikaan lukenut runoja, joskus kuunnellut kyllä lavarunoutta. Anja Erämaja on mielenkiintoinen nykyrunoilija, ja luonto esiintyy jännittävässä osassa hänen runoissaan. Assosiaatioketjut ovat hurjia ja yllättäviä, ja usein myös visuaalisia. Ne jäävät kaikumaan pitkään lukijan mielessä.

Ulla A. kirjoitti

Vuoden 2022 viimeisessä lukupiirissämme keskustelimme Anja Erämajan ”runoromaanista” Olen nyt täällä metsässä. Kirjailija on tosiaankin sanonut jossain haastattelussa, että tarkoitus oli kirjoittaa runoja, mutta mukaan tuli romaania. Kirjassa erottuu juonen piirteitä ja juonen kuljetusta.
Anja Erämaja on ”spoken word”-runoilija, jonka voidaan kuulla lukevan runojaan radiossa tai erilaisissa
lavarunoustapahtumissa. Hilkka kertoi Kajaanin runoviikon tapahtumasta, jossa Erämaja luki runoja musiikki taustallaan. Esitys oli hieno – musiikki tuki kielen rytmiä upeasti.
Runoissa vapaa assosiointi on runsasta, mikä jossain määrin hankaloittaa runon idean hahmottamista. Kirjan loppua kohti assosiointi tuntuu kiihtyvän, mikä tekee vaikeaksi seurata, mihin tämä kaikki johtaa, Ulla N. totesi. Assosioiva kirjoittaminen tuntuu olevan muotia. Järjestetään jopa ”terapeuttisen kirjoittamisen” kursseja.
Alun lyhyet runot ovat kaikkien mielestä huikeita; niissä on aforistisia oivalluksia ja teräviä transformaatioita. Runoilijan siteeraukset viittaavat välillä raamattuun (jouluevankeliumi, Korinttolaiskirjeet), mutta usein ainoastaan rytmillään. Keskustelimmekin lukupiiriläisten kanssa koulujen uudesta uskonnonopetussuunnitelmasta, jossa raamatun lukemista ei enää harrasteta. Miten tulevaisuuden lukijat sitten pystyvät erottamaan kirjalliset viittaukset raamattuun – vaikkapa tästä?
Ja vaikka minä puuhastelisin tärkeitä asioita aamusta iltaan
ja minä puuhastelisin ja pitäisin pinnat puhtaina, siivoisin ja jynssäisin, trimmaisin ja liimaisin ripset silmiin yksitellen.
Ja vaikka minä uskoisin kaiken mitä eläimistä ja enkeleistä sanotaan,
osaisin enkelien äidinkieltä, en ollenkaan paasaisi vaan laulaisin, laulaisin kaikki kauneimmat laulut ja miten minä laulaisinkaan, mutta en mustikan mustkkst …
(s. 22)
Toisaalta Erämajan runoja värittää jonkinlainen kosmisuus tai kosmologia. Mustikka on pyöreä kuin planeetta. Kansanuskon orientaatio yhdistyy huimaan visuaalisuuteen: kuusi raahautuu tien varteen odottamaan, että pääsisi raportoimaan. Kirjan romaanielementti onkin juuri metsän kohtalosta kertova pohjavire – näin metsälle käy vähän kerrassaan. Kuusipinot metsäautotien varrella kohoilevat korkeuksiin, kunnes rekka ne sieltä noutaa, ja niistä tulee tehtaan raaka-ainetta.
Hieno kirja ja niin totta!

Marraskuussa 2022 lukupiirin vieraana oli tuttumme Juuli Niemi. Aiheena oli hänen keväällä ilmestynyt romaaninsa Mahdottomia oletuksia (WSOY, 2022). Kirja kertoo kahden nuoren aikuisen, Juhon ja Noran tutustumisen ja rakastumisen mutkikkaista vaiheista. Molemmilla oli jo takana kappale elettyä elämää, eikä toisen ajatusten ja tunteiden arvailu ja tulkitseminen ole koskaan helppoa. Ystävät ja sukulaiset tuntuivat olevan enemmän innoissaan uudesta parisuhteesta.

Juhon ja Noran tarina sisältää myös näkymiä lapsuuteen talouslaman aikana. Lama merkitsi osalle niukkuutta ja kieltäymyksiä, toisten ei tarvinnut havaita mitään puuttuvan. Molemmat päähenkilöt olivat selvinneet vaikeuksien kautta voittoon. Ammatillinen menestyminen ei kuitenkaan tuonut heille huoletonta elämää, vastuun kantaminen oli leimannut heidät.

Lukupiiri keskusteli nuorten elämän vaatimuksista eri sukupolvilla. Muisteltiin ettei neitsyys 25-vuotiaana ollut kovin dramaattinen ongelma vielä 1900-luvun loppupuoliskolla. Miesten ja naisten välinen puhe seksuaalisuudesta on ehkä muuttunut avoimemmaksi, ainakin läntisissä kulttuureissa. Kirja kuvaa tätä kommunikaation vaikeaa aihetta herkästi.

Olemme aikaisemmin keskustelleet Juuli Niemen kanssa hänen esikoisrunokirjastaan Tara ja nuorten finlandiapalkitusta romaanistaan Et kävele yksin.

Lokakuussa 2022 kirjailijavieraana Ida Pimenoff ja hänen esikoisromaaninsa Kutsu minut (WSOY, 2021). Vierailu muuttui hyvin toimivaksi videokeskusteluksi Idan sairastuttua. Ammattivalokuvaajana tunnetun tekijän kirjassa on sekä omakohtaista kokemusta että kirjailijan kehittelemiä juonenkäänteitä isää kaipaavan nuoren naisen elämästä. Isäänsä hän saa solmittua kontaktin, mutta se jää melko etäiseksi ja tapaamisia on vain harvoin. Isän perheen yhteyteen ei tytär koskaan pääse. Äidin puolen suku on toki tukena, mutta lapsen syntymään liittyvistä vaikeista asioista ei puhuta. Vasta aikuisena hän saa selville olemassaoloonsa liittyviä ristiriitoja, terapian kautta hän vähitellen saa elämäänsä suuntaa eteenpäin.

Syyskuussa 2022 Edouad Louisin kirja Ei enää Eddy (Tammi, 2019).

Kesäkuussa 2022 keskusteltiin Selja Ahavan kirjasta Nainen joka rakasti hyönteisiä (Gummerus, 2020). Tarina alkaa 1600-luvulta pienestä Maria Sibylla Merianista, jota kiinnostavat hyönteiset. Hän opettelee myös piirtämään kukkia ja perhosia, hänen isäpuolensa taiteilija Jacob Marrell antaa hänen seurata oppilaidensa opetusta. Vähitellen lapsi alkaa tutkia luonnon tapahtumia pitkäjännitteisemmin ja saa selville perhosta edeltävät muodonmuutokset, munan, toukan ja kotelon. Hän dokumentoi nämä vaiheet piirroksiinsa eikä paluuta enää ole. Hyönteisten tutkiminen täyttää hänen elämänsä, vaikka avioliitto ja äitiys vaatisivat naiselta toisenlaista ajankäyttöä ja arvomaailmaa.

Maria Merian ja Jacob Marrell ovat todellisia historiallisia henkilöitä, heidän taidettaan on säilynyt ja nähtävissä edelleen. Selja Ahava ei kuitenkaan kirjoita Marian elämäkertaa, vaan lähtee huimalle aikamatkalle läpi vuosisatojen. Hyönteisten rakastajan suuri matka sijoittuu 1800-luvun Japaniin, suljetun maan kulttuuriin ja luontoon. Japanissa hyönteiset ovat erilaisessa roolissa, tulikärpästen parveilua käydään ihailemassa öisellä joella ja sirkkoja otetaan kotiin laulamaan. Japanissa tavataan myös oppinut nainen, tuhoisa tsunami ja metsäkyliä, joissa lapset maatuvat ja sammaloituvat vähitellen. Paluu Eurooppaan tapahtuu jo seuraavilla vuosisadoilla. Hyönteisten metamorfoosista nimensä saaneet luvut kuvaavat naisen elämää munasta ja toukasta lähtien, kotelosta kuoriutuneen aikuisen paritteluun ja kuolemaan.

Marian tarinaan ovat lainanneet aineksia omien aikakausiensa tiedonhaluiset ja rooliodotuksista poikkeavat naiset. Lukupiiri pohti kulttuurien metamorfooseja, mutta myös ihmisten välisten suhteiden ikuista samankaltaisuutta. Onko työlleen omistautuneella äidillä oikeus viedä lapsensa ääriolosuhteisiin ja lopulta hylätä hänet muiden huostaan? Kirja oli yksi kiinnostavimmista viime aikoina lukupiirissä käsitellyistä.

Toukokuussa 2022 Alex Schulman: Polta nämä kirjeet (Seven, 2018). Suomennos: Jaana Nikula. Schulmanin kirja liikkuu kahdella aikatasolla – vuosilla 1932 ja 1988. Kertojan perhe voi huonosti isän äkkiarvaamattomien raivokohtausten vuoksi. Isä on tietoinen ylisukupolvisesta ”pimeydestä” (”vaarilta perimäni pimeys”), mutta pimeyden ytimeen pääseminen vaatii isoisän menneisyyden selvittämistä. Peritty viha kammottaa kertojaa ja hänessä herää halu tehdä loppu vihan siirtämisestä eteenpäin aina seuraavalle polvelle.

Isoisänsä Sven Stolpen kuoltua kertoja saa käsiinsä Svenin muistelmat ja laatikollisen tämän kirjoittamia kirjoja. Isoisän elämässä käännekohdaksi muodostui vuosi 1932. Vuosi oli ”knock out”, jonka jälkeen isoisä ei enää ollut entisensä (s. 45). Muistelmissaan isoisä ei kerro, mitä kyseisenä vuonna tapahtui, mutta johtolanka löytyy isoisän maininnasta ”seksuaalisen attentaatin kohteeksi joutumisesta” (s. 47).

Muistelmien lisäksi kertoja paneutuu isoisän laajaan tuotantoon: tämä on kirjoittanut 15 romaania, jotka kaikki käsittelevät samaa teemaa. Isoisällä on selvästi päähänpinttymä uskottomasta vaimosta, joka pettää miestään. Tarvitaan vielä perehtyminen isoisältä jääneeseen arkistoon Uppsalan yliopiston kirjastossa, jotta selviää, kuka on mystinen OL, josta kirjeissä mainitaan tiheään. OL on kirjailija Olof Lagercrantz, jolla kesällä 1932 oli ollut suhde Svenin vaimoon Kariniin – kertojan isoäitiin. OL ja Sven olivat arvostelleet lehdistössä toistansa kirjoja ja poikkeuksetta tyrmänneet ne (s. 81). Sven jopa kirjoitti OL:sta kokonaisen kirjan, jonka sisältö oli pelkkää loanheittoa. Sekä Svenin että OL:n kirjoissa esiintyy Karinin tapainen hahmo. OL:n runoissa tämä on ”ruusu”, mutta omaelämäkerrassaan OL kertoo suoraan, kenestä on kysymys.

Karinin elämässä on ennen avioitumista Svenin kanssa ollut traumaattinen kokemus: hän on tullut raskaaksi yhdynnästä satunnaisen poikaystävän kanssa ja teettänyt laittoman abortin Kööpenhaminassa. Abortti on tehty kemikaaleilla, minkä jälkeen Karin on joutunut hermoparantolaan. Karin on kertonut tästä Svenille, joka säilyttää revolveria yöpöydän laatikossa ja uhkaa ampua miehen, josta Karin oli tullut raskaaksi. Myöhemmin uhka kohdistuu myös Kariniin ja tietenkin Olofiin. Karinin yritykset jättää Sven kilpistyvät aina siihen, että tämä vetoaa sairauteensa. Sekä Sven että Olof sairastavat tuberkuloosia. Lopulta Karin lähtee kotoa äitinsä luo (s. 226) ja jättää Svenin, joka jää yskimään verta. Sven kuitenkin ajaa autolla perässä ja noutaa Karinin kotiin. Myöhemmin Sven ja Karin joutuvat auto-onnettomuuteen, joka todennäköisesti on Svenin yritys lopettaa heidän molempien elämät.

Olof jatkaa kirjeiden kirjoittamista Karinille, vaikka ei saakaan tältä enää vastausta. Nämä kirjeet Karin säilyttää, vaikka Olof pyytää ne tuhoamaan. Kertoja löytää kirjeet lapsena sattumalta ja aiheuttaa hirveän kohtauksen isovanhempien välillä. Karin vastaa Olofille 60 vuoden päästä, kun Sven on jo kuollut.

Sven ja Karin saavat lopulta neljä lasta, joista yksi on kertojan äiti. Isoisän viha ja narsismi periytyvät lapsille, jotka kaikki ovat jollain tavoin onnettomia. Vaarin narsismi säilyy syvään vanhuuteen saakka: dementikkovanhuksena häntä huvittavat eniten oman elämän anekdoottien kertominen lapsenlapselle. Lopulta dementia on niin syvää, ettei hän muista enää omaa nimeään (s. 264-265). Melkein 90-vuotiaana hän yhtäkkiä haluaa erota vaimostaan. Kuten olettaa saattaa, isoisän hautajaisten jälkeen alkaa raivoisa kiista perinnöstä.

Schulmanin kirja on tositapahtumiin perustuva. Kirjassa mainitut muutkin henkilöt (kuten Olofin poika David Lagercrantz, jonka kirjoittamasta kirjasta Zlatan Ibramovicista myös mainitaan) ovat todellisia henkilöitä. Kerronta on intensiivistä ja suvun salaisuuden paljastuminen kerrotaan lähes dekkarimaisesti. Jännite säilyy aivan viime sivuille saakka, jossa vielä paljastuu asioita, jotka selittävät vaarin käytöstä: käy ilmi, että Svenin isä on jättänyt tämän äidin toisen naisen vuoksi (s. 273). Ruotsalaisen sivistyneistösuvun kuvauksessa korostuu kulissien ylläpito, anteeksiannon mahdottomuus ja itsekeskeisyyden hallitsema elämä. Lapsuuden ja aikuisuuden linkittyminen keskenään on kuvattu hienosti. Kirjan kieli on hallittua ja romaani on siitä harvinainen, että siitä puuttuu kaikki nykykirjallisuudelle tyypillinen alatyylisyys.

Lukupiirin keskustelu Schulmanin kirjasta oli aika innostunuttta. Samalla puhuttiin näistä monista ilmestyvistä autofiktioista ja omaa perhettä ruotivista paljastus- tai terapiakirjoista. Mikä on elämäkerta tai muistelma, mikä romaani jossa henkilöistä käytetään heidän oikeita nimiään. Onko viimemainitussa kaikki totta vai osa sepitelmää. Schulman sai kyllä hyväksynnän lukupiiriltä, vaikka hän ei oman terapiansa tulosta enempää avannut.

Huhtikuussa 2022 luettuna oli Joel Haahtelan pienoisromaani Adelen kysymys (Otava, 2019). Kirjan kertoja matkustaa Ranskaan dominikaaniluostariin Toulousen lähelle tutkimaan pyhimykseksi julistetun Adélen elämää. Luostarin scriptoriumista löytyy asiakirjoja, joiden todistus Adélen elämästä on kuitenkin ristiriitainen; putosiko hän jyrkänteeltä vai tyrkättiinkö hänet alas? Oliko hänen henkiin jäämisensä – jopa parantumisesta vanhasta vammasta – ihme? Tekikö hän ihmeitä vielä kuolemansa jälkeenkin? Kertoja, joka omassa elämässään on murroskohdassa, saa kimmokkeen luostariin matkustamiseen vanhan ystävänsä ”ihmeparantumisesta”, jonka tämä oli kokenut päädyttyään luostarin kirkkoon ja kosketettuaan siellä säilytettävää pyhän Adélen pyhäinjäännösarkkua. Kertojan mieltä askarruttaa, tapahtuuko ihmeitä todella ja mitä pyhälle Adélelle todellisuudessa tapahtui.

Lukupiiriläiset olivat yhtä mieltä siitä, että kirja on ihana, rauhoittava teos, jonka levollinen tunnelma sopii juuri tähän aikaan. Kertojan oma tarina ja Adélen tarina punoutuvat kauniisti yhteen. Kiihkoton, rauhallinen pohdinta ja tutkijan ote tekevät kirjasta äärimmäisen mukaansa tempaavan, vaikka sinänsä tapahtumia on kovin vähän – vähät tapahtumat kuvataan takaumina (kertojan äidin kuolema, munkkiveli Paulin nuoruus).

Kirjailija toteaa Kirkko ja kaupunki -lehden (7/2022) haastattelussa kuvaavansa usein ihmisiä välitilassa, jossa astutaan sivuun reaalimaailmasta. Kertojen kuvaus luostarielämästä on sekin askel pois reaalimaailmasta, vaikka kirjan lopussa reaalimaailma rahavaikeuksineen ja talousongelmineen tunkee luostariinkin. Luostarin päivästä toiseen toistuvat rutiinit ja vuosisataiset, muuttumattomat rituaalit tuottavat veljestölle turvaa ja suojaa. Haahtelan kuvaus munkkien kuorolaulun synnyttämästä yhteyden tunteesta on hieno, osuva ja eläytyvä.

Kirjan loppu jää eräällä tavalla auki, mutta alun teemat – vieraus, yksinäisyys, ulkopuolisuus, etsijyys, ihmeiden olemassaolo – käsitellään loppuun saakka. Pohdinnat perheestä ja ylisukupolvisesta kuormasta, jota ihminen kantaa, saavat eräänlaisen ratkaisun: Adélen kysymys oli myös kertojan äidin kysymys. Kirja päättyy keveyden tunnelmaan. Kun isä Jean kirjan lopussa pesee kertojan jalat, peseytyvät myös murheet ja huolet pois – tapahtuu siis eräänlainen ihme.

Adélen kysymys on Haahtelan trilogian ensimmäinen osa. Sen jälkeen ovat ilmestyneet Hengittämisen taito (2020) ja Jaakobin portaat (2022). Nämäkin kirjat olivat ilahduttaneet niitä lukupiiriläisiä, jotka olivat ne ehtineet lukea.

Maaliskuussa 2022 vieraana oli Kumpulassa asuva kirjailija Elina Backman ja keskustelun aiheena hänen esikoisdekkarinsa Kun kuningas kuolee (Otava, 2020). Kirja on kesäinen kertomus 30 vuotta aikaisemmin Hartolan ”kuningaskunnassa” tapahtuneesta nuoren tytön kuolemasta. Itsemurha vai murha? Kun kesänviettoon saapuu nuori toimittaja Saana, hän alkaa pian ihmetellä miksi asia ei ole koskaan selvinnyt. Kyselemällä paikkakunnalla edelleen asuvilta, tapauksen muistavilta ei lisätietoa juuri irtoa. Poliisin arkistoissa jäljet päättyvät lyhyeen, asiaa ei aikoinaan paljoa tutkittu.

Samaan aikaan Suomenlinnassa löydetään murhattu johtaja, rituaalisesti merkittynä. Keskusrikospoliisi alkaa selvittää tapausta, joka vaikuttaa aivan pimeältä. Uhrin viimeisen illan toimet ja seuralaiset kyllä selviävät, mutta heidän osuutensa murhaan näyttää epätodennäköiseltä. Vasta kun löytyy samalla tavoin merkitty uusi uhri, rikospoliisit päätyvät Hartolaan. Mutta kolmenkymmenen vuoden takainen kuolemantapaus ei tule heti kenenkään mieleen.

Tarinan käänteet ovat monivaiheiset. Myös aikatasot ja kertojat vaihtuvat. Harrastaja-tutkiva toimittaja ja ammatti-rikospoliisi kohtaavat sekä sokkotreffeillä Helsingissä että sattumalta Hartolassa. Menneisyyden tapahtumien merkitys nykyiselle rikossarjalle selviää vasta kun on etsitty muinaista Koskipään kartanon eksentristä isäntää, käyty 1980-luvun rippikoululeirillä ja tavattu muutamia yhä surevia äitejä. Ja koettu vielä yksi rituaalimurha.

Jos on käynyt Hartolan kirkonkylässä, tuntuu kirjan tapahtumamiljöö hyvin elävästi kuvatulta. Tainionvirta, kivikirkko ja kirkkomaa, Koskipään kartano eli nykyinen Itä-Hämeen museo ovat elävinä silmien edessä. Kirjailija kertoikin Lukupiirin vierailullaan, että paikallisilta ovat lukijat käyneet kyselemässä kirjan tapahtumapaikoista. Hartolalaiset eivät ole pahastuneet kirkonkylänsä fiktiivisistä rikoksista tai rikollisista.

Kun kunigas kuolee on alku dekkarisarjalle. Vuoden välein on tekijältä jo ilmestynyt kaksi jatko-osaa (Kun jäljet katoavat 2021 ja Ennen kuin tulee pimeää 2022), joissa samat päähenkilöt, rikospoliisi ja toimittaja ratkovat mystisiä katoamisia ja kuolemantapauksia.

Helmikuussa 2022 Pia Leinon dystopiaromaani Yliaika (Kustantamo S&S, 2020) kolahti lukupiiriin, kohderyhmänä olemme juuri oikea. Kirjassa eletään vuotta 2052. Poliittisella päätöksellä Suomen perustuslakia on muutettu, kansalaisuus on rajattu alle 75-vuotiaille. Kansalaisuusrajan saavuttaneille suositellaan omaehtoista exitusta eli avustettua itsemurhaa, muuten on edessä elämä paperittomana ja 76 vuotta täyttävän omaisuus siirtyy suoraan valtiolle.

Kirjassa seurataan entisen ministerin Annastiinan valmistautumista omaan kuolemaansa, exitukseensa. Hän haluaa tietysti tehdä sen tyylikkäästi. Tarjolla on julkisen puolen Death Coach -ryhmäterapiaa ja yksityistä kuolintapavalmennusta. Myös läksiäisjuhlan pitopalvelut ja kukkakoristelut on tilattuna. Lähtösanat vielä ovat vaiheessa, niiden pitää olla vaikuttavat, koska Annastiina on ministerinä ollut aloitteentekijä tämän kansalaisuusrajan säätämisprosessissa.

Kun hän oman 75-vuotispäivänsä kynnyksellä tuleekin katumapäälle ja pakenee kaupungista ennen sovittua kuolinpäivää, mediahuomio on taattu. Kuvaus Annastiinan pakomatkasta metsiin tekee konkreettiseksi sen, mitä eläminen paperittomana Suomessa tarkoittaisi. Ihminen ei voi kadota, hänet voidaan helposti paikantaa heti kun hän luo verkkoyhteyden. Verkkoyhteydet ovat kaikille ilmaisia, mutta vastineeksi kaikkia voidaan käytännössä valvoa heidän rannekkeidensa avulla. Sekä poliisi että media ovat Annastiinan jäljillä. Poliisipartio ohjaa hänet lopulta tilapäiseen turvapaikkaan. Metsämummojen kommuunissa Laukaalla pelataan Nuoruuden lähde -peliä ja pakoillaan virkavaltaa. Asukkaat ovat näet kaiken yhteiskunnan tuen, esimerkiksi terveydenhuollon ulkopuolella. He ovat paperittomia ja lainsuojattomia. Vastaavia kommuuneja ja vanhusten piilopaikkoja on ympäri maata ja ne muodostavat toisiaan auttavan verkoston. Mutta 76-vuoden ikäraja saa osan asukkaista tekemään ratkaisunsa, he haluavat jättää perintönsä omille lapsilleen valtion sijasta.

Median jäljittämä Annastiina päättää lopulta tulla julkisuuteen ja julistaa kansalaisuuden pakko-lopettamisen vanhuksilta olevan väärin. Tiedotustilaisuus karkaa käsistä, hänen viestiään ei kuunnella ja absurdi pakomatka jatkuu virtuaalisen mielikuvitusystävän, komean Heath Ledger -amimonin kanssa. Mitä heille tapahtuu, se jää lukijan pohdittavaksi.

Kirja on sekä karnevalistinen että hyytävän todellinen. Näistä asioistahan keskustellaan jatkuvasti. Terveydenhoitoon vaaditaan ajoittain hoitojen priorisointia, kun kustannukset alati kasvavat. Jo muinoin vanhat inuiittimiehet, jotka eivät enää kyenneet metsästämään, jätettiin yksin ajelehtivalle jäälautalle. Aasian vuoriseuduilla vanhin poika kantoi kuolevan isänsä vuoren huipulle. Ilmassa risteilevät petolinnut havaitsivat puolustuskyvyttömän saaliin ja päättivät tämän kärsimykset. Nykyisin ongelma on se, että me elämme liian kauan, liian hyväkuntoisina, työkykyisinäkin, mutta ei haluttuna työvoimana. Luonnonlait eivät nyky-yhteiskunnissa toimi, mutta eettiset ratkaisut tulevat kalliiksi. Suomi on varsin hyvä esimerkkimaa tästä dilemmasta. Yliaika -kirjassa tämä kaikki on meille väännetty rautalangasta.

Tammikuussa 2022 Eeva-Liisa Mannerin syntymästä oli kulunut 100 vuotta. Lukupiirin aiheena oli vähemmän tunnettu novellikokoelma Kävelymusiikkia pienille virtahevoille ja muita harjoituksia (Tammi, 1957). Lukupiiri keskusteli aiheesta sähköpostitse Kylätilan ollessa jälleen suljettuna koronarajoitusten perusteella.

Ulla Agopovin hippopotamus Egyptistä

Ulla Neuvonen:

Mitä tulee Eeva-Liisa Mannerin Kävelymusiikkia novelleihin, täytyy myöntää että kirja on minulla kesken, vaikka sivuja ei ole paljoa. Itse olen myös vähän analfabeetti runouden suhteen, joten Mannerin runoistakaan en nyt saa otetta. Kaipaisin ehkä lukupiirin tukea novellien tulkitsemiseen. Jos olette lukeneet ja ajatuksia herännyt, olisi kiva nähdä tällä listalla mitä ajettelitte Kävelymusiikista.

Ulla Agopov:

Tosiaankin, Mannerin novellit ovat osittain ihan helppoja novelleja, kuten Samuel-kissasta ja pienestä pojasta kertova tarina, mutta osin ne ovat mystisiä ja unenomaisia – tuli mieleen vähän Bruno Schulz ja hänen fantasmagoriansa.

Niminovellissa tytön musikaalinen hyrrä soittaa kävelymusiikkia virtahevoille. Hippo-teema jatkuu muissakin novelleissa: Hippopotamuksessa esiintyy asiallinen virtahepo, joka ryhtyy kertojan kotiapulaiseksi. Hippo on myös hyvin kultturelli ja aikaansa seuraava – hän lukee sohvalla istuen T.S.Eliotia ja tekee runoista muistiinpanoja omalla hippokielellään ja soittaa hipposovituksen Bachista. Eräänä päivänä hippopotamus on poissa: kaapin alta löytyy lasten puhallettava kumilelu – virtahepo. Naamiaisiltana kuitenkin kertojan juhlahameen alle ilmestyy pieni virtahepo. Symbolikirjasta selvisi, että hippopotamus (Raamatun Behemot) oli muinaisessa Egyptissä paitsi viljelyksille tuhoa aiheuttava eläin, myös positiivinen symboli, koska sen kookas ruumis muistuttaa raskaana olevaa naista. Pystyasennossa olevalle virtahepojumalattarelle kuvattiin rinnat ja synnyttävät naiset käyttivät sen kuvaa onnea tuovana amulettina. ”Egyptinsininen” virtahepo on edelleen suosittu matkamuisto Egyptissä – oheisessa valokuvassa hippo, jonka sisareni on tuonut minulle Egyptistä (missä asui useita vuosia).

Elephas pumilio -tarinassa kertoja varastaa lasisen norsun kaupasta ja häntä lähdetään ajamaan takaa. Hän kompastuu sillan reunukseen ja takaa-ajajat ryntäävät hänen ylitseen. Lasinorsu hajoaa ja kertoja heittää sen sillan alta ajavan junan savuun. Monet elementit ovat kuin suoraan Schulzilta: juna, savu, outouden tuntu, riettaus.

Kaikissa novelleissa eläimet ovat tärkeässä roolissa. Kissan, hippojen, sarvikuonon, hevosen ja elefanttien lisäksi niissä esiintyy teurastettu härkä – tulee mieleen Marjatta Tapiolan maalaukset – pyhä pillerinpyörittäjä eli scarabe – egyptiläisten pyhä koppakuoriainen.

Novellissa Aamulla kello viisi rakastavaiset istuvat kahvilassa ja vertailevat itseään toisiinsa. Yhtäkkiä nainen näkee miehen sisälle: keuhkot ja sydämen, maan pieneliöt. Mies poistuu kahvilasta jonkin verukkeen varjolla eikä enää palaa takaisin. Nainen toteaa: Mies joka kerää sydämiä, ei rakasta niitä vaan keräämistä”.

Novelli Ratsastus on hyvin hämärä, mutta sen kielen rytmi tavoittelee Raamatun rytmiä.

Kulhollinen papuja alkaa Pythagoraan mietteillä luvuista: luku on pysyvä, Jumala on luku. Pavun luku on paha, koska matemaatikko saa pavuista vatsanväänteitä. Lopulta kuitenkin luku on paha, koska se on arvaamaton.

Kalastajan kuolemassa apostoli Pietari elää viimeisiä hetkiään ristiinnaulittuna pää alaspäin.

Viimeisessä novellissa Matka kuninkaan kirjastonhoitaja matkustaa orjien vetämällä lautalla ja saa tuntea näiden tuskan ja hevosen tuskan sen vetäessä raskasta kuormaa.

Manner asui 1957 Orivedellä hyvin vaatimattomissa oloissa. Hilkka Flinkkilä, jonka kanssa juttelin kirjasta kadulla tavatessamme, esitti mielenkiintoisen selitysteorian hippo-aiheesta: viittaako se aivojen hippokampukseen? Oliko runoilijalla Oriveden kaudella mielenterveyden ongelmia? Poltetussa oranssissa (1968) hän paneutuu uskottavasti nuoren tytön mielen hajoamiseen.

Kristiina Paatero:

Hei, Kävelymusiikkia juuttui alkuunsa täälläkin. Olen kuin sisälukutaidoton Mannerin tuotannon suhteen. Kiinnostavaa kyllä kuulla, miten se puhuttelee muita.

Ulla Kyrönseppä:

Kiitos Agopovin Ullalle taitavasta ja huolellisesta Mannerin tekstin analyysista ja symbolien avaamisesta. Ei ollut Kävelymusiikkia helppo eikä innostava teksti minullekaan. Taisin lukea novellit kahteenkin kertaan, mutta ei niistä tullut sen läheisempiä. Seuraavassa kuitenkin joitakin heränneitä ajatuksia:
-unen ja runon omaisia
-kielellistä kokeilua, omien sanojen muodostusta
-modernismia 1950-luvulla?
-käsittelee ja työstää raskaita tunteita, esteettinen ilo
-käsittelee ajatusta ikäänkuin inhimillisenä subjektina,
-tärkeitä oivallus, aistiminen
-kirjoitukset ikään kuin kokeilua, harjoituksia

Minulla oli luettavana Mäntyharjun kirjastosta Mannertutkija tohtori Tuula Hökkän toimittama proosatekstien kokoelma, joten luin muutaman muunkin kirjoituksen. Dekkari Oliko murhaaja enkeli? kuvaa karikatyyrisia ihmisiä ja tyylissä on vahva parodia ja ironia. Kirjoitus Syyllinen käsittelee mielen hajoamista ja rakkautta.

Ulla Neuvonen:

Hei, nyt sain viimein Kävelymusiikkia luettua. Bruno Schultz tuli minullakin mieleen niistä surrealistista novelleista, unennäöistä tai harhoista.

Hippopotamus oli minusta ainoa novelli jossa olin näkevinäni huumoria, siksi se tuntui helpolta ja hauskalta lukea.

Viimeiset kolme tarinaa vanhoista miehistä tiensä päässä, Pythagoras, Pietari ja Laotse olivat mietteliäitä, kauniita. En tiedä miten omaperäisiä nämä aiheet ovat maailmankirjallisuudessa, mutta tunnelman ne toivat Italiasta, Roomasta ja Kiinan pohjoisista osista. Pohdiskelut luvuista, kerskailevasta hurskaudesta ja tyhjyyden merkityksestä olivat minusta mieleenpainuvia.

2022

Joulukuussa 2021 Heidi Airaksinen: Vierge Moderne (Arktinen Banaani, 2021). Vierge Moderne on Heidi Airaksisen esikoisromaani, jonka tapahtumat sijoittuvat ajallisesti 1920-1930-lukujen vaihteeseen ja paikallisesti Kumpulan sairaalaan ja Vallilan siirtolapuutarhaan sekä Meilahden huvila-alueelle. Kirjan teema on toisaalta nuoren naisen oman identiteetin etsintä ja toisaalta Helsingin sukupuolivähemmistöjen varjoelämä ja kapinoiminen yhteiskunnan asettamia kapeita raameja vastaan. Kirjailija vieraili Kumpulan lukupiirissä 13.12.2021.

Kirjan rakenne on salapoliisiromaani: kaikki ainekset annostellaan vähän kerrassaan, vihjauksen omaisesti, kunnes lopulta henkilöhistoria avautuu ja mysteeri saa selityksensä. Päähenkilön diakonissaoppilas Kerstinin elämän aiemmista vaiheista kerrotaan juuri näin: ensimmäinen vihje tulee pian kirjan alussa, kun kirjailija mainitsee pappilan traagiset tapahtumat. Vähän kerrassaan selviää, että Aurora – tyttö, joka oli hukuttautunut – oli ollut Kerstinin rakastettu.

Kirjan avauskohtauksessa Kerstinin työskentely diakonissaoppilaana Kumpulan veneeristen tautien sairaalassa Kuppalassa häiriintyy eräänä kesäyönä, kun rajusti pahoinpidelty potilas Ulrika raahautuu viimeisillä voimillaan sairaalan portille ja kuolee siihen. Samalla kaksikymmentä potilasta karkaa Kerstinin vahingossa auki jättämästä portista. Tästä seurauksena sairaalan lääkäri tohtori Renvall antaa potkut sisar Kerstinille. Diakonissalaitoksen johtajatar haluaa kuitenkin antaa Kerstinille vielä yhden mahdollisuuden ja lähettää hänet sosiaalityöhön kokeneen ja viisaan sisar Esterin kanssa. Tässä työssä suojattua elämää elänyt pappilan tyttö Kerstin törmää Hermannin köyhälistöön ja lähes oman onnensa nojaan jätettyihin lapsiin – Helenaan ja tämän pikkusisaruksiin. Samalla hän ymmärtää, miten suojattua ja etuoikeutettua hänen elämänsä on aina ollut verrattuna näihin lapsiin, huolimatta hänen kokemastaan menetyksestä.

Ulrikan kuolema ei kuitenkaan jätä Kerstiniä rauhaan. Koska poliisi ei tunnu tekevän mitään kuoleman selvittämiseksi, Kerstin päättää itse selvittää asian ja ryhtyy ”salapoliisiksi”. Omimalla itselleen huoltopoliisin Tarkastustoimiston Ulrikasta keräämän kansion Kerstin selvittää, että ensimmäiset merkinnät Ulrikasta on tehty jo tämän ollessa vasta 15-vuotias. Tällöin tämä oli toimitettu Lapinlahden sairaalaan saamaan ”hoitoa” samansukupuoliseen haureuteen. Etsimäänsä tietoa Ulrikan perheestä Kerstin ei kuitenkaan löydä.

Murhatun Ulrikan elämää avataan vähän kerrassaan, samoin sidettä Ulrikan ja Alinan, Kuppalan toisen potilaan välillä. Käy ilmi, että Alina Mustonen on lähetetty piikomaan perheeseen, jossa hän on joutunut hyväksikäytetyksi. Perheen asunnossa harjoitettiin pienimuotoista bordellitoimintaa, johon Alinakin vedettiin mukaan. Ulrika oli ”pelastanut” Alinan tästä huushollista, ottanut tämän suojatikseen ja vienyt parempiosaisten helsinkiläisten bordelliin Firenzeen.

Kirjan loppupuolella selviää, että Ulrikan perhe – kauppaneuvos Ahlgrenin perhe – oli hyljännyt hänet lesbouden vuoksi. Ulrikan ja tohtori Renvallin ensimmäiset tapaamiset ovat tapahtuneet jo Lapinlahdessa, jossa tohtori on ollut töissä. Myöhemmin Ahlgreneillä käydessä Kerstinille selviää, että Ulrika ja Kuppalan diakonissasisar Kristiina ovat sisarukset.

Tarkastustoimistossa Kerstin tapaa poliisi Bruunin, jolla jatkossa on huomattava rooli tapahtumissa. Käy ilmi, että poliisi Gert Bruun on Firenzen bordellin vakiasiakas, mikä suojelee talon ilolintuja – yön perhosia – pidätyksiltä. Jostain syystä kuitenkin Ulrika on suljettu Kuppalaan, vaikka hänellä ei ole sukupuolitautia. Tieto poliisin yhteyksistä alamaailmaan vahvistaa Kerstinin päätöstä selvittää, mitä Ulrikalle lopulta oli tapahtunut ja kuka oli syyllinen hänen kuolemaansa.

Kerstin saa kuulla Alinalta, että Ulrikalla oli paljon rahaa: Alina oli nähnyt tämän laskevan seteleitä. Ulrikan suunnitelmiin kuului hommata paljon rahaa ja muuttaa sitten Amerikkaan. Kerstin kuulee, että Ulrika palveli Firenzessä myös rouva Henrikssonia, joka on ”ristiinpukeutuja”, miehen asussa kulkeva nainen. Henrikssonin kautta päädytään Meilahden huvilaan nro 13 – Villa Vårbergaan – ja täysin erilaiseen elämänmenoon kuin mitä se, mihin Kerstin on tottunut. Varakas pariskunta Freddy ja Teddy eli rouva ja herra Henriksson elävät kulissiavioliitossa, koska molemmat pelkäävät samansukupuolisen haureuden paljastumista. Heistä kirjailija mainitsee mm., että he lukevat Virginia Woolfin Orlandoa – tällä halutaan korostaa, miten tarkasti ajan hermolla he ovat – Orlandon ensipainos ilmestyi vuonna 1928. Vähän kerrassaan ”varjomaailma” alkaa näyttäytyä Kerstinille. Siinä maailmassa kuka tahansa saattaa elää sellaista elämää kuin haluaa, joskin suljettujen ovien takana. Salaisuuksien paljastuminen sen sijaan saattoi johtaa hengenmenoon. Henrikssoneilta Kerstin saa kuulla tohtori Renvallin kiinnostuksesta ilolintuihinsa ja näiden vierailuista tohtorin siirtolapuutarhamökissä. Tästä salaisuudesta Ulrika oli päässyt jyvälle – oliko se motiivi hänen murhaansa, Kerstin miettii. Myös tekohyveellinen sisar Kristiina osoittautuu täysin muuksi kuin mitä antaa itse ymmärtää.

Vauhdikkaan juonen rinnalla kuljetetaan kertomusta Kerstinin identiteetin muotoutumisesta ja itsetuntemuksen kehittymisestä. Kirjan alussa Kerstin on omissa oloissaan viihtyvä diakonissaoppilas, joka pitää etäisyyttä myös oppilastovereihinsa. Oman äidin vähättelevä ja moittiva suhtautuminen ja pappisisän ankaruus ja syyllistävä katse seuraavat nuorta naista. Käy ilmi, että homoseksuaalisen suhteen paljastuminen Kerstinin ja Auroran välillä on johtanut Auroran hukuttautumiseen ja Kerstinin lähettämiseen Diakonissaoppilaitokseen. Perheen maineen häpäiseminen ja pettymyksen tuottaminen vanhemmille on jättänyt Kerstiniin viallisuuden ja huijariuden tunteen, joka johtaa lopulta fyysisiin oireisiin ja pyörtymiseen. Lähtö diakonissasisarkodista avaa tien itsensä ja oman tien löytämiseen. Kerstin kuoriutuu diakonissapuvustaan kuin perhonen kotelostaan. Tutustuminen Teddyn ja Freddyyn auttaa Kerstiniä ymmärtämään näitä paremmin, mutta samalla ymmärtämään myös itseään. Tähän ymmärryksen lisääntymiseen tarvitaan kuitenkin kolmen nuoren naisen kuolema: Aurora, Ulrika ja pikku-Helena, joka menehtyy köyhässä kodissaan Hermannissa.

Paikat ovat tärkeitä juonen rakennuspalikkoja: Kumpulan sairaalan lisäksi Vallilan siirtolapuutarha (Harrietin mökki ja tohtori Renvallin mökki) ja Meilahden huvila 13 eli Villa Vårberga, Hermannin ja Sörnäisten köyhät korttelit, Alppilan Diakonissalaitos. Kirjailija kuvaa hyvin erilaisia ympäristöjä: ääripäät ovat Hermanni ja Meilahti, jossa Henrikssonien naapurina on fanaattinen unissasaarnaaja Maria Åkerblom. Myös hän elää kaksoiselämää – näkyjä näkevä saarnaaja syyllistyi myös vakaviin rikoksiin.

Kirjassa kiehtoo tarkkanäköinen ajankuva: ensimmäiset merkit natsismin noususta näkyvät Helsingissäkin. Nuoret miehet ovat hyökänneet yön perhosen Harrietin kimppuun ja huutaneet jotakin ”rotujen puhtaudesta” (viittaus ajassa liikkuvaan eugeniikkaan). Teddy kertoo saksalaisen tohtori Hirschfeldin kirjaston ja instituutin tuhoamisesta Berliinissä.

Myös luokkayhteiskunnan kuvaus on osuvaa: Hermannin köyhiä ja Meilahden rikkaita erottaa paitsi luokka- myös kieliraja. Teddy ja Freddy ovat varakkaita ruotsinkielisiä, myös Kerstin on hyväosainen – pappilan tyttö, jolla on vaihtoehtoja. Alina taas on suomenkielinen (sukunimi Mustonen), jonka isä ja veli tapettu kansalaissodassa, lapset myyty huutolaisiksi ja äiti joutunut köyhäintaloon. Hermannin röttelötalon pikkusisarukset olisivat hyvin sopineet hänen sisaruksikseen, vaikka tätä yhteyttä kirjailija ei sanonutkaan ajatelleensa. Yhteiskunta on sisältä läpimätä. Mikään ei ole sitä, miltä päälle päin näyttää. Silmää tekevät elävät kaksoiselämää – Ulrika, tohtori, huoltopoliisi, sisar Kristiina, jne. Perheet hylkäävät lapsiaan näiden seksuaalisen suuntautumisen vuoksi.

Loppuratkaisu on ehkä hieman turhan monimutkainen eikä ihan täysin motivoitu, mutta raflaava tapa, jolla se on kirjoitettu, tekee sen uskottavaksi. Joitakin kielellisiä kömmähdyksiä olisi kustannustoimittaja varmaankin pystynyt eliminoimaan, mutta Arktisella Banaanilla ei sellaista ollut käytettävissä (tuskinpa 1920-luvulla olisi puhuttu ”häirinnän kohteeksi” joutumisesta tai ”hepulin” saamisesta).

Kirjailijan vierailu:

Kysyimme kirjailijalta, oliko hänellä jokin yhteys Kumpulaan, kun hän oli valinnut tällaisen aiheen. Vastaus oli, että syksyllä 2017 hän oli lukenut Hesarista jutun Kumpulan Kuppalasta. Jutussa kerrottiin laitoksen alkuajoista ja mainittiin mm. terveystarkastukset, joilla seulottiin prostituoituja putkaan tai sairaalaan -periaatteella. Heidi kertoi, että jutun lukeminen avasi hänen silmiensä eteen kirjan alkukohtauksen. Steiner-opettajakoulutuksen saaneena Heidi tunsi tarinoinnin työvälineenä. Sairaslomalla oli aikaa tehdä taustatyötä: käydä katsomassa tapahtumapaikkoja, lukea nettiaineistoa ja istua kirjastossa. Hyviksi lähteiksi osoittautuivat mm. Vallilasta ja Kalliosta kertovat kaupunginosakirjat. Myös jokin aika sitten ilmestynyt Diakonissalaitoksen historia (Ihmisen arvo) osoittautui antoisaksi lähteeksi. Kävi ilmi, että Kuppalan alkuvuosina (1905 – 1911) sairaalassa todella työskentelivät diakonissat. Kirjailija käytti taiteellista vapautta pidentämällä diakonissojen aikaa noin kymmenellä vuodella. Hyvänä lähteenä Helsingin prostituutiosta toimi Antti Häkkisen väitöskirja Rahasta – vaan ei rakkaudesta. Prostituutio Helsingissä 1867-1939 (1995), joka perustuu Helsingin kaupungin Tarkastustoimiston, myöhemmin Terveystoimiston asiakirjoihin ja Huoltopoliisin arkiston sekä Poliisin keskusarkiston asiakirjoihin.

Queer-yhteisöistä sen sijaan on ennen 1940-lukua vain hyvin vähän lähdetietoutta. Historian tohtori Sandra Hagman väitöskirja ja sen pohjalta syntynyt teos Seitsemän kummaa veljestäkertomuksia suomalaisen homoseksuaalisuuden historiasta käy läpi Suomen homohistoriaa vuosikymmenittäin.

Ajan hengen ja ilmapiirin tavoittaminen on onnistunut hyvin. 1920-luvun Helsingissä bordelli oli yleinen ilmiö. Miehet saattoivat jopa valittaa niissä kehnosta palvelusta ja soittaa poliisille, joka sitten teki ratsioita ja lähetti terveystarkastuksiin.

Monet asiat olivat kuitenkin jo 1920-luvulla muuttuneet tai muuttumassa, mm. naisen asema perheessä ja yhteiskunnassa. Etenkin varakkaat naiset pystyivät matkustelemaan (myös TietoFinlandia-palkintoehdokkaana ollut Viivi ja Hanna kertoo kahden varakkaan naisen ystävyydestä ja kaukomatkoista). Naisten ammatilliset mahdollisuudet laajenivat: kirjan päähenkilö kommentoi naisvalokuvaajaa, jolla on jopa oma studio.

Edith Södergranin runo Vierge Moderne, josta kirja on saanut nimensä, tuli kirjailijan mieleen intuitiivisesti, kun hän oli aloittanut aiheen työstämisen. Myös runoilija Edith Södergran oli matkustellut paljon ja oleskellut ulkomailla pitkään eri parantoloissa.

Tarkka taustatyö kattoi 1920- ja 1930-luvun Helsingin ja auttoi luomaan autenttisen tuntuisia kuvauksia. Heidillä Airaksisella on ilmeisen visuaalinen mielikuvitus; monet kuvauksista ovat vahvasti visuaalisia ja jopa elokuvallisia.

Kirjoitusprosessi kesti puolitoista vuotta. Dekkarimuoto tuntuu sopivan aiheeseen erinomaisesti eikä kirja menetä imuaan hetkeksikään. Tyylin hienoinen romanttisuus tuo valoa ja iloisuutta muuten niin rankan aiheen käsittelyyn.

Kysymykseemme uusista kirjasuunnitelmista Heidi vastasi, että suunnittelee kirjaa, jossa tapahtumat sijoittuvat Berliiniin ja saksalaisen tohtori Hirschfeltin tutkimuslaitokseen. Työn alla on myös sarjakuvakirja.

Lokakuussa 2021 aiheena oli puolanjuutalaisen Bruno Schultzin kirja Kanelipuodit ja muita kertomuksia (Basam Books, 2013). Tapani Kärkkäinen on suomentanut 1933 ja 1936 ilmestyneet novellikokoelmat sekä muutamia kirjallisuuslehdissä ilmestyneitä novelleja. Schulz yllätti lukupiirin jäsenet, mitään vastaavaa emme muista lukeneemme. Näennäisesti Schultz kirjoittaa tarinoita kotitalostaan ja suvustaan, eläimistä, perheensä kangaskaupasta ja kotikaupungistaan Drohobytšistä. Lainatakseni Juri Nummelinia, Schultz on metamorfoosien surrealistinen kronikoitsija. Tai Virpi Hämeen-Anttilan esipuheen sanoin, Schulzia on aiemmin usein verrattu Kafkaan, mutta hänen mielestään parempi vertailukohta olisi Marc Chagall, värikkäiden ja ihmeellisten tapahtumien haltioitunut kuvaaja. Hämeen-Anttilan mukaan sellaiset sanat kuin ”orgaaninen, värikylläinen, fantastinen ja arvaamaton” sopivat niin Chagalliin kuin Schulziinkin.

Nopealukuinen novellikokoelma ei ollut, mutta kokemuksena kaikessa runsaudessaan ja outoudessaan kiehtova. Keskustelimme mieleen jääneistä ihmeistä, värikkäistä taivaista, maiseman kiertymisistä ja kirjailijan isän unenomaisista äkkikäänteistä. Symboliikkaa emme edes yrittäneet tulkita, vaikka sellainenkin taso tarinoissa ilmiselvästi oli. Suomentajan loppusanoissa näitä hiukan valotetaan.

Schultz on vaikuttanut moniin myöhemmin julkaisseisiin maineikkaisiin kirjailijoihin. Hän oli myös kuvataiteilija, mutta hänen tuotannostaan on säilynyt vain vähän piirroksia ja yksi seinämaalaus. Joitakin piirroksia on kuvituksena suomennetussa kirjassa. Schultz ammuttiin natsimiehityksen aikana kotikaupungissaan 1942.

Syyskuussa 2021 keskusteltiin Ilja Repinistä (1844-1930), jonka suurnäyttelyn Ateneumissa useat olivat kesällä nähneet. Sekä Ilja Repinin muistelmat Mennyt aika läheinen (WSOY, 1986) että Tito Collianderin kirjoittama elämäkerta Ilja Repin, ukrainalainen taiteilija (Tammi, 1977) kertoivat taiteilijan elämän monipolvista tarinaa. Lapsuusvuodet Donetskin rantakylässä Tsugujevissa, kehittyminen jo nuorena arvostetuksi ikonimaalariksi ja pyrkiminen opiskelijaksi Pietarin keisarilliseen taideakatemiaan kertovat Venäjästä 1800-luvun jälkipuoliskolla. Lahjakas, omaperäinen opiskelija voitti esteet ja pääsi eteenpäin jäykän akateemisessa, antiikin ihanteisiin perustuvassa oppilaitoksessa. Pietarin nuorten taiteilijoiden yhteisöitä ja varhaisia tukijoitaan Repin kuvasi lämmöllä. Sen sijaan loppuelämästään, perheestään ja maanpakolaisuudestaan häneltä ei ole ainakaan julkaistu muistelmia.

Kuuluisimmat suurteoksensa, Sadko vedenalaisessa valtakunnassa, Volgan lautturit, Zaporogit kirjoittamassa pilkkakirjettä Turkin sulttaanille ja Ristisaatto Kurskin kuvernementissa Repin loi 1870-1880-luvuilla, ne toivat hänelle mainetta ja asiakkaita ylhäisistä hovipiireistäkin. Repinin ura osui aikaan, jolloin Venäjän taiteessa tapahtui siirtymistä antiikin ja Raamatun aiheista venäläiseen historiaan ja kansankuvaukseen. Hän on tämän vaiheen maineikkain taiteilija. Monissa töissään Repin kuvasi kapinallisia, vallankumouksellisia, vankeja tai kuolemaantuomittuja, mutta myös muotokuvat kuuluisista henkilöistä ja hallitsijoista ovat merkittävä osa tuotantoa.

Muutettuaan Karjalan kannaksen Kuokkalaan 1903 Repin oli jo kuusissa kymmenissä. Silti hän maalasi aktiivisesti kuolemaansa saakka. Näyttelyitä oli monissa Euroopan pääkaupungeissa. Vaikka Repin ei matkustanut Suomen puolelta Venäjälle vallankumouksen jälkeen, hänen arvostuksensa säilyi Neuvostoliitossakin.

Lukupiiri piti kirjoista, Ilja Repinin tarinoita lapsuuden perheestä ja nuoren, ujon opiskelijan oppimisen innosta Pietarin taideakatemiassa. Collianderin elämäkerta täydensi kuvausta kuuluisan taiteilijan, taideakatemian opettajan ja varakkaan hovimaalarin loppuelämästä, myöskin hivenen kriittiseen sävyyn Natalia Nordman -periodeineen.

Kesäkuussa 2021 keskusteltiin Suvi Ratisen esikoisteoksesta Matkaystävä (Otava, 2019). Matkaystävä on tarkkanäköinen ja empaattinen kuvaus lestadiolaisnuorten ristiriitaisesta elämästä ja koulunkäynnistä. Keskustelimme kirjasta kesäkuisena iltana Limingantie 24:n pihalla.

Kirjoittajalla on aivan ilmeisesti omakohtaista kokemusta lestadiolaisnuorten elämänpiiristä ja myös siitä eroamisesta – niin luontevasti ja uskottavasti hän kirjoittaa monenlaisten sääntöjen ja kieltojen täyttämää elämää. Marimekkokuosiset vahakankaat peittävät pöytiä, meikata ei saa, mutta peitepuikkoa saa käyttää, kaulakoru on ok, mutta korvakoruja ei saa käyttää. Alkoholi on kiellettyä, mutta tupakoida saa. Televisio on kielletty, mutta kotivideoita voi katsoa ja tietokonetta saa käyttää. Fyysinen kontakti on kielletty, mutta niskaa saa hieroa! Biletys on kiellettyä, mutta rauhanyhdistyksen kokouksen jälkeen nuoret saavat mennä ”iltakylään” toistensa luo. Kirja herättää kysymään, mitä tällainen ympäristö tekee ihmiselle, kun lapsi tai nuori ei voi valita, vaikuttaako ympäristö vai ei. Onko nuoren mahdollista säilyä näin naiivina vielä nykyaikana? Kirja herätti monissa hämmentävän tunteen todellisessa kuplassa elämisestä.

Kirjassa Marko, päähenkilön ”matkaystävä”, joka kirjan alussa on kadoksissa ja jolle oletetaan tapahtuneen jotain pahaa, on läsnä kirjan aikatasoissa alusta loppuun saakka, vaikka välillä häviääkin näköpiiristä. Kirjan rakenne kiertyy Markon ympärille. Markon myötä käsitellään myös mielenterveyden ongelmia, jotka ovat varsin yleisiä lestadiolaisnuorten keskuudessa. Vaikka tiivis yhteisö toisaalta tuottaa yhteisöllisyyttä, keskinäistä apua ja turvallisuuden tunnetta, on rajoittavan kasvatuksen tuloksena usein myös itsetunnon heikkous. Monet lestadiolaisnuoret salaavat koulussa taustansa. Kirjan päähenkilökin kärsii äitinsä tunnekylmyydestä, vaikka onkin toivottu ja hartaasti odotettu perheen ainoa lapsi. Uskonto tuntuu olevan äidille tärkeämpää kuin oma lapsi. Myös muodollisuus on tärkeää.

Päähenkilö irrottautuu lestadiolaisesta ympäristöstään ja muuttaa pääkaupunkiseudulle. Samalla hän huomaa, että suvaitsemattomuutta on muidenkin yhteisöjen sisällä. Tuttavuus homopoika Hessun kanssa auttaa ymmärtämään erilaisuutta. ”Tavalliseksi” suomalaiseksi muuttuminen ei olekaan ihan sitä, mitä päähenkilö oli kuvitellut. Lestadiolaisuuden sisäinen lämpö ja ihmisten keskinäinen tiivis yhteys ovat ne asiat, joita päähenkilö jää syvästi kaipaamaan siirryttyään maailmaan pois uskovien yhteisöstä.

Esikoiskirjan lämmin huumori ja nuorten maailman tarkkasilmäinen kuvaus sai meiltä kaikilta kehuja ja tunnustusta. Kirja oli Kristiinan tyttären suositus – suurkiitos siitä hänelle!

Toukokuussa 2021 tapaaminen sujui pitkästä aikaa kasvokkain, seitsemän henkeä keskusteli ulkosalla Agopovin puutarhassa Christer Kihlmanista. Luettuja olivat Kallis prinssi / Kaikki minun lapseni / Puhtaita elämän unelmat. Lämmin ilta suosi pitkää keskustelua, joka rönsyili suomenruotsalaisuudesta autofiktioon, poikaprostituutioon ja intohimoiseen klassisen musiikin tuntemukseen. Ulla Agopov kirjoitti Kalliista prinssistä:

Christer Kihlman: Kallis prinssi (Tammi, 1975).

Kihlmanin romaani alkaa vihjailevilla tiedoilla päähenkilön – Donald Bladin (Bladh, Blaadh) – henkilöhistoriasta. Lukija saa tietää, että Blad on menestynyt liikemies, jonka periaate on, että suoruus, rehellisyys ja kunniallisuus eivät vie ihmistä pitkälle. Heti alussa käy ilmi myös, että palattuaan sodasta Blad (Blaadh) on liittynyt hetkeksi kommunistiseen puolueeseen – yhdessä ensimmäisen vaimonsa Sinikan kanssa. Sen jälkeen hän on petkuttanut isoisänsä pientilan itselleen perinnönjaossa. Donaldin mielessä on herännyt pakottava tarve kirjoittaa muistelmat: kertoa, millaista on aloittaa pohjalta, tyhjin käsin. Kun Donald luopuu firmansa toimitusjohtajan tehtävästä ja jää hallituksen puheenjohtajaksi, aikaa muistelmille vapautuu ja tarve itsetilitykseen muuttuu akuutiksi. Muistelmien kirjoittaminen vaatii arvokkaat puitteet: Lehtisaaressa sijaitsevaan rivitaloasuntoon hankitaan Lontoon Sothebystä pähkinäpuinen kirjoituspöytä (s. 203).

Heti kirjan alussa mainitaan myös vanhin poika Miles, jonka kohtaloa enteillään jo alkumetreillä, mutta vasta kirjan lopussa selviää, mitä hänelle on tapahtunut. Samoin heti alkusivuilla käy ilmi, että henkilöllä on ollut runsaasti naissuhteita – virallisia ja epävirallisia. Juonen kehittely muistuttaa salapoliisiromaania: salaisuudet paljastuvat vasta lopussa, mutta niistä kaikista on annettu vihjeitä pitkin matkaa. Kirjan alussa esitellään myös Donaldin isä Brynolf Blad, jonka nimi siis on pelkkä Blad – tämä kerrotaan useita kertoja. Vanhemmat ovat ”värittömiä hiirulaisia”, jollaiseksi poika ei missään tapauksessa halua tulla. Se olikin yksi syy pojan lähdölle vapaaehtoisena rintamalle.

Kirjan alussa siis tuodaan näyttämölle koko henkilögalleria, joista yksi tärkeimpiä ja keskeisimpiä on taiteilija Jacob von Bladh, joka ylläpitää puoliväkisin illuusiota sukunsa kunniallisuudesta eikä halua paljastaa esimerkiksi isoisänsä hairahdusta Kreetta-piikaan, jonka seurauksena on Donaldin ja Jacobin sukulaissuhde. Tapaaminen Jacobin kanssa toimi Donaldille myös yhtenä kimmokkeena liittyä kommunistiseen puolueeseen.

Henkilöhahmot:

Donald: Donaldin henkilökuva on hyvin ristiriitainen: yhtäältä hän pystyy keskustelemaan henkevästi Bachista, toisaalta hän pettää liikekumppaneitaan ja tapailee prostituoituja ja strippareita. Donald on väkivaltainen: jo kirjan alun episodi, jossa hän pahoinpitelee kadulla vastaan tulevan luutnantin, todistaa impulsiivisesta väkivaltaisuudesta. Myös Jacob ja myöhemmin Donaldin poika Torbjörn saavat kuonoonsa. Donald ei aluksi halua kertoa lapsuudestaan (”Ei lapsuudessa ole mitään muistelemista”, s. 61), mutta ajautuu kuitenkin kertomaan siitä. Lapsuutta värittivät ulkopuolisuuden tunne ja luokkaviha. Äitisuhde oli kylmä: äiti ei koskaan hymyillyt pojilleen Donaldille ja tämän veljille Oskarille ja Emilille. Voimakkain lapsuuden muisto on hiljaisuus ja kieltojen keskellä eläminen. Donaldista kehittyy nopeasti myös nyrkillä reagoiva nuorimies. Myönteistä lapsuudessa olivat ainoastaan isoisän luona Nygårdissa vietetyt kesät. Äitisuhdetta kuvaa myös se, että Donaldin ei oletettu palaavan sodasta, vaan kaatuneen. Kun hän sitten kuitenkin palaa sodasta, on se äidille suuri järkytys.

Isoisän Nygårdin tilan hankkiminen vaati uhrauksia: Donaldin piti kirjoittautua maa- ja metsätsaloudelliseen tiedekuntaan ja näytellä maajussia. Todellisuudessa kyse oli kuitenkin kiinteistökeinottelusta. Nygård sijaitsi lähellä Helsinkiä ja Donald näki, että alue kokisi huiman arvonnousun. Nyt Donald tarvitsi apua tuttaviltaan pika-asutuslautakunnassa. Tila olisi voinut päätyä evakkojen asutustonteiksi, ellei Donald olisi osoittanut olevansa ”viljelijäainesta”.

Donaldin suhteet monilukuisiin lapsiinsa jäävät melko ohuiksi: lasten kanssa on hauska olla vähän aikaa, mutta ei vuositolkulla. Toisaalta Donald näkee lapsensa oman kuolemattomuutensa toteuttajina. Samaa Donald tavoittelee myös muistelmia kirjoittamalla – muistelmat ovat hänen sanallinen muotokuvansa. Muistelmien kirjoittaminen osoittautuu kuitenkin mahdottomaksi, sillä muistot eivät ole niitä, miksi on luultu.

Jacob: Jacob von Bladhin ulkonäköä kuvaillaan kirjan alussa: ”Jacob von Bladh oli melko kookas, ruholtaan raskas ja tanakka. Kasvot olivat punakat, leikkaamattomana hapsottava tukka oli ohút ja punainen, ja punaiset kesakot peittivät häntä yltyleensä, kaulaa ja käsivarsia myöten. Leukaa ja poskia verhosi useita päiviä vanha parrassänki. Silmät olivat pienet ja vaaleansiniset ja vetiset, nenä turpea ja täynnä ihomatojen jättämiä pieniä arpia. Huulet olivat paksut ja hivenen veltot. /…/ Hän oli tavattoman ruma, mutta /…/ ei silti suorastaan luotaantyöntävä” (s. 39). Kenestäkään muusta henkilöstä ei anneta näin tarkkaa kuvausta. Donald ei myöskään kerro omasta ulkonäöstään, lasten ulkonäöstä (Torbjörniä lukuun ottamatta) hän kertoo vain että, Miles on pitkä. Vaimoista mainitaan vain heidän kaikkien olleen kauniita! Syy Jacobin ulkonön tarkkaan kuvaukseen selviää myöhemmin.

Jacobin taiteilijanura ei ole lähtenyt oikein liikkeelle, syyksi Donald arvioi hänen olleen aikaansa edellä sen ajan Suomessa. Tästä turhautuneena Jacob ryhtyy muotokuvamaalariksi, mikä on ”konservatiivista puuhaa – ajan kulun pidättelemistä, ihmisen ulkomuodon jähmettämistä” (s. 219).  Jacobin taustasta kerrotaan myös sen verran, että hän on ollut nuorena naimisissa ja että vaimo Sylvia on pettänyt häntä. Tästäkö juontaa Jacobin kammo isoisän syrjähyppyä kohtaan?

Jacobin rooli Donaldin elämässä on puuttua tapahtumiin aina odottamattomissa tilanteissa. Jacobilla on myös outo vetovoima Donaldin perheenjäseniin – etenkin Torbjörn-poikaan. Jacob on kerännyt laajan sukuarkiston, josta Donald omii osia muka muistelmiaan varten. Tästä syntyy skandaali ja Jacob valittaa asiasta oikeuskanslerille. Kirjailija antaa aluksi ymmärtää, että kyse on isoisän maineesta, mutta totuus paljastuu vasta lopussa, kun Donald lukee Milesin Torbjörnille jättämän jäähyväiskirjeen. Milesin pitkä kirje veljelleen avaa kaikki mysteerit. Se avaa Jacobin roolin kaiken keskipisteenä ja ”akselina, jonka ympärillä me kaikki muut pyörimme” (s. 291). Jacob on biseksuaali, joka on ollut onnettomasti rakastunut Donaldiin. Korvauksena siitä, ettei voinut saada Donaldin rakkautta, hän on hankkiutunut suhteeseen tämän vaimon Gunnelin kanssa.

Donaldin vaimot: Tarinaa vaimoista pudotellaan vähän kerrassaan.

Donald on 20-vuotias mennessään naimisiin Sinikan kanssa. Liitosta syntyy kaksi lasta – Miles ja Rosa, joiden molempien kohtaloksi tulee kuolla nuorena. Rosa kuolee Lontoossa huumeiden yliannostukseen ja Miles kotonaan oman käden kautta. aissuhteistaan Donald toteaa: ”Jokainen elämänvaihe vaatii oman naisensa” (s. 69). Naissuhteiden loogisuus ja elliptisyys noudattaa matemaattista kaavaa. Ensimmäinen vaimo Sinikka johdatti Donaldin kommunismin pariin. Sinikan isä oli käynyt läpi kaikki kommunisteihin kohdistuvat vainot ja Tammisaaren punikkileirin nälän. Sinikan kanssa avioiduttuaan Donald aloittaa kansantalouden ja valtiotieteen opinnot yliopistossa. Sivistys tulee Donaldille marxilaisuuden kautta.

Gunnel-vaimo on musikaalinen nainen ja ”provosoi” Donaldin lukemaan kirjoja. Kirjoista tulee keskustelun aiheita ja sivistyksen ulkoisia merkkejä. Donald alkaa vaikuttaa ”lukeneelta”. Seuraava vaimo Laura onkin sitten ”lukutoukka”, joka on kiinnostunut myös nykymusiikista – sen ajan radikaaleista modernistisäveltäjistä Stockhausenista, Ligettistä ja Luigi Nonosta. Lauran jälkeen Donald avioituu Vanessa-nimisen muusikon kanssa. Vanessa etääntyy kuitenkin miehestään, mitä Donald ei tunnu ymmärtävän. Selitys tulee myöhemmin: Donaldin nuorena pahoinpitelemä luutnantti on kuollut – ja Vanessa on saanut tästä tietää. Kaiken lisäksi kuollut luutnatti oli Lauran veli. Donald on siis syyllistynyt miestappoon.

Vaimojen valinnassa ja muussakin elämässä hallitsi kuitenkin yksi periaate yli muiden: kannattavuus. Sinikka oli kannattava, kun hän toi tärkeitä poliittisia kontakteja. Donald jätti Sinikan, kun bisnes Emil-veljen kanssa alkoi olla kannattavampaa. Gunnelin kanssa solmittu avioliitto tai lisäsi ”henkistä pääomaa” ja toi sosiaalista nousua ja taloudellista kannattavuutta.

Torbjörn ja Miles: Torbjörn-pojan kuvauksesta käy ilmi tämän yhdennäköisyys Jacobin kanssa. Pisamainen punapää haluaa myös taiteilijaksi. Hän ”ravaa” vähän väliä Jacobin luona, vaikka asuu Donaldin luona – ei kestä äitinsä Gunnelin ”porvarillista nalkutusta”.  Gunnelin ja Donaldin muista lapsista (kaksi tyttöä) ei mainita juuri mitään.

Miles ja Torbjörn ovat ne lapset, joista Donald kertoo eniten. Poika on saanut nimensä amerikkalaisen jazzpasunistin mukaan. Miles mainitaan heti kirjan alussa ja annetaan ymmärtää, että hän on tehnyt jotain laitonta. Myöhemmin käy ilmi, että hän on kavaltanut työnantajaltaan (isän järjestämässä työpaikassa!) kolme miljoonaa markkaa. Herää myös epäilys, että Donaldin vetäytyminen operatiivisesta toiminnasta liikemaailmassa liittyy pojan tekemään kavallukseen. Miles on ylimielinen, kylmä ja arvaamaton käytöksessään. Hän päättää päivänsä avaamalla valtimonsa kylpyammeessaan. Ennen sitä hän laatii pitkän kirjeen veljelleen Torbjörnille. Samalla tavalla kuin Torbjörn on lukenut salaa Donaldin ”muistelmia”, Donald lukee Milesin kirjeen. Kirje kuvastelee 1970-luvun vasemmistolaisihanteiden nousua. Miles on omaksunut marxilaisuuden periaatteet ja on hyvin ehdoton mielipiteissään. Koska hän ei pysty elämään ihanteittensa tasolla, hän päättää lopettaa elämänsä. Milesin ehdottomuudesta tulee mieleen, että jos hän eläisi 2020-luvulla, hän voisi olla fundamentalistivegaani tai ilmastoaktivisti.

Teemat:

Yksi teemoista on suomenruotsalaisuus ja sen mätäpaiseet. Tässä suhteessa tulee mieleen Märtä Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina.

Toinen tärkeä teema on 1970-luvun vasemmistolaisuus – kiinnostus latinalaista Amerikkaa kohtaan, Chilen Allienden kohtalo jne. 1970-luvun vasemmistolaisuus kumpusikin juuri latinalaisen Amerikan johtajien ihailusta ja tapahtumista siellä. Vähän kerrassaan vasemmistolaiset nuoret ajautuivat solidaarisuusaatteen ja maailmanrauhafestivaalien kautta Neuvostoliiton kritiitikkömiksi ihailijoiksi ja uusstalinisteiksi. Monet liikkeen nuoret olivat kotoisin vauraista perheista, kuten Miles, ja vasemmistolaisuudellaan toteuttivat ”isänmurhaa” – kapinaa porvarillisesti ajattelevia vanhempiaan vastaan.

Aikamme kriitikot ihmettelevät, miksi naisen alkoholismia kuvataan niin vähän suomalaisessa kirjallisuudessa. Kihlmanilla tämäkin teema nousee esiin: Kalliissa prinssissä päähenkilön käly, hammaslääkäri Helen on kaappijuoppo, joka ottaa vastaan vain muutamia asiakkaita viikossa, koska ei pysty työhön kuin harvoina päivinä viikossa. Muun ajan häneltä vie alkoholi.

Onko teemoja liikaa yhteen romaaniin? Kirja olisi mielestäni hyötynyt tiivistämisestä. Miksi Donaldista tulee puolustusministeri? Olisiko Donaldin hahmo ollut riittävän vastenmielinen ilman tympeitä bordellikuvauksiakin? Vai olivatko ne Kihlmanin täytettä suomenruotsalaisen eliitin mädännäisyyden kuvaukselle? Onko monisivuinen kuvaus Sothebyn huutokauppakamarista (”yhtä puoleensavetävä kuin bordelli”) Lontoossa välttämätön?

Yksi outo ja irrallinen kohta on maininta ”vanhasta viisaasta”, joka aikoo seuraavana päivänä hajottaa eduskunnan. Kyseessä on mahdollisesti Kekkonen, mutta maininta ei mielestäni tuo mitään lisäarvoa tekstiin. Onko kyseessä samanlainen hyppäys romaanista reaalimaailmaan kuin Kjell Västöllä maininta rantaan soutavasta taiteilijan näköisestä naisesta? Vai onko se Kihlmanin kokeilu nykyisin niin suositun autofiktion alalla?

Kuka lopulta on otsikon kallis prinssi? Viimeisillä riveillä selviää, että se on Torbjörn. 

Viimeiset repliikit ovat luullakseni´Shakespeare-sitaatteja. Ensimmäisenä tulee mieleen Romea ja Julia – siinä kohtaus, jossa nuoret heräävät aamulla linnunlauluun ja kiistelevät siitä, mikä lintu on äänessä. Lopun tilanne jääkin täysin avoimeksi: mitä tapahtuu sen jälkeen, voi mahdollisesti olla luettavissa Kihlmanin myöhemmistä teoksista.

Ulla K. oli lukenut Kihlmanin tuotannosta kirjan Puhtaita elämän unelmat (Tammi, 1983). Sen teemat ovat matkustaminen, suhteet nuoriin poikiin ja vaimon rakastaja. Kallis prinssi sai kielteisen vastaanoton ja kirjailija lähti toipumaan siitä Argentiinaan, jossa rakastui Juan-nimiseen nuoreen mieheen ja tämän vaimoon. Juan vaimoineen asui myös jonkin aikaa Suomessa. Hilkan lukema Kaikki minun lapseni (Tammi, 1980) kuvaa tätä vaihetta.

Juanin kautta Kihlmanin tuotantoon tulee yhteiskunnallinen aspekti. 1970-luvun äärivasemmistolaisuus olikin peräisin osittain latinalaisen Amerikan tapahtumista: Che Quevaran, Simon Bolivarin ja Fidel Castron ihannointi johti vähän kerrassaan myös Neuvostoliiton ja stalinismin ihannointiin. Chilen Allenden kukistuminen oli ajankohtaista 1970-luvun alussa. Kallista prinssiä seuranneissa kirjoissaan Kihlman kuvaa Latinalaisen Amerikan lasten vaikeita oloja ja päätymistä katuprostituutioon. Teema on läsnä myös Kalliissa prinssissä: Donald tapailee prostituoituja ja yksi heistä – Marghita – muuttuu hänelle myös merkitykselliseksi ihmiseksi. Marghita on henkilö, joka pystyy arvioimaan rakastumisen hinnan: se on noin sata markkaa! Myös Juan on ihminen, jonka kirjailija ostaa käyttöönsä.

Huhtikuun 2021 keskustelun aiheena oli Jeannette Wintersonin romaani Aikakuilu : Shakespearen Talvinen tarina omin sanoin (Johnny Kniga, 2020). Kirja ei herättänyt lukupiirissä juurikaan kommentointia, vain seuraavat omat havainnot:

Jeannette Wintersonin tilaustyö, muunnelma William Shakespearen Talvisesta tarinasta jättää vähän hämmentyneen olon. Kirjailija aloittaa Aikakuilun selostamalla alkuperäisen näytelmän henkilöt ja juonikäänteet. Sitten hän kirjoittaa kaiken samoin, Sisilian korvaa Lontoo ja Böömin Louisiana mutta henkilöt ja tapahtumat ovat samat. Vetävästi vauhdikas Aikakuilu on kirjoitettu, mutta Talvisen tarinan varjo tuntuu siinä liiaksi hallitsevan. Leo-Leontenes raivoaa mustasukkaisen psykopaatin lailla, kouluja käynyt, menestynyt liikemies. Hänen outoa sekoamistaan selittää vain muutama lause, koulu sisäoppilaitoksessa ja etäiset vanhemmat. Hän on kuin sarjakuvan hahmo, ohut ja pinnallinen.

Sitäkin lämpimämmin on kuvattu idylliä New Bohemiassa, Louisianassa. Löytölapsen sydämelliset huoltajat, isä ja poika kasvattavat pikku Perditan vauvasta nuoreksi neidoksi. Hän ei tunnu juuri kärsineen biologisten vanhempiensa kateissa olosta, kaikki näyttäisi sujuvan hyvin, kun sattuma on hänen elämänsä ohjannut. Lopulta sattuma kuitenkin johtaa hänet takaisin Lontooseen, menneisyyden salaisuuksien ääreen. Vieläkään Perditan vanhempien hahmot eivät saa syvyyttä. Mutta mielenkiintoisia sivuhenkilöitä tarinaan sisältyy. Heidän osakseen jää myös huumori, jota ilman Aikakuilu olisi melko ikävä tarina.

Maaliskuussa 2021 aiheena oli Tommi Kinnusen vaellusromaani Ei kertonut katuvansa (WSOY, 2020).

Ulla N.: Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa olisi kommenttivuorossa. Luin sen itse jo aikaisemmin, vähän vaikea muistaa yksityiskohtia. Kokonaisvaikutelma oli tosi vahva, sellainen näkökulma sotaan jota ei ole vielä kerrottu. Pohjoisen Suomen tila sodan päättyessä oli jo sinänsä verrattavissa vaikka Saksaan vuonna 0. Mutta mitä ihmisten mielessä liikkui, ketkä olivat ystäviä ja ketkä vihollisia tai vihattavia on tässä kirjassa kuvattu hienovaraisesti, eleettömästi, mutta niin että lukija sen rikkonaisuuden ymmärtää. Vankileiriltä lähteneet naiset olivat hetken joukko ja sitten jokainen omilla teillään, yrittäen palata johonkin tai ainakin jatkaa elämäänsä. Ei sodan jälkeen missään ollut paluuta menneeseen, muutos oli pysyvä. Sen hyväksymisessä oli monella tekemistä. Naisilla ihan omat häpeänsä.

”Irene tiesi, ettei voisi koskaan puhua tästä matkasta kenellekään. Hän ei saisi kuvailla toisille sen kestoa tai raskautta, ei muistella kävelykumppaneita tai edes koettaa selvittää, miten Ailin tai Siirin kävi. Sen sijaan hänen oli pysyteltävä lopun ikäänsä hiljaa ja väisteltävä joka kysymystä, joka liittyi sodan loppuun, saksalaisiin ja hänen suhteeseensa sotaan.”

Kristiina: Tommi Kinnunen kiteyttää jo alkulauseissa Lapin sodan jalkoihin jääneiden – ja kaikkien sotien pulaan jätettyjen – naisten kohtalon: ”Eivät ne (lähtevät sotilaat) ymmärtäneet sitä pelkoa, joka puristi rantaan jäävien sydäntä. Sodassa miehistä oli aina joku vastuussa, mutta nainen oli kaikille saalis…”

Näille naisille ei ollut tarjolla talvisodan henkeä. Rankkoja kohtaloita ja rankkaa luettavaa.

Viiden naisen sisäinen ja ulkoinen kaaos, kun he hakeutuvat kuka minnekin, kohti etelää ja Rovaniemeä kuitenkin. ”Vaikka naisten ruumiisiin ei sota ollut iskenyt haavaa, olivat mielet silti niin riekaleina, että he häpesivät sitä.” Suojattomuus ja nälkä yhdistivät heitä eivätkä he voineet arkailla lakien rikkomista pyrkiessään pysymään hengissä, olihan muukin laki ja järjestys kadonnut elämästä. He kulkevat hatarana ryhmänä auttaen toistaan juuri sen verran kuin selviäminen vaatii. Nimien paikkaansa pitävyydestä ei ole varmuutta, eikä tarvetta tietää. Erotessa osoitteita ei vaihdeta.

Päätepisteessä ovat jäljellä Vera ja Irene. ”Hän (Irene) oli tipahtanut autioon maahan, kävellyt elämän ja kuoleman, menneen ja tulevan välitilassa, mutta nyt kaikki oli viimein ohi. He olivat perillä, mutta hän ei hahmottanut, mitä se tarkoitti. Hänen mielensä oli yhtä ohut kuin hänen kenkänsä pohja, ajatukset hiutuneet kuin leningin helma.”
Irene, joka on lähtenyt omia surujaan ja nuivaa kanttorimiestään pakoon ja hypännyt vapaaehtoisesti saksalaisupseerin autoon ja syliin, tekee valintansa, ei varmasti yhteiskunnan arvostaman, mutta oman ja ainoan mahdollisen. Yhteiskunta on hänet jo hylännyt, hän voi nyt hylätä yhteiskunnan. Ei katunut.

Kirja, jota jäin miettimään.

Ulla A.: Kristiina kirjoitti hienosti Kinnusen kirjasta.
Minulle jäi erityisesti mieleen kohtaus, jossa Vera ja Irene lopulta päätyvät Rovaniemelle. Kaupunki on poltettu tuhkaksi, vain mustuneet uunit törröttävät pystyssä. Kaupunkiin palanneet evakot asuvat maakuopissa – niin myös Irenen nuiva kanttorimies. Ilmeisesti vain pohjoisessa ihmiset joutuivat turvautumaan maakuoppiin hätäasuntoina. Niin paljon on kirjoitettu korsuista, joissa sotilaat tappoivat aikaa asemasodan aikana, mutta siviilien kohtalo oli pohjoisessa osittain sama – maakuopassa asuminen.

Terhi Nikulainen: On tosiaa hieno Kristiinan arvio. Itse en ole reiluun puoleen vuoteen jaksanut lukea oikein mitään, siksi en ole osallistunut korona-ajan lukupiiriin. Mutta tuon Kinnusen kirjan aion lukea Kristiinan arvion luettuani. Kiitos siitä!

Kiva kun pidätte yllä lukupiiriä. Kyllä minäkin osallistun vielä myöhemmin.

Ulla N.: Olen lukenut Ukrainassa ja Saksassa maakuopissa sodan päätyttyä asuneista ihmisistä. Pohjoisen Suomen tuhosta en ole näin vaikuttavaa kuvausta lukenut. Tosin Kinnusen Neljän tien risteyksessä on myös Kuusamon kodit poltettu, hätäasuntona maakuopat. Mutta siinä kirjassa päähuomion vievät muut asiat.

Ulla K.: Kiitos kaikille Kinnusen kirjan analyyseistä ja kommenteista. On jo jonkin aikaa kun luin sen, mutta erityisesti haluaisin mainita vahvasti vaikuttaneen vaikutelman yksinäisyyden kokemuksesta, joka oli pitkin matkaa vahvasti esillä ja erityisesti vielä korostui loppuratkaisussa, kun päähenkilö ei kyennytkään palaamaan entiseen elinpiiriinsä, vaan jäi yksinäisyyteen, ei saanut yhteyttä edes lapseensa.

Helmikuussa 2021 keskusteltiin Heidi Köngäksen kirjasta Mirjami (Otava, 2019).

Ulla K.: Olin lukenut Mirjamin jo hyvän aikaa sitten ja kertasin nyt. Pidin siitä edelleen, hämmästyttävän kevyttä luettavaa rankasta aiheesta. Liittyisikö tuohon kokemukseen vahvat ja mielenkiintoiset kasvutarinat ja niiden kannattelema toivo rankan sota-aiheen ohella. Kuvaa mielenkiintoista kotirintaman elämää, tunteita ja tunnelmia talvisodan ja jatkosodan aikana, kuitenkin Sandran tyttäriä enemmän tapahtumien kautta. Pienen teollisuuspaikkakunnan luokkaerot, sodan karuus, pelko poikien puolesta, mutta myös uusi elämä, pienet lapset. Suurperheen äidin huolenpito ja huolissaan olo on koskettavaa. Sodan ohessa nälkä ja sairaudet, ihmisten sitkeys tiukoissa elämäntilanteissa ja omiensa puolien pitäminen. Sodan vastapainona kahden tyttären kasvaminen, elämän mukanaan tuoma toivo ja ilo sekä suru. Erilaisia persoonallisuuksi kuvattu inhimillisesti.

Ulla N.: Meillähän on lukupiirissä luettu useimmat Heidi Köngäksen kirjoista. Neljä niistä kertoo hänen oman sukunsa tarinaa, alkaen Luvatun piika Maijasta, äidinisänäidistä. Äidinäiti Sandra on nimikkokirjansa torpanemäntä keskellä sisällissotaa. Sandran tyttäret Soili ja tämän sisar Mirjami elävät toisen maailmansodan kotirintamalla sekä lapsina että nuorina naisina. Jokin sinusta on lopulta Heidin oma tarina, tytöstä jolla on kaksi äitiä. Mirjami hänet kasvattaa ja Soili poikkeaa reissuiltaan joskus katsomassa tytärtään. Siinä samalla kerrotaan Suomen historiaa köyhien naisten kokemana.

Heidin teksti on helppolukuista, mutta ei kevyttä. Keskiössä on hyvä perhe, joka koettaa selviytyä ankarista ajoista toisiaan tukien ja auttaen. Luokkaerot näkyvät, Mirjamin Mänttä on teollisuuspaikkakunta, jossa kaikki tietävät paikkansa. Kotirintama ei ole ollut keskeinen aihe sota-aikaa käsittelevässä kaunokirjallisuudessa. Naisten työtä muistetaan harvoin jos ollenkaan. Myös terveydenhoidon vähäiset keinot ja kulkutautien tuhot on hyvä näinä aikoina palauttaa mieleen. Siinäkin Mirjamin tarina on tarpeen.

Kristiina: Luin Mirjamin mutta en oikein osaa sanoa siitä paljoakaan. Naisten ja lasten, perheiden, selviytymistä onkin minusta vaikea kommentoida muutoin kuin ihailemalla heidän sitkeyttään. Toisaalta: mitä vaihtoehtoja ihmisillä oli, ja on. Keskinäinen solidaarisuus on vahva voima.

Kukaan ei voi suoda itselleen ajatusta, että tämä riitti minulle, hyppään pelistä, sillä aina siinä on joku lapsi, joku anoppi, joku tarvitseva, jota ei voi jättää oman onnensa nojaan. Sitkeä halu saada ainakin lapsille parempi tulevaisuus johti kyllä sitten hyvinvointi-Suomen rakentamiseen, samoilla kourilla ja kauhoilla.

Ulla N.: Tämä onkin kiinnostavaa. Hesarissa oli laaja artikkeli psykologisesta ongelmasta, tai oliko se suorastaan diagnoosi nimeltä sairastuminen vahvuuteen. Kun on liian vastuuntuntoinen, vahva ja toisista huolehtiva, itsestä huolehtiminen jää, eikä sitten voi hyvin. Artikkelissa kerrottiin myös tämän väärän käyttäytymisen periytymistä perheessä ja suvussa.

Mirjamissa kuvataan vastuuntuntoisia naisia toisen maailmansodan kotirintamalla. Ei niin kaukana menneisyydessä, ettemme olisi tunteneet näitä kovia kohtaloita ja eläneet näissä perheissä itsekin, sodan jälkeen. Mitä meistäkin tuli?

Nyt, kun pandemian sanotaan kuormittavan varsinkin nuoria ihmisiä ja lapsia, onko meidän vähän vaikea samaistua heidän kärsimykseensä? Ei ole nälänhätää, ei suurta uhkaa omasta kuolemasta, hyvinvointivaltio on edelleen toimiva. Yksin asuminen verrattuna sota-ajan ahtauteen on kyllä suuri ero ihmisten arjessa. Sosiaalisuushan on korvannut monia entisiä hyveitä, nyt sille on vähän tilaa koronarajoitusten aikana. Äkkiä pitäisi taas olla vahva ja pitää konkreettisesti huolta heikoista riskiryhmistä.

Menin ehkä vähän ohi kirjallisuudesta, mutta tällainen rönsy päässäni kehittyi.

Tammikuun 2021 kirjamme oli Margaret Atwoodin romaani Noidan sikiö (Johnny Kniga, 2019). Noidan sikiö on osa kirja­sarjaa, jossa nykykirjailijat kertovat modernein virityksin William Shakespieren näytelmistä tuttuja tarinoita. Lukupiiri keskusteli koronasulkua noudattaen kirjasta sähköpostiviestein. Ulla Agopov kirjoitti lopuksi Noidan sikiöstä ja Shakespearesta kiinnostavan esseen.

Kristiina: Noidan sikiö oli jo valmiina yöpöydälläni pinossa, joka kasvaa kasvamistaan, koska kirjasto ei nyt pidä puoliaan ja karhua omiaan takaisin.
Shakespeare osasi koukeronsa ja Atwood lennättää hänen Myrskynsä meidän aikaan hienona tulkintana. Viraltapantu teatterinohjaaja Felix-Prospero leijuu omissa menetyksissään todellisuuden rajan molemmin puolin.
Fletcherin vankilan hervoton näyttelijäsakki, huijausten, koston ja ihmismielenkin asiantuntijat, luovat hänen kanssaan hurjan kiihtyvän myrskyn vankilan muurien sisällä. Näytelmän on tarkoitus olla osa vankien kirjallisuusopiskelua, mutta Felixille se on henkilökohtainen kosto, joka tavoittaa hänen elämänsä väärintekijät parilla osuvalla iskulla. Kostoon tarvitaan lumousta ja taikuutta. Tässä Atwood on tosi taitava, jos on tietysti Shakespearekin.
Noidan sikiö on huikea, monikerroksinen kertomus. Yhdyn takakannen The Guardianin kriitikon sanoihin: toivottavasti Atwood kirjoittaa Shakespearen muunkin tuotannon uusiksi. Hieno kirja!

Ulla A.: Kiitos, Kristiina, kivasta tekstistä!
Minäkin pidin Noidan sikiöstä valtavasti. Siinä on myös roisia huumoria, joka tekee vankilakundien hahmot paitsi uskottaviksi, myös inhimillisiksi ja jopa samaistuttaviksi.

Kristiina: Totta, loistavaa huumoria. Ja lisäksi pitää mainita Kristiina Drewsin hieno käännös.

Ulla K.: Minäkin pidin kovasti Noidan sikiöstä, on tosi nerokas kertomus. Luovuuden ja mielikuvituksen laajuuden ja voiman ansiokas kuvaus. Ravistelevaa stereotypioiden rikkominen vankien suhteen. Vahva eettinen kannanotto monella tasolla, miten ristiriitaista onkaan oikeudenmukaisuus. Myös traumaan juuttumisen hieno kuvaus eikä löydy ulos pääsyä kuin koston avulla. Lukija joutuu vastakkain myös omien asenteidensa ja käsitystensä kanssa.

Marja-Leena: Samoja ajatuksia edellisten kommentoijien kanssa. MA oli hyvin tavoittanut myös Shakespearen tyylilajin, samalla synkkä aihe ja jotenkin kepeä ja notkea käsittely. Vaikka oli kostoaihe, oli mukava olla paossa toisessa maailmassa kirjan parissa. Tässähän oli kolmen kerroksen tarinat, kolmas tapahtui ”tosi elämässä” Felixille itselleen. Miranda-tytär hienosti kuvattu, ja olin helpottunut, kun Felix lopulta päästi irti ja itsensä vapaaksi. Oli kyllä odotettavissa, että niin käy. Vankilateatterin harjoituksissa päästiin hienosti avaamaan jokaisen henkilön syvyyksiä ja traumoja.

Ulla N.: Edellisten kommenttien lisäksi minua ihastutti Myrskyn esityksen jälkeen vankien näyttelijäseurueen kuvailu siitä, mitä näytelmän henkilöille loppuratkaisun jälkeen todella tapahtuisi. Hyvin erilaiset näkemykset kuvastivat paitsi kuvailijaa itseään, myös Myrskyn henkilöiden monitasoisuutta. Roolivalintojen yhteydessä oli toki näytelmän henkilöitä analysoitu ja ohjaaja joutui löytämään näistä ihan uusia ominaisuuksia myydäkseen roolit epäileville näyttelijöille. Mutta lopulta kukin heistä teki omia tulkintojaan, mihin Shakespearen teos antaa yhä vieläkin runsaasti mahdollisuuksia. Olin ihan myyty näiden tyyppien visioista.

Ulla Agopovin essee: Myrsky on Shakespearen viimeinen näytelmä. Sitä on pidetty kirjailijan testamenttina: Prospero on tietenkin kirjailija itse ja lopussa hän taittaa taikasauvansa, ts. lopettaa näytelmien kirjoittamisen.

Margaret Atwoodin Noidan sikiö on tarina siitä, kuinka ikääntyvä teatteriohjaaja Felix (Prospero) ohjaa oman Myrskynsä vankilassa, näyttelijöinään vankilakundit. Vankilan teema kummittelee läpi tarinan ja näyttelijät etsivätkin Shakespearen tekstistä erilaisia vankiloita. He löytävät kahdeksan, mutta yhdeksäs on itse näytelmä: teatterin lumous, josta vain yleisö voi suosionosoituksillaan vapauttaa ohjaajan (”tehköön kiitoksenne minut vapaaksi”). Miksi juuri yhdeksän? Ptolemaiolaisessa maailmankuvassa taivaita oli yhdeksän. Juuri tämä maailmankuva oli särkymässä Shakespearen aikana, jolloin mm. Giordano Bruno opetti pannassa ollutta kopernikaanista filosofiaa. 

Vaikka Felix saa entisen työnsä teatterifestivaalin taiteellisena johtajana takaisin, häntä ei enää huvita ryhtyä ohjaamaan Myrskyä. Hän on Myrskynsä saanut ja vetäytyy näyttämöltä – itse asiassa, antaa tilaa nuoremmilleen. Lopussa Felix on lähdössä risteilylle Karibianmerelle. Mukaansa hän ottaisi nuoren vankilakundin, KasiKäden, joka oli päässyt varhennetulle ehdonalaiselle. KasiKäsi, joka oli laittomille poluille eksynyt digiguru, esitti Arielia Felixin ohjaamassa näytelmässä. Lopussa Felix-Prospero vapauttaa myös Mirandan, 3-vuotiaana kuolleen tyttärensä, jonka muistoa hän on kuljettanut mukanaan kaikki ne vuodet, ja jonka hän on toivonut herättävänsä henkiin Myrskyn Mirandassa.

Myrsky on Felixin kosto teatterifestivaalin apulaisjohtaja Tonylle (joka myöhemmin kiipeää kulttuuriministerin pallille) ja oikeusministeri Sal O’Nallylle, jotka ovat syrjäyttäneet Felixin teatterinjohtajan paikalta. O’Nally myös pyrkii sulkemaan Fletcherin vankilan ”tekstitaito-ohjelman” rahahanat, vaikka ei tiedäkään sen olevan Felixin hanke.

Juoni muodostuu siitä, kuinka Felix valitsee vankilakundeista näytelmänsä castingin, harjoituttaa näyttelijöitään ja samaan aikaan valmistelee kostoa, joka toteutuu näytelmän ensi-illan muodossa. Näyttelijävalinta eri rooleihin ei ole helppoa: melkein kaikki haluavat näytellä Calibania, kun taas kukaan ei halua näytellä Arielia.

Näytelmän nimet ovat paitsi hullunkurisia, myös intertekstuaalisia. Vankilan nimen – Fletcherin vankila – voi olettaa viittaavan Shakespearen aikalaiseen, näytelmäkirjailija Fletcheriin (jonka kanssa Shakespeare teki yhteistyötä). Sal O’Nally ja muut poliitikot ja byrokraatit on myös nimetty hullunkurisilla nimillä. Puhumattakaan vankilakundien nimistä: KasiKäsi, Piibody, Vino Kynä, Haba, Taco. Myös paikannimet ovat hullunkurisia: Makeshiweg on (olemassa oleva kanadalainen) pikkukaupunki, jonka teatterifestivaalia Felix johti ennen potkujen saamista.

Huumoria syntyy myös siitä, että vankilakundit eivät saa käyttää muita kirosanoja tai manauksia kuin Shakespearen Myrskyssä esiintyviä. Heidän kielenkäytössään ilmaukset muuttuvat tahalliseksi ja tahattomaksi komiikaksi.

Caliban, jota kaikki vankilakundit haluaisivat näytellä, on Myrskyn hahmoista ehkä ristiriitaisin. Calibanissa on haluttu nähdä alkuasukas, jonka eurooppalaiset (Prospero) kolonialisoivat. Caliban edustaa primitiivisyyttä vastakohtana milanolaisiin, jotka edustavat sivilisaatiota. Caliban on kuvattu hirviöksi, mutta todellisuudessa hän ei ole hirviö, vaan ainoastaan jollain tavoin poikkeava yksilö. Ehkä vammainen, ehkä syrjäytynyt – joka tapauksessa jotenkin erilainen. Mahdollisesti juuri tämä selittää hänen suosionsa vankilakundien keskuudessa. ”Faijani on piru itse, kertoo huhu sen”, vangit runoilevat. Shakespearen ajan hirviö-käsite erosi aikamme käsitteestä: se kattoi kaikenlaisen poikkeavan. Lopussa pohditaan myös sitä, onko Caliban mahdollisesti Prosperon siittämä Sycorax-noidan sikiö.

Shakespearen Myrsky heijasteli aikansa tapahtumia: Shakespeare-tutkijat olettavat, että Myrskyn idea syntyi kirjailijan päässä, kun hän kuuli selonteon 1609 tapahtuneesta Sea Adventure -laivan haaksirikosta matkalla kohti Virginiaa. Miehistö pelastautui jollekin Bermudan saariryhmään kuuluvalle saarelle, jolle he antoivat nimen Paholaisen saari. Öisin saarella kuului kummallisia huutoja ja ääniä, joita merimiehet pitivät paholaisen mellastuksena (Jan Kott: Shakespeare tänään, s. 218). Tällainen saaren kuvaus on otettu suoraan Myrskyyn – se on ”uusi, uljas maailma”, joka on tullut tunnetuksi myös toisessa, ironisessa yhteydessä.

MIRANDA:

Oh, wonder!  / How many goodly creatures are there here! / How beauteous mankind is! O brave new world, / That has such people in ’t!

(Act 5, scene 1)

Neljännen näytöksen kolme jumalatarta (Juno, Iris ja Ceres, joita Felixin versiossa esittävät Disney-nuket!) vertautuvat Macbethin kolmeen noitaan, jotka kertovat, mitä tulee tapahtumaan. Myrskyn esityksissä nämä jumalattaret on usein jätetty pois, mutta Felix halusi heidät mukaan ja suostui Mirandan esittäjän Anne-Marien ehdotukseen, että jumalattaria esittäisivät Disney-nuket, joita Prospero ohjailisi kuin marionetteja.

Lähes kaikissa Shakespearen näytelmissä yhtenä teemana on vallananastus. Niin myös Myrskyssä: Prosperon on kammennut vallasta hänen veljensä Antonio, Felixin taas tämän työtoveri teatterissa. Felixin Myrskyssä vallananastuksen teema toteutuu, kun Felix videoi Salin ja Tonyn keskustelun ja saa näin aseen, jolla kiristää heitä.

Myös juoppolalli Stephano ja narri Trinculo haluavat suorittaa vallankaappauksen ja syöstä Prosperon vallasta. Shakespeare kirjoitti näitä ilveilykohtauksia yhden pennin paikoilla seisoville katsojille, joille muu juonen kulku saattoi olla ylivoimaista ymmärtää.

——-

Kun ryhdyin lukemaan Noidan sikiötä, ajattelin, että kertookohan Atwood nyt samanlaisen tarinan kuin ruotsalaisen näytelmäkirjailijan Norenin uralla todellisuudessa tapahtui. Noren (kuoli alkuvuodesta 2021 koronaviruksen aiheuttamaan tautiin), jonka uusnatsiteemoja käsittelevän näytelmän 7:3 esittivät rikoksesta tuomitut uusnatsit, aiheutti vuotta 1999 teatteriskandaalin, kun yksi hänen näyttelijöistään, joka oli saanut vankilasta lomaa esityksen ajaksi, osallistui pankkiryöstöön. Paon aikana kaksi poliisia sai surmansa (Malexanderin murhat). Atwoodin romaanissa ei kuitenkaan ole viittauksia Norenin tapaukseen, vaan kaikki aines ammennetaan Shakespearelta. Ehkä kanadalainen kirjailija ei ole törmännyt uutisiin skandinaavisen kollegansa koettelemuksista.

Atwoodin versiossa kaikki Shakespearen Myrskyn teemat ja henkilöt vuorottelevat Felixin, Mister Duken luomien ja vankilakundien esittämien hahmojen kanssa. Lopussa Felixin ”tiimit” saavat esittää versionsa henkilöhahmojen myöhemmistä historioista. Kun kaikki on ohi, Felix pakkaa haalistuneen ja nuhjuisen pehmoeläinviittansa matkalaukkuunsa ja hyvästelee ketunpäisen ’taikasauvansa’. Samalla hän tajuaa, että on pitänyt tytärtään Mirandaa vankinaan kaikki nämä 12 vuotta ja päästää tämän lopulta vapauteen.

2021

Joulukuussa 2020 keskusteltiin verkossa Jani Niemisen romaanista Komero (Like, 2019).

Ulla Agopov kirjoitti: Komero kertoo nuoren pojan kasvutarinaa Pohjanmaalla, Alamossa joskus hieman epämääräisellä vuosikymmenellä. Kännykkää ei vielä ollut käytössä, joten 1980-luku tulee mieleen ensimmäisenä. Poikaporukan toilauksista lukiessa tulee hetkeksi mieleen Miika Nousiaisen Metsäjätti, jossa myös kuvataan poikaremmin edesottamuksia pienellä teollisuuspaikkakunnalla.

Päähenkilön JaniBoyn äiti on töissä kirkkoherranvirastossa (seurakunnan talous kesti toistaiseksi äidin pienen palkan), isä työtön, mykkä, läsnäolo välillä lähes huomaamatonta. Lukee runoja (Haavikko, Sirkka Turkka, Melleri, W.H. Auden), Janin erilaisuus käy ilmi kaiken aikaa. Jarno: ”Sä et istu tähän maisemaan, lakkaa yrittämästä sopeutua.” Nuoren miehen kasvua kuvataan ”kytösavusta irtoamiseksi”.  Enemmän kuin omaan kotiinsa JaniBoy kiinnittyy isovanhempiensa kotiin Jokirantaan. Jokiranta on myös merkittävämpi kuin Seinäjoki, jossa JaniBoy käy työssä. Seinäjokea hän kuvaa ”luonnevikaiseksi jättömaaksi” eikä taida juuri arvostaa Aallon Lakeuden ristiäkään (s. 144). Kirjan nimi Komero on monimerkityksellinen. Janin kämppä Seinäjoella on komero, myös Alamo on komero, johon Jani ei sopeudu ”sun komero, tää umpimielisten tikkitakkien joukko” (Jarno). JaniBoy menee lapsena komeroon piiloon, kun häntä pelottaa.

Päähenkilön rinnalle nousevat Jarno ja Tiina, joista ensimmäisen kohtaloa seurataan traagiseen loppuun asti.  Poikahullutteluna alkanut kirja vakavoituu loppua kohti ja sen ihmiskuvauksen arvoitukset loksahtavat kohdilleen. Jarnon äiti on alkoholisti kioskinpitäjä, jota Jarno välillä tuuraa. Jarnoa seuraa vesi. Uiminen on niitä harvoja harrastuksia, joita Alamon nuorilla on. Hukkuminen on lähellä jo yhdellä uimareissulla. Jarno kertoo homoudestaan englannin tunnilla lukemalla W.H. Audenin runon Funeral Blues. Homous käy eksplisiittisesti ilmi Jarnon ja Jürgenin kohtauksessa (s. 250). Pojat kuuntelevat yhdessä Pink Floydin The Wall -albumia ja Bob Dylania (”Pink Floyd on parempi!”). Jarnon vaihtoehdot ovat ”päästä taideteolliseen tai tappaa itsensä”. Valokuvausharrastus ei kuitenkaan pelasta Jarnoa itsemurhalta, vaan tämä kävelee järveen painot käsissä (s. 159).

Tiinasta tiedetään, että hän on varakasta sukua, myöhemmin selviää, että isoisä oli SS-mies. Kun tämä käy ilmi, tyttö häipyy pitkäksi ajaksi jonnekin rinkka selässään. Jättää Janille viestilapun. Palaa takaisin laihtuneena ja nukkuu kaksi viikkoa putkeen Jarnon vinttikamarissa. Seuraavassa kohtauksessa hän opiskelee Helsingissä, ensin kieliä, sitten psykologiaa. Tiinan kohtalo jää aukkoiseksi ja lopussa auki.

Janin isoisä on sodassa saanut sirpaleen päähänsä. Pohdinnat isoisän sotakokemuksista antavat tämän oudolle käytökselle selityksen. Isoisän sota-aikainen haukkumanimi oli ”Raato-Terho” – hän kuljetti vainajia eturintamalta selustaan, kun oma mieli oli pommitettu hajalle. Isoisä oli varmaankin yksi niistä ”tärähtäneistä”, joista luimme Ville Kivimäen Murtuneet mielet -kirjasta. Isoäiti on vähän hullu – se on se romaaniveri meissä (Jani) – kertoo outoja tarinoita mm. vedenpaisumuksesta, mikä liittyy kirjan vesi-teemaan. Janin isän puhumattomuus selittyy työttömäksi jäämisellä – Autokaupungista lähtö samoin. Työttömyys on katastrofi ihmiselle, jolle työ on elämän sisältö. Anne-sisko menee naimisiin härmäläisen miehen kanssa (mies löytyi maatalousoppilaitoksesta!) Jouko-setä on JaniBoylle tärkeä hahmo – lukee paljon ja tuntee hyvää musiikkia. Kuolee lopulta keuhkosyöpään Seinäjoen sairaalassa.

Kirjan kieli on aitoa nuorten puhekieltä, joka vuorottelee murteen kanssa. Kielikuvat ovat runollisia ja omaperäisiä: ”Jarno tuijotti kuvaa (jäänsärkijä työssään) niin kauan, että sen silmistä alkoi putoilla jääkiteitä” (s. 17). Välimerkkejä Nieminen käyttää vapaasti: ”sade kohisi kattoon voimalla ikkuna kyynelehti” (s. 74) – tässäkin runoilija tunkee prosaistin läpi. Lauserakenteetkin saattavat olla poikkeavia: ”Aurinko lupasi kesän alkaneen” (s. 120). Kielen erikoisuutta korostavat henkilöiden hullunkuriset nimet: Jeesus-Mooses (Alamon ”vanha viisas”), Sumu-Lyyti, Raha-Sampo, Norppa, jne.

Äkkiväärä huumori: ”Kenelle sä soitat, kun sun putket alkaa reistailla? Gynekologille” (Tiina, s. 125)

Pohjanmaan kuvauksena (Autokaupunki ja Vaasa, Alamo ja muut pikkupaikat) Komero on tuore, raikas, yllättävä ja mieleenpainuva.

Marja-Leena Pohjanen kirjoitti: Miten Hesari on sivuuttanut täysin näin tuoreen, hauskan ja omaperäisen kirjan? Finlandia-palkinnosta valitettiin, että ei noteerattu modernia uutta kirjoitustapaa. Vaikka tämä on kasvukertomusten perinnettä, se kertoo tuoreella tavalla. Huumori on jännää. Mielettömiä ja samalla osuvia vertauskuvia ja kiteytyksiä. Harvoin hykertelin lukiessani.

On kuitenkin kiinnostavaa kurkistaa toisen ”nahkoihin” ja kokemuksiin. Kyllä sitä tarttumapintaakin löytyi. Tämä ei ollut toksista maskuliinisuutta (olihan siellä sitäkin joukossa), vaan monipuolisempaa kuvausta toisesta näkökulmasta. Kirjan kautta saattoi tutustua myös eteläpohjalaisuuteen, ja sen sanontoihin, ronskeihinkin. Minun kulttuuristani sanonnat taitavat puuttua. Kirjoitustapa, hypätä kesken lauseen tai ajatuksen, toiseen aikaan tai tilanteeseen ja paikkaan, toimii yllättävän hyvin. Tätä sanoisin tajunnanvirraksi. Raikas tuulahdus!

Googlasin, ja tuijatan blogi oli kiinnostava ja yhdessä blogissa oli mukana pieni videopätkä Janista.

Terhi Nikulainen kirjoitti: Tykkäsin Komerosta valtavasti ja koen edelleen usein muutenkin nuorten kasvukokemukset läheisiksi itselleni. Eläähän se nuoruuskin edelleen minussa tai on osa itseä. Ja huumori, todellakin, on Komerossa herkkua.

Jani on ystäväni ja ennen eläkkeelle jäämistäni läheinen työtoveri vuodesta 2003 lähtien. Jani on esiintynyt useissa Espoon kirjaston videoissa ja myös valtakunnallisen Kirjastokaistan videoissa.
Hulvaton tilannehuumori leimaa Janin koko persoonaa. Kirjastotyössä oli uskomatonta nähdä, miten Jani pystyi äkillisesti heittäytymällä laukaisemaan tilanteen kuin tilanteen. Erityisesti kirjaston eri-ikäisten nuorten kanssa hänen ominaislaatunsa on uniikki ja toimiva. Jani saa kontaktin joka ihmiseen. Oikea armolahja hänellä siinä. Jani luo iloa ja rakkaudellista ilmapiiriä ympärilleen. Uskomaton taito, jossa myös särmää, ei siirappia.

Ulla Neuvonen kirjoitti: Minäkin olen aika pitkään vieroksunut nuorten miesten kipeitä kasvukertomuksia. Varttuneena naisihmisenä joskus tuntui, että niitä ilmestyi ihan liikaa. Johtuneeko siitä, että Jani Nieminen on melkein tuttu, mutta tästä Komerosta löysin tarttumapintaa. Ja huumoria, se yleensä pelastaa paljon.

Äiti kohotti katseensa taivaalle, puuttui enää kurjet / kuningaslinnut, ne tuntevat kyllä murheen”

Kauanko ootta ollu naimisissa? / Kolmekymmentä vuotta. Jos olisin heti tappanu, olisin jo vapaa nainen.”

Kaikki muistavat paikkansa eivätkä pyristele irti kytösavusta, jonka juuret ovat painavat kahleet.”

Olen villi / moneen suuntaan auki / pelotan heitä / yrittävät laittaa minut paikoilleen / puolellaan savupirtin räppänän kokoinen maailmankuva”

Jani Niemisen haikea, hurja ja hauska kasvutarina Alamosta, Etelä-Pohjanmaalta on kurkistus johonkin erilaiseen Suomeen (tosin näitä erilaisia Suomia on varmasti paljonkin). Pienellä paikkakunnalla kaikki tietävät toisensa, vähintään kolmanteen polveen tunnetaan mistä kukin on peräisin ja mihin uskoo. JaniBoy on runoilija, jolle arvostusta tulee, kun on läpäissyt kouluajan koettelemukset kapinallisten ystäviensä tukemana.  Lähiystävien lisäksi Komerossa esiintyy myös aikuisia. Perheenjäsenet vaiheineen, jotkut hyvät opettajat, jopa joskus reilu kapakanisäntä. Runsas henkilögalleria kuvaa ymmärtäen kaikenlaisia hahmoja, rakastuneesta murhamiehestä yksin talossaan hiihtelevään isoäitiin. Alamossa myös arvostetaan ja tunnetaan kulttuuria, kirjallisuutta, musiikkia, kuvataidetta. Silti oman tien etsiminen on tuskallista, kaikki eivät siitä selviä eikä kaikkien maailmankuva pääse kytösavun yli.
Pohjanmaan kieli ja ronski huumori tekevät kirjasta niin helpon lukea, vaikka tarina on raskas ja syvällinen. Aikatasojen nopeat vaihtelutkin tuntuvat luontevilta, alleviivaamattomalta tajunnanvirralta.  

Marraskuussa 2020 Kylätilassa lukupiirin vieraana oli Liisa Isotalo ja aiheena hänen uusi kirjansa Jostakin olen tullut (Basam Books, 2020). Tarinan pohjana on Liisan elämä kahden äidin tyttärenä ja hänen pyrkimyksensä löytää tapahtumille selityksiä menneisyydestä. Biologinen äiti on kuin aavistus vauvana adoptoidun tyttären ihon alla. Kun tämä äiti lopulta löytyy, jokin pala asettuu kohdalleen molempien elämässä. Adoptioäidin salaisuuksista tytär myös etsii selityksiä. Paljon olikin tietoa äideistä löytynyt, mutta paljon täydentyi kirjailijan luomilla todennäköisyyksillä, fiktiolla. Lukupiiri tunnisti kirjassa kuvattuja menneen 1950-luvun tapahtumia ja ympäristöjä, Kisakylän rakentamisen Käpylässä ja Helsingin olympialaisten tapahtumia, lapsia leikeissä pihoilla ja perheitä retkillä sunnuntaisin. Mieleen palautui myös kovia vaatimuksia, jotka naisten oli pyrittävä täyttämään elämässään. Äitiys on ollut niistä tärkein, ehkä kaikissa kulttuureissa. Millainen äitiys hyväksytään, mikä kelpaa, mitä salataan? Niissä paineissa on moni saanut kasvaa ja yrittänyt löytää itsensä tabujen keskellä. Kirjasta huokuu ymmärrys naisten elämälle, miten erilaisia kohtaloita kehittyy usein samanlaisistakin lähtökohdista. Äidit tekevät yleensä parhaansa, sen mihin pystyvät. Tyttäret jatkavat, niillä eväillä mitä ovat saaneet. Tulokset ovat usein ennalta arvaamattomia, hämmästyttäviä.

Lokakuussa 2020 keskustelun aiheena Kylätilassa oli Elizabet Stroutin romaani Nimeni on Lucy Barton (Tammen Keltainen kirjasto, 2018. Suomentanut Kristiina Rikman). Kirja on Stroutin ensimmäinen suomennettu romaani. Sen päähenkilö makaa sairaalassa pitkäkestoisessa hoidossa. Yllättäen häntä tulee tapaamaan äiti, johon hän on pitänyt vain harvakseltaan yhteyttä. Äidin ja tyttären keskustelujen lomasta lukija pääsee kurkistamaan perheen elämään. Paljastuu avioerolapsen rutiköyhä lapsuus Illinoisin Amgashissa, jossa osan ajasta perheen kotina on autotalli. Lucylle pelastukseksi koituu kirjastossa istuminen, vaikka varsinaisena syynä siihen on se, että kotona on liian kylmää. Kokemus kuorma-autoon hylkäämisestä lapsena kummittelee Lucyn mielessä vielä aikuisena. Kirjaston annista huolimatta Lucyn maailmankuva jää kuitenkin puutteelliseksi, mikä heijastuu hänen reaktioissaan sosiaalisiin tilanteisiin.

Kirjassa vuorottelevat kauneus ja rumuus, karu rosoisuus ja auringonlasku maissipeltojen yllä. Ihmiskuvausta on vähän, mutta lapsuuden maisemaa kuvataan tarkkaan, samoin Chrysler Buildingiä, joka näkyy sairaalahuoneen ikkunasta ja loistaa yöllä tuhansine valoineen.

Rankat teemat – köyhyyden lisäksi isän sotakokemus ja Pieni talo preerialla -elokuvaa jatkuvasti katselevan veljen omalaatuisuus – kuvataan lakonisella, toteavalla tyylillä. ”Pärjääminen” tuntuu olevan äidin ja tyttären keskustelun ydin: kuinka kukin amgashiläisistä on ”pärjännyt” tai ollut ”pärjäämättä”. Pärjäämisen eetosta kuvatessaan romaani on hyvin amerikkalainen. Enimmäkseen keskustellaankin muista ihmisistä eikä omasta itsestä. Tunteiden näyttäminen on vaikeata äidille ja tyttärelle, eikä äiti halua sanoa ääneen rakastavansa tytärtään. Lempinimen ”Rimpula” käyttäminen jääkin ainoaksi tunteen osoitukseksi. Sisäinen ankeus ja tunneköyhyys kumpuavat lapsuudesta ja välittyvät myös seuraavalle sukupolvelle: Lucy rakastaa lapsiaan, mutta lapset eivät aikuisena juurikaan vieraile äitinsä luona. Ainoa lämpöä ja huolenpitoa osoittava henkilö on Lucya hoitava lääkäri, joka tulee katsomaan potilastaan jopa vapaapäivänään. Sairas kokee sen voimakkaana.

Lukupiiriläisten yhteinen kokemus kirjasta oli hämmentyneisyys. Ulla N. totesi, että saman kirjailijan seuraavassa kirjassa Kaikki on mahdollista (suomennettu 2019, Kristiina Rikman) palataan samoihin Amgashin ihmisiin, jotka Lucy on jättänyt taakseen. Köyhä lapsuus kulkee kuitenkin myös niiden mukana, jotka ovat menestyneet, ”pärjänneet” elämässä. Kaikki on mahdollista vaikuttaakin Nimeni on Lucy Barton -kirjan jatkolta. Asiat, jotka Lucyssa jäivät arvoitukseksi, saavat toisessa kirjassa lisävalaistusta.

Syyskuussa 2020 kokoonnuttiin korona-aikaan ulkona, puutarhakatoksen alla Limingantien varressa. Aiheena oli Paula Havasteen romaani Pronssitähti (Gummerus, 2018). Kirja vie lukijan Viroon vuoteen 1949, Saarenmaalle ja Tallinnaan. Sodan sekasortoiset muistot ovat vahvana läsnä, Stalinin kultti kunniassaan. Saarenmaan uhatun maalaisidyllin ja Tallinan votkanhuuruisen eliitin kohtaaminen päätyy katastrofiin, mutta loppu hyvin, kaikki hyvin.

Lukupiiri on perehtynyt useammassa tapaamisessa Itä-Euroopan sosialistimaiden asukkaiden kokemuksiin. Juuri toisen maailmansodan jälkeinen totalitarismin aika ja nopea murrosvaihe Stalinin kuoltua on kuvattu monesti. Tässä kirjassa uhkaavaa aihetta käsiteltiin ehkä vähän viihteellisetikin, päähenkilöt ovat kukin omalla tavallaan selviytyjiä ja onnelliset sattumat pelastavat kiperistä paikoistakin. Tarinalle on ilmestynyt jatkoa, Vierashuoneet (2019) ja Morsiusmalja (2020).

Huhtikuun 2020 kirjana oli Mara Zaliten Viisi sormea (Arktinen Banaani, 2018). Koska koronakriisin vuoksi peruimme myös fyysisen lukupiiritapaamisemme, sovimme, että keskustelemme kirjasta sähköpostitse. Ulla Agopov referoi sähköpostitse käymäämme keskustelua. Kirjaehdotuksen teki Kristiina ja Ulla Neuvonen totesi, että Mara Zaliten omaelämäkerrallinen romaani Viisi sormea on taas yksi niistä kirjoista, joka olisi jäänyt lukematta ilman lukupiirin ehdotusta. Suuret kiitokset Kristiinalle, että ehdotit kirjaa!

Ulla Neuvonen kirjoittaa: Kirjailija on kotimaassaan merkittävä vaikuttaja. Hän on runojen, näytelmien ja romaanien lisäksi laatinut librettoja musikaaleihin. Latvian (uudelleen)itsenäistymisvaiheessa 1980-90 lukujen taitteessa hän sanoitti kansanliikkeen tuntoja. Viisi sormea on 1950-luvun realismia lapsen kokemana, siis jotenkin maagista. Viisivuotias paluumuuttaja ei tunne rajoja Siperiasta Latviaan päästyä, vaikka äiti itkee tärveltyä kotitaloa ja hävitettyä puutarhaa. Päättäväisesti tyttö ottaa haltuun kylän ja isoisovanhempien talon ja elämän. Latviaan on asettunut paljon venäläisiä, kuten Viroonkin (luimme aikaisemmin Tallinnasta kertovan Popeda 1946). Leiriparakissa syntynyt ja kasvanut lapsi ei ihmettele Latviassakaan eri kieliä ja tapoja. Mielikuvitus ja lapsen muistiin tallentuneet tarinat tekevät hänestä voittamattoman selviytyjän. Vainoissa kuolleet lähiomaiset ovat vanhempien suruna, lapsi ei heistä enää huolta kanna. Tämä aurinkoinen optimismi on pitkän odotuksen jälkeen osoittautunut itsenäistyneille latvialaisille todeksi. Hieno kirja, toteaa Ulla N.

Ulla Kyrönsepän havainto: Oli mielenkiintoista huomata, miten lapsiin suhtautuminen oli samantyyppistä kuin meillä sodan jälkeen ja vielä 50-luvulla, lapsen kokemuksiin eläytymistä jaksettiin hyvin vähän, karkeasti yleistettynä lasten tehtävä oli toimia aikuisten mielen mukaan, mutta kirjan lapsen näkökulma toi virkistävän ja tärkeän kontrastin.

Sekä Ulla K. että Terhi N. kertovat pitäneensä kirjasta kovasti.

Ulla Agopof referoi kirjan juonta, jossa avain Laura-tytön persoonaan löytyy hänen kielenkehityksestään: Pieni tyttö, 5-vuotias Laura, on syntynyt Siperiassa Stalinin sinne karkottamille vanhemmille. Hän muistaa Siperian ajasta yksittäisiä tapahtumia, mutta niiden kuvaamiseen hänellä ei riitä latvian eikä venäjän kielen osaamista. Ajoittain kuitenkin muistuu mieleen kaikenlaisia asioita, kuten esimerkiksi Madalina, nainen, jonka jalat olivat paleltuneet, mutta joka elätti itsensä povaamalla. Tai Asja-laulajatar, joka oli rakastunut venäläiseen merimieheen ja muuttanut Lontoosta Leningradiin miehen perässä. Hänellä on iso merkitys Lauran ja tämän äidin selviämisessä hengissä Siperiassa. Asja laulaa Lauralle aariaa Puccinin Madama Butterflysta ja Laura oppii aarian ulkoa. Asjalta on kuulusteluissa katkaistu kaikki viisi sormea. Maininta Asjan katkaistuista sormista onkin ensimmäinen kerta, kun viisi sormea tulevat esille kirjassa. Kirjan avainkohtauksessa Laura tekee majan puuhun, jonka oksat haarautuvat kuin viisi sormea. Maja saa nimekseen Viisi sormea. Majassa Laura kajauttaa Puccinin aarian ja muistaa Asjan tarinan kokonaisuudessaan.

Lauran isovanhemmat – mamma ja pappa – ovat tärkeässä roolissa lapsen elämässä. Hän viettää näiden luona lähes koko kesän ja joutuu mitä erikoisimpiin tilanteisiin ja seikkailuihin ympäristön, ihmisten ja eläinten kanssa. Lapsen yletön toimeliaisuus selittyy ehkä hänen vajavaisella kielitaidollaan. Aikuiset puhuvat jostakin, mutta lapsi ei ymmärrä mitään tai tekee puheesta omat johtopäätöksensä. Aikuiset eivät myöskään koskaan selitä, mistä on kysymys, vaan jättävät lapsen yksin pohtimaan kuulemaansa. Laura puhuu itsestään 3. persoonassa, kunnes kirjan loppukohtauksessa hän yhtäkkiä siirtyy ensimmäiseen persoonaan. Laura käyttää minä-sanaa, kun hän lupaa toimittaa juuri kuolleen vaarin sormuksen tämän rakkaimmalle pojalle Reinisille, jota vaari oli odottanut kotiin ja jonka kummilusikan Laura oli löytänyt tunkiolta. Vaari oli kuolemaansa asti uskonut, että Reinis palaa kotiin. Teos on täynnä hienoja luontokuvauksia: puut elävät ja puhuvat lapselle, Laura keskustelee sammakoiden kanssa, ihmissudet ovat todellisia, ”jänisvuori” Siperiassa vertautuu kuolleeseen vauvaan, jota ei voinut routaiseen maahan haudata. Kirja kuvaa myös monia latvialaisia uskomuksia ja taikauskoisuutta, joka sodan jälkeen oli vielä ylleistä Latvian maaseudulla.

Kirjassa kietoutuvat yhteen Stalinin jälkeisen Latvian ja Siperian tarinat. Historiallinen hetki eli Stalinin henkilökultin purkaminen ja suojasää on tavoitettu taitavasti. Kirja kuvaa hienosti myös karkotuksesta ja pakkotyöstä palaavien latvialaisten ja Latviaan asutettujen venäläisten kohtaamisia, samoin kuin Lauran äidin järkytystä kotitalossaan ja kotimaassaan tapahtuneista muutoksista. Kirjassa on jotain tyylillistä, ajankuvallista ja tunnelmallista yhtäläisyyttä seuraavan kirjamme (Paula Havaste: Pronssitähti) kanssa.

Maaliskuussa 2020 edelleen kulttuurit kohtaavat, tarinoissa Irakista ja Suomesta Hassan Blasimin novellikokoelmassa Vapaudenaukion mielipuoli (WSOY, 2012). Kirjailija oli elänyt Irakissa Saddam Husseinin ajoista lähtien, diktatuurin kukistuttua Yhdysvaltain ja Britannian hyökättyä maahan 2003 elämä ei siellä ole vakiintunut. Kuolemanpartioiden tekemiä verisiä kostoja, eri vastarintaryhmien pommi-iskuja kokeneet irakilaiset ovat menettäneet perheitään ja kotejaan. Mielenterveys on ymmärrettävästi monella järkkynyt, pakolaisuus ja turvapaikan haku yleinen valinta.

Hassan Blasimin novellit ovat hurjia kertomuksia irakilaisista kohtaloista. Tyylilaji on toteava, joskus mustaa huumoria. Lukupiiri vieroksui tunteettomalta vaikuttavaa otetta, elämä jatkuvan väkivallan keskellä ei enää saa ihmisissä aikaan normaalia reaktiota tyrmistyttävien asioidenkaan tapahtuessa. Osa novelleista sijoittuu Eurooppaan, turvapaikan saaneet tarkastelevat Irakia ja irakilaisia viiltävän ivallisesti. Eurooppalaisiin yhteiskuntiin verrattuna naisten asema, ympäristön rähjäinen siivottomuus, ruokailutavat, ihmisten räjähtävä tempperamentti, eläinten kohtelu tai hallitusten ainainen korruptio Irakissa ovat sietämättömiä.

Lukupiiri totesi että näin väkivaltainen kirjallisuus on melkein liikaa meidän kaltaisillemme ihmisille. Hassan Blasimin uusin, ylistetty novellikokoelma Allah99 on lukijamme Ulla K:n mukaan jos mahdollista vielä hurjempi. Päätimmekin selvittää, josko suomeksi olisi ilmestynyt yhtään irakilaisen naisen kirjoittamaa teosta. Sellainen näkökulma voisi olla kiinnostava.

Helmikuussa 2020 keskusteltiin Cristina Sandun kirjasta Valas nimeltä Goliat (Otava, 2017). Kirjan ajassa ja paikassa vaihtelevat  liikkeet aluksi hämmentävät, mutta asettuvat sitten kohdalleen. Eletään Helsingissä ja Romaniassa, vanhempien ja isovanhempien nuoruudessa ja tässä ajassa. Lapsi viettää lämpimät kesät romanialaisessa Punaisessa kylässä isänsä suvun luona. Hän on kauniin suomalaisen miniän ja maasta muuttaneen filosofin tytär. Kulttuurit kohtaavat, köyhyys ja hyvinvointi. Oman lisänsä kulttuureihin tuo Kaliforniaan päätynyt setä perheineen. Romanian kansantasavallan tyly historia paljastuu vähitellen perheen ja kyläläisten kohtaloissa, niistä ei puhuta, mutta niitä ei myöskään unohdeta.

Lukupiiri pohdiskeli romanialaisen kylän taikauskoa, korruptiota, julmuutta. Mystinen, sirkuksen mukana kiertävä, vähitellen lahoava valaskin sisälsi oman symbolisen arvoituksensa. Romanian kauniit maisemat vuoristoissa ja Mustanmeren rannikolla tärveltyvät valtion turismia tavoittelevassa rakentamisessa, vailla jätehuoltoa tai muuta ympäristön huomioon ottavaa infrastruktuuria. Käsityksemme maasta itäisen Euroopan takapajuisena kolkkana ei juuri kohentunut.

Tammikuussa 2020 Lucia Berlinin novellikokoelma Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (Aula, 2017) ihastutti lukupiiriä. Berlinin rosoiset, melankoliset ja mustan huumorin sävyttämät tekstit ovat hienovaraisia ja oivaltavia kuvauksia amerikkalaisesta arjesta pesuloissa, tukiasunnoissa, katkaisuhoidossa, katolisessa koulussa, hienostokodeissa ja kaduilla. Jotkut novellit koettelivat kyllä lukijoiden sietokykyä, esim. Tohtori H. A. Moynihan ja Kulkukoirat. Mutta sujuva kieli, huumori ja tarinoiden kirjo kertoo USA:n eteläisemmän osan elämästä, Meksikon rajoilla. Väestön moninaiset etniset taustat ja kielten ja uskontojen rinnakkainelo tuovat ainakin suomalaiselle lukijalle lähikuvan siitä että niinkin voidaan elää, vaikkei kaikki aina niin kauniilta näytäkään. Nuo rajaseuduthan ovat olleet paljonkin uutiskuvissa viime vuosina.

Paljon pohdittiin myös kirjailijan omaa elämää, alkoholismia, perhettä ja lahjakkuutta. Asuminen monessa paikassa, monenlaiset työpaikat ja terävä havaintokyky ovat taustalla, kun näitä mestarillisia tarinoita on kirjoitettu. Toinen ja kolmas novellikokoelma Siivoojan käsikirjasta on jo suomennettu. Lucia Berlin kuoli vuonna 2005, menestys tuli siis postuumisti, vaikka yksittäisiä novelleja julkaistiin jo kirjailijan eläessä.

2020

Joulukuussa 2019 Teemu Keskisarjan uudenlainen elämäkerta Saapasnahkatorni – Aleksis Kiven elämänkertomus (Siltala, 2018) oli kiinnostanut useita lukupiiriläisiä. Ahkerine työryhmineen Keskisarja oli kaivanut esiin arkistoista sekä Kiven kirjeitä perheelleen, ystävilleen ja tukijoilleen että tietoa 1800-luvun loppupuolen kiivaista kulttuuritaisteluista yliopiston ja Suomalaisen kirjallisuuden seuran piireissä. Kirjoitettua suomenkieltä vasta luotiin, eikä Aleksis Kiven tietopohja ollut mitenkään vankka kun hän joutui myrskyn silmään julkaistessaan suomeksi runoja, näytelmiä ja lopulta jopa romaanin. Pääkaupungin kulttuurivaikuttajat ja Kiven tukijat olivat enimmäkseen ruotsinkielisiä eivätkä heidän kirjalliset yritelmänsä kelvanneet esikuvaksi. Mutta professori Ahlqvist oli varma asiastaan, Suomen kirjakieli perustuisi itämurteille eikä rumaa Uudenmaan kieltä sopinut julkaista ollenkaan. Niinpä hänen murhaavat kritiikkinsä ovat jääneet elämään lähes yhtä pitkään kuin hänen uhrinsa tuotantokin.

Lukupiirissä keskusteltiin Keskisarjan kielestä, joka oli sekoitus rentoa nykyilmaisua ja Aleksis Kiven kuolemattomia luonnehdintoja. Tästä mielipiteet jakautuivat sekä puolesta että vastaan. Keskisarja nosti esiin sen tosiasian, ettei Aleksis Stenvall tehnyt eläissään yhtään ansiotyötä eikä edes lapsuudenkodissaan osallistunut yhteisiin ponnistuksiin. Ratkaisevina tukijoina olivat lapsuudessa Palojoella äiti Annastiina Stenvall ja kirjailijantyön ratkaisevissa vaiheissa Siuntiossa mamselli Charlotta Lönnqvist. Toki ystävät Bergbom, Cygnaeus, Forssell, Nervander ja monet muut lainasivat, lahjoittivat ja järjestivät rahoitusta lahjakkaalle kirjailijalle.

Lukupiiri muisteli myös omia Seitsemän veljestä -kokemuksiaan. Äidinkielen opettajat olivat joko avanneet romaania syvällisemmin tai tukahduttaneet kaiken kiinnostuksen pakkopullaan. Erityisesti kiitettiin Ilkka Malmbergin teosta Seitsemän miestä (Sanoma, 2005) jota on luonnehdittu myös käsikirjaksi Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen lukijalle – ja niille, joilta tämä suuri klassikko on lukematta. Lukupiirissä tämä käsikirjakin on ollut aiheena.

Aleksis Kivestä on kirjoitettu toistakymmentä elämäkertaa; romaaneja, näytelmiä ja elokuviakin hänestä on tehty. Tuotantoa on analysoitu ja käsitelty Malmbergin Seitsemän miehen lisäksi lukuisissa kirjoissa ja artikkeleissa. Saapasnahkatornissa on silti onnistuttu vielä löytämään uutta näkökulmaa tähän suomalaisille ikuiseen aiheeseen.

Marraskuu 2019  Minna Rytisalon romaani Rouva C. (Gummerus, 2018) on palkittu teos Minna Canthin nuoruusvuosista Jyväskylän seminaarissa ja lehtori Ferdinand Canthin vaimona. Rouva C. on rakkaustarina ja ystävyyden kuvaus. Se on myös hieno kehityskertomus nuoren naisen kasvusta tiedostavaksi ja toimivaksi kirjailijaksi, rankastikin kritisoiduksi vaikuttajaksi. Lukupiiri havaitsi Rytisalon saaneen aineistoa romaaniin sekä viimeisimmästä Minna Canth -elämäkerrasta että tämän kirjoittamista näytelmistä, mutta fiktiossa hän on päässyt lähemmäs Rouva C:n tunteita ja kokemuksia. Jyväskylän pikkukaupungin elämä 1860-luvulla on kuvattu elävästi, naisten asema näennäisen edistyksellisessä seminaarissa. Sitä taustaa vasten Minna Canthin elämä ja ura ovat todella vaikuttava, tulevaisuuden suuntaa antava poikkeus. Hänen arvonsa on havaittu vuosikymmenten kuluessa yhä uudelleen. Lukupiiri keskusteli myös Minna Canthin Kuopion kodin kohtaloista kaupungin nuivassa kulttuuri-ilmapiirissä.

Lokakuun 2019 lukupiirissä keskustelimme Ville Kivimäen kirjasta Murtuneet mielet (WSOY, 2013). Kirja herätti ilmestyessään 2013 paljon huomiota ja se palkittiin Tieto-Finlandialla. Teos perustuu Kivimäen väitöskirjaan, mikä myös heijastuu teoksen rakenteeseen toistona ja teemakohtaisena käsittelynä. Kirjassa halveksunnan läpikäyneet sotilaat saavat täyden synninpäästön. Historioitsija on kaivanut esiin paljon tietoa ja yllättävän seikkaperäisiä kuvauksia sairastuneista ja heidän hoidostaan. Kaikkien tuntema sodan kuvasto (mm. Linnan Tuntemattomasta sotilaasta) saa tarkennusta. 

Kivimäki kertoo sotilaiden psyykkisten sairauksien hoitohistoriasta mm., että ”traumaattinen neuroosi” tunnettiin jo 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Shell-shock-oireyhtymä (”tärähdys” – tykistökeskityksen aiheuttama ruumiillinen tärinä, joka liittyi ammusten synnyttämään maan tärähtelyyn) oli tunnettu jo ensimmäisestä maailmansodasta.  Sen jälkeen psykiatrinen perinne tuli Suomeen kuitenkin Saksasta ja se mukana sosiaalidarwinismi ja eugenetiikka. Suhde ”sotaneuroosiin” muuttui, mikä ilmeni mm. siinä, että psyykkisesti vammautuneiden sotilaiden invaliditeettikorvauksia ryhdyttiin rajoittamaan. Alettiin korostaa yksilön sairaalloista taipumusta ja ryhdyttiin etsimään syytä sairastumiseen yksilön perimästä. Vielä nykyäänkin voimassa olevat palveluskelpoisuusluokat otettiin käyttöön vuonna 1935. Kivimäki lainaa puolustusvoimien psykiatrina toimineen Matti Pontevan vuonna 1977 tekemää väitöskirjaa, jota varten Ponteva oli laskenut vuosien 1941–1944 psykiatristen sotilaspotilaiden kokonaislukumäärän ja päätynyt noin 15 700 mieheen. Tähän tulevat päälle talvisodan potilaat, arviolta 2 500 miestä.

Kaikkia ”tärähtäneitä” ei siirretty hoitoon. Lyhyttä lepoa pidettiin riittävänä, ja jos palauttaminen entiseen tehtävään rintamalla ei onnistunut, aina löytyi jokin apupalvelustehtävä rintama-alueella. Tällainen tehtävä saattoi olla esimerkiksi haavoittuneiden siirtäminen eturintamasta taakse paareilla tai hevosella. Kesän 1944 torjuntataisteluissa lääkintähuolto oli äärimmilleen paineistettu. Mielen häiriöistä kärsineet jäivät usein kaiken avun ulkopuolelle. ”He joko pysyivät yksiköissään tai liittyivät rintamalta paenneiden sotilaiden joukkoon”, kirjoittaa Kivimäki. Talvisodassa psyykkisten häiriöiden hoitoon ei ollut varauduttu juuri lainkaan. Vuoden 1941 hyökkäysvaiheen psyykkiset haavoittumiset olivat arvioitua suurempia, ja sotasairaaloiden psykiatrista kapasiteettia jouduttiin laajentamaan nopeasti 2,5-kertaiseksi alkuperäisestä. Laajimmillaan, loppukesästä 1944, sotasairaaloissa oli 15 psykiatrista osastoa, lähes 1 800 hoitopaikkaa. Sotasairaaloihin saakka päätyneiden oireet olivat aina jo hyvin vakavia.

Suurimmat potilasmäärät sijoittuvat vuosien 1941 ja 1944 taisteluvaiheisiin. Kivimäen selvityksen mukaan asemasodan tasaisesta potilasvirrasta kuitenkin seurasi, että sinä aikana päätyi psykiatriseen hoitoon enemmän potilaita kuin taisteluvaiheista yhteensä. ”Jos kokemus väkivallasta oli lyhytaikainen, siitä saattoi selvitä. Jatkuessaan ja kertautuessaan se muuttui jäytäväksi, hitaaksi, tylsistyttäväksi, masentavaksi, ihmistä kuluttavaksi”, Kivimäki sanoo. Yllättävä tieto on, että jatkosodan psykiatriset potilaat olivat huomattavasti asevelvollisia vanhempia. Osa heistä oli täydennysmiehiä (Linnan Rokka!), jotka olivat ehtineet olla kotirintamalla talvisodasta päästyään, mutta jotka nyt oli pikaisesti kutsuttu taisteluihin. Asevelvolliset ja nuoremmat reserviläiset vastaanottivat paremmin heille annetun maanpuolustustehtävän siirtymäriittinä pojista aikuisiksi miehiksi.

Yllättävää mielestämme oli myös se, että kaikesta kiireestä ja resurssipulasta huolimatta psyykkisten potilaiden käsittelyyn oli luotu järjestelmä: sotasairaalojen psyykkiset osastot, Lahden Hennalan tarkkailukomppania ja hermopotilaille tarkoitetut linnoitusrakennuskomppaniat. Yleisemmin sotapsykiatria tarjosi lepoa, rauhoittavaa lääkitystä, kannustamista sotilaallisuuteen sekä hoitajien antamaa hoivaa ja rohkaisua.

Siviilien hoidossa oli hiljan otettu käyttöön sokkihoidot insuliinilla, Cardiazol-lääkkeellä ja sähköllä. Niitä käytettiin myös sotaneuroosien lannistamiseen. Psykiatri Jarkko Eskola kirjoittaa Yhteiskuntatutkimus-lehdessä: ”Samoin kävi insuliinihoidon kohdalla, alun rauhoittavat ja potilaitten tilaa ”parantaviksi” tulkitut hoidot eivät todellisuudessa olleetkaan parantavia. Ne kuitenkin johtivat potilaitten parempaan yksilölliseen hoitoon ja siten välillisesti lisäsivät potilaan ja hoitohenkilökunnan terapeuttista yhteistyötä. Neurologien keksintö, aivojen etuosien yhteyksien katkaiseminen potilaan rauhoittamiseksi, oli uusi lääketieteellinen aluevaltaus. Koekaniineiksi tälle hoidolle alistettiin mielisairaaloiden potilaat, heiltä siihen lupaa kysymättä. 1940- ja 1950-luvulla tätä lobotomiaksi nimettyä aivojen silpomista käytettiin laajamittaisesti länsimaiden mielisairaaloissa. Sen ajan tiedeyhteisö, siis lääketiede laajana kokonaisuutena ja sen tiedeyhteisö erityisesti, palkitsi tämän hoitomuodon keksijän Nobel-palkinnolla vuonna 1949. Psykiatrit, jotka sallivat – monet tosin vastentahtoisesti – tämän toimenpiteen toteuttamisen potilailleen, joutuivat tietysti myöhemmin syntilistalle, vaikka lääketieteen kokenein ja arvostetuin palkinto tämän hoidon keksimisestä olikin annettu neurologille psykiatrien käyttöön. Biologisen psykiatrian toinen aalto, mielialaan vaikuttavien lääkkeiden kehittäminen, mullisti mielisairaaloiden hoitoilmaston.”

Psykiatristen hoitopaikkojen määrää pienennettiin jatkuvasti joulukuusta 1944 lähtien. Kesäkuussa 1945 käytössä oli vain 60 paikkaa. Potilaat katosivat samalla hetkellä, kun heidät kirjoitettiin ulos sairaaloista. Hoidon tarve ei kuitenkaan pienentynyt samaa vauhtia. Sotilaspiirin lääkärit saivat Pääesikunnan Lääkintäosalta hermotautipotilaita koskevat ohjeet toukokuussa 1946: ”Kun sotatoimien loppumisesta itärajalla on kulunut jo runsaasti yli puolitoista vuotta ja Lapin sotatoimien päättymisestä lähes vuosi, on lääketieteellisesti sangen vähän todennäköistä, että ko. sairaudet olisivat syy-yhteydessä sotapalveluun. Tämän vuoksi sotilaspiirien lääkäreitä kehoitetaan noudattamaan tarkkaa harkintaa, ennen kuin entisiä sotilaita sotilaspiirin esikunnan toimesta passitetaan hoidettaviksi sotavamma- tai muuhun sairaalaan.”

Vajaa kolmannes jatkosodan psykiatrisista potilaista joutui hakeutumaan johonkin psykiatriseen hoitoon vuosina 1945-1971. Sodasta palanneiden pojat kasvoivat ”suurten puiden varjoissa”. Jälleenrakennustyöhön palanneiden miesten suoritukset olivat ylivertaisia, miehuuden mittapuu saavuttamattoman korkealla. ”Ehkä psyykkisten järkytysten ja murtumisten ymmärtäminen hieman pehmentää näiden suurten puiden jyrkkiä varjoja? Nuoret miehet rintamalla pelkäsivät - kaikki heistä, yleensä yksin ja pelkoaan häveten. Eikö olisi jo aika lopettaa pelkäämästä tuota pelkoa?” Kivimäki kysyy.

(Tähän juttuun olen lainannut paitsi Kivimäkeä itseään ja Jarkko Eskolaa, myös Risto Lindstedtin kirjoitusta Suomen kuvalehdessä 21.11.2013)

Syyskuussa 2019 keskusteltiin kesäkirjaksi valitusta Victor Hugon klassikkoromaanista Pariisin Notre-Dame (WSOY, 1954, 2000. Suomennos Huugo Jalkanen). Vuonna 1831 ilmestyneessä kirjassa Victor Hugo kuvaa Pariisin kaupunkikuvaa ja arkkitehtuuria vuonna 1482. Kirjan tapahtumista ja ihmiskohtaloista tässä keskiaikaisessa miljöössä on myöhemmin tehty monia versioita, elokuvia, teatteria, animaatioita, musiikkia. Monet niistä sisältävät vain Notre Damen rujon kellonsoittaja Quasimodon, kauniin Esmeraldan ja synkän arkkidiakoni Frollon kolmiodraaman. Vicor Hugon romaanin kiintoisa kulttuurihistoriallinen kaupunkikuvaus ja pohdiskelut keskiajan arkkitehtuurin ja uuden ajan kirjapainotaidon merkityksistä on näissä versioissa karsittu pois.

Notre-Dame katedraali Pariisissa tuhoutui rajussa tulipalossa keväällä 2019. Victor Hugon vanhan teoksen niteet oli valitettavasti ehditty  karsia Helmet-kirjastoissa minimiin. Varausajat osoittautuivat pitkiksi, eikä kirjaa ole muutoin saatavilla. Lukupiiriin ilmaantui vain joitakin Pariisin Notre-Damen tavoittaneita keskustelijoita. Kirjaa pidettiin kiinnostavana,mutta paikoin hidaslukuisena. Ihmetystä herätti erityisesti, miten romaanin  synkästä ja väkivaltaisesta tarinasta on saatu Disneyn koneistossa muokattua lastenelokuva. Muunnosten täytyy olla melkoisia.

Kesäkuun 2019 kirja oli Anna-Liisa Ahokummun esikoisteos Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa (Gummerus, 2018). Kirjan tarina kertoo saksalaisista sotilaista ja suomalaisista naisista Lapissa, ja mitä siitä seurasi. Päähenkilö syntyy yhden tällaisen kohtaamisen seurauksena. Äidin kuoleman jälkeen isän etsintä ja harvinaisen perhosen tunnistaminen vievät päähenkilön uuteen elämänvaiheeseen. Saksasta löytyy yllättävä sukulainen, asiat eivät olleet sitä mitä oli uskoteltu. Kolmetoista sinfoniaakin saavat selityksensä.

Lukupiirissä keskusteltiin yksinäisen, etäisen äidin kasvattamasta pojasta, josta vaikenemisen kulttuuri teki myös yksinäisen. Salaisuuksien paljastuessa hän jatkaa pettymyksen tuottavaa perhostutkijan elämäänsä. Äidin menneisyys on saanut lisävalaistusta, mutta mikään ei enää muutu. Tarinassa elementtejä tuntui sinänsä taidokkaan rakenteen kannalta ehkä olevan liikaakin. Niiden kuvaus on kuitenkin vakuuttavaa, perhosten kerääminen tai vanhantyylisen sinfoniakonsertin kulku ovat uskottavia. Sota Lapissa on kiinnostava aihe, siitä on kirjoitettu muitakin hyviä romaaneja. Mieleen tulee viime vuosilta ainakin Heidi Köngäksen Dora, Dora ja Katja Ketun Kätilö.

Toukokuun 2019 kirja oli Anja Snellmanin Pääoma : romaani, requiem (WSOY, 2014). Pääoma -requiem on kirjailijan pohdintaa elämästään vammaisen sisarena. Koska sodan keskellä syntynyt tyttö kuoli keski-ikäisenä, sisarusten roolit olivat ehtineet muuttua elämän myötä huolehdittavasta huolehtijaksi ja päinvastoin. Pikkusiskosta tuli kirjailija, oma taiteilijaelämä vei hänet välistä hyvin etäälle perheestä, jossa hän oli kasvanut. Vanhempien kuoltua, sisaren ikääntyessä ja hänen terveytensä heikentyessä hoitovastuu kuitenkin päätyi kirjailijan harteille. Tämän mielessä vaihtelivat vanhempien syyttely, oma syyllisyydentunne, häpeä ja ikävä. Selväksi tuli myös ero menestyneen kirjailijan ja hänen moniongelmaisen ja köyhän lapsuudenkotinsa välillä. Mutta vammaisen sisaren salaperäinen maailma, hänen pinttyneet tapansa, puhevikansa ja joskus esiin tuleva huvittuneen suvaitseva suhtautumisensa kaikkialla liehuvaan kirjailija-sisareen jäivät askarruttamaan myös lukijaa.

Lukupiirissä tunnettiin Anja Snellmanin (ent. Kauranen) laajaa tuotantoa melko hyvin, joten keskustelu koski enimmäkseen Kaurasen perheen vaiheita kirjailijan kuvaamana. 1950-luvun lääketiede ja vammaisten kuntoutusmahdollisuudet tuntuivat olevan kirjailijalle outoja, vaikka hän monin paikoin todisteli perehtyneisyyttään  perinnöllisyystieteeseen ja kehitysbiologiaan. Ristiriitaisia tunteita herättävä kirja.

Huhtikuussa 2019 keskusteltiin Mia Kankimäen kirjasta Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava, 2013). Helmet- kirjastoissa teos on luokitettu elämänkerraksi, mutta kummanko, Mia Kankimäen vai Sei Shõnagon. Myös matkakirjana teos on palkittu. Kirjailija kertoo hyvin omakohtaisen tarinan matkastaan Kiotoon etsimään tietoa ja jälkiä 900-luvulla eläneestä hovinaisesta. Japanin kieltä osaamattomalle tehtävä on ollut vähintään haasteellinen. Sei Shõnagonin kirjoittaman Tyynynaluskirjan luettuaan Mia K. oli nimittäin alkanut vaihtaa ajatuksia tuhannen vuoden takaisen kirjailijan kanssa, tutustua japanilaiseen kulttuuriin tuhat vuotta sitten ja nyt. Kävi ilmi ettei Mia Kankimäki ollut ainoa kiinnostunut, käännöksiä tästä ja muistakin Heian-kauden naiskirjailijoiden teksteistä oli ilmestynyt jo 1920-luvulla englanniksi. Kankimäen matka vei British Libraryyn etsimään lisää tietoa, mutta luonnehdinnat kirjailijasta ja hänen elämästään osittautuivat ristiriitaisiksi, aukkoisiksi ja värittyneiksi. Alkuperäistä Makura no soshi -käsikirjoitustakaan ei ole olemassa, vain kopionkopioita. Mutta sielunsisar kaukaisessa paikassa ja ajassa sai Mia Kankimäen sydämen lyömään nopeammin ja kirjottamaan kirjan hänestä, ja itsestään etsimässä.

Lukupiiri oli ällistynyt kirjailijan maaniselta vaikuttavasta kiinnostuksesta historialliseen henkilöön, irtiotosta ja siirtymisestä kiehtoviin mutta välistä kamaliin olosuhteisiin maapallon toiselle puolelle. Silti oli pakko myöntää että tuloksena on monitasoinen, koukuttava kirja. Matkakirjana ikiaikaisen Kioton kauneus välittyy ja kabuki-teatteri, kivipuutarhat ja kirsikankukat saavat syvällisen esittelyn. Pitkään odotettu suomennos Tyynynaluskirjasta on ehkä jossakin vaiheessa aiheena lukupiirissä.

Maaliskuun 2019 lukupiirissä vieraili kirjailija Olli Sarpo Hermannista kirjansa Olemisen tapaluokkia kanssa. Olli kertoi kirjailijanurastaan, että on ”johdonmukaisesti ajelehtinut kirjailijaksi” ja toiminut nyt 11 vuotta kokopäivätoimisena kirjailijana.

Keskustelun alustukseksi Olli pohti kirjallisuuden ja kirjailijan roolin muutosta: kirjallisuutta ei ole enää vain painettu teos, vaan myös lavarunous ja audiokirjat. Kirjailija joutuu toimimaan omien teostensa markkinamiehenä milloin missäkin. Kirjallisuus myös yhdistyy muihin taidemuotoihin monitaiteisiksi teoksiksi, joita voidaan viedä milloin millaisillekin yleisöille. Tästä esimerkkinä Ollin ja hänen poikansa Antin yhteinen Aleksis Kivi -projekti, jossa Antti säveltää Ollin valitsemia Kiven runoja ja miehet kiertävät yhdessä esittämässä tätä musikaaliskirjallista teosta. Uusi tapa tuoda kirjallisuutta esille oli myös Suomen aforismiseuran ja HSL:n Raideaforismi-projekti, johon Olli Sarpolta oli valittu aforismi.

Ihmisillä ei välttämättä enää ole kirjahyllyä olohuoneessaan, puhumattakaan siitä, että perheeltä löytyisi kotiarkisto. Lastenkirjat kuitenkin menestyvät ja nuorilla perheillä saattaa olla niitä valtavat kokoelmat.

Olemisen tapaluokkia on tuokiokuvia sisältävä pieni kirja, jonka kauniin kannen on suunnitellut kirjailijan vävy Jussi Karjalainen. Kannessa linnun (mustarastas?) siiven jatkoksi on kasvanut juuri kukkaan puhjennut yönkuningatar. Kirjailija kertoi kirjoittaneensa tekstejä pitkään, mutta koonneensa ne aktiivisesti kirjaksi noin yhden vuoden aikana. Luvat kirjassa ovat lyhyitä ja kirjailija kertookin, että häntä häiritsevät pitkät luvut. Myös lauseet ovat enimmäkseen lyhyitä, välillä jopa hakkaavia. Olli Sarpo kertoo harjoittelevansa lyhyttä tekstiä kirjoittamalla säännöllisesti pakinoita Kallio-lehteen. Sanottava on mahdutettava 2000 merkkiin – erinomainen tiivistysharjoitus!

Lukupiiriläiset kiinnittivät huomiota tekstien lukijaystävällisyyteen: ne eivät sisällä ”mukamurretta” eikä alatyylisiä sanoja, sen sijaan kirjailija on löytänyt yllättäviä arkaaisia tai jopa raamatullisia sanoja (yksi tarinoista on saanut nimensä psalmin tekstistä). Fokusaattorina saattaa toimia eläin tai kasvi. Näkökulma osittain omaelämäkerrallisiin teksteihin vaihtuu siten yllättävästi. Kärpäsen tarinan oli kertonut kirjailijan sodan käynyt sukulainen. Mukaan tulee myös absurdiutta ja satiiria. Tekstit ovat hyvin vaihtelevia: niissä draaman kaari ja kuvaileva, runollinen aines vaihtelevat. Tarina järven jäätymisestä on runollisuudessaan ylittämätön.

Kirjoittaessa yksi juttu on johtanut toiseen, mutta lähtökohtana Olli Sarpolla on aina jutun nimi: vasta nimetty juttu lähtee kirjoittautumaan. Olemisen tapaluokkien (modus vivendi) teemoja ovat uskonto, kuolema, muistot, lähteminen ja tuleminen, elämän yllätyksellisyys, ulkopuolisuus. Ulkopuolisuudesta Olli Sarpo totesi, että kirjailijalle ulkopuolisuus on tärkeää, koska se mahdollistaa havainnoimisen. Hän kertoi myös tavanneensa elämässään paljon ”ulkopuolisia” työskennellessään mm. Sokevalla ja Kierrätyskeskuksessa. Minulle Sarpon tarinoista tuli mieleen Asko Sahlbergin Pimeys-romaanin hahmot. Yksi tarinoista jopa sisältää samantyyppisen kohtauksen kuin Sahlbergin romaanissa: ikkunassa seisova mies tarkkailee ulkona kadulla kulkevia ihmisiä. Sahlbergin ruotsinsuomalaisten henkilöiden ulkopuolisuus on kuitenkin synkkää ja ilotonta, Sarpolla taas se sisältää ripauksen toivoa. Tapaluokat ovat tässäkin läsnä: konditionaali voi muuttua potentiaaliksi, joka voi muuttua imperatiiviksi tai indikatiiviksi. Tiaisen Riitalla tekstit taas assosioituivat Hotakaisen Ihmisen osan tarinaan miehestä, joka käy rääppimässä hautajaisissa. Olli Sarpoa on verrattu myös Bo Carpelaniin.

Kuten tavallista, keskustelu rönsyi laidasta laitaan. Kuulimme mm. Ollin suunnitelmasta pitää runomatinea Helsingistä Seinäjoelle – kävellen. Väläytettiin myös ideaa monologi-illasta. Senhän lukupiirimme voisi järjestää ja kutsua sinne paikallisia kirjailijoita, joiden teoksia olemme lukeneet. Ajatus tuntui ottavan tulta myös Olli Sarpoon.

Olli Sarpon kustantaja on Reuna, joka pitää kustantamon yhteydessä pientä, mutta menestyvää kirjakauppaa Kouvolan Myllykoskella. Jos on asiaa Kouvolan suuntaan, kannattaa ehdottomasti poiketa Reunan kirjakauppaan.

Ps. Kirjailijan sukunimi on peräisin italialaiselta isoisältä, joka tuli Suomeen esiintymään sirkustaiteilijana ja jäi sille tielleen.

Helmikuussa 2019 aiheena oli hiljattain kuolleen israelilaisen Amos Ozin vuonna 1999 julkaisema kirja Oto ha-Yam. Kristiina Lampolan ja Mikko Rimmisen suomennos ilmestyi nimellä Meri on sama (Tammi, 2002). Kirjan genren määrittely on tuottanut vaikeuksia, romaani, proosaa ja runoa, proosarunoa. Lyhyissä, salperäisesti otsikoiduissa luvuissa kerrotaan tarinaa neljästä vanhuksesta ja neljästä nuoresta aikuisesta, jotka asuvat tai ovat asuneet Tel Avivin tienoilla. Heidän elämänsä risteävät toisiaan, he vierailevat toistensa luona ja muuttavat toistensa asuntoihin. Joskus melkein kaikki ovat paikalla arvioimassa elokuvakäsikirjoitusta, jolta puuttuu vain rahoitus. Seksi on toki myös kuvassa. Keskeiset hahmot, leskeksi jäänyt Albert Danon, hänen syöpään kuollut vaimonsa Nadja ja heidän Intiaan poistunut poikansa Rico ovat yksinäisiä ja irrallisia. Sairaus ja kuolema on hajoittanut perheen. Mennyt ei päästä otteestaan, sukupolvien taakkaa on kasautunut harteille. Muut hahmot ovat ohuempia, vaikka jokaisella juutalaisella Israelissa on oma maahanmuuttajan taustansa, kulttuurinen perintönsä ja suvun kotoutumistarinansa.

Lukupiiri sai kirjasta paljon keskustelun aihetta. Eri lukujen myötä henkilöiden tiheään vaihtuvat puheenvuorot eivät aina olleet tunnistettavia. Kirjassa oli myös monia irrallisia, mutta kiinnostavia osasia, lukuja jotka eivät näyttäneet varsinaisesti kuuluvan tarinaan. Ozin tuotannosta lukupiirissä on aikaisemmin luettu omakohtainen Tarina rakkaudesta ja pimeydestä. Sieltä löytyi myös selittäviä yksityiskohtia Meri on sama -kertojan hahmosta, joka selkeni vasta kirjan loppuosassa. Juutalaisen väestön muutosta Palestiinaan eri puolilta maailmaa, Israelin valtion syntyvaiheista ja sen eri väestöryhmien asenteista loputtomassa konfliktissa keskusteltiin myös. Amos Oz kannatti kahden valtion ja jaetun Jerusalemin ratkaisua.

 
 
 
Tammikuussa 2019 lukupiiriin oli valittu Gabriel Carcia Marquez, hänen romaaninsa Rakkautta koleran aikaan (WSOY, 1985). Muutama lukupiiriläinen löysi kirjan omasta hyllystäänkin, Marquezin tuotantoa suomennettiin 1980-luvulla paljon. Kirjailija sai Nobelinsa vuonna 1982. Rakkautta koleran aikaan sijoittuu kirjailijan kotimaahan Kolumbiaan, Meksikolahden rannikolle ja sisämaahan polveilevalle Magdalena-joelle. Tarina kattaa kauniin ja itsepäisen Fermina Dazan elämän koulutytöstä yli seitsemänkymppiseksi. Rakkautta edustaa Florentino Ariza, merkillinen mies joka palvoo tuota koulutyttöä, nuorta naista, lääkärin rouvaa ja leskeä yli viisikymmentä vuotta. Ikuinen rakkaus ei mitenkään haittaa  hänen lukuisia lyhyitä ja pitkäaikaisia naissuhteitaan. Myös Fermina Dazan pitkä avioliitto lääkärin ja paikallisen merkkimiehen Juvenal Urbinon kanssa kuvataan monine käänteineen ja dramaattisine loppuineen.
Lukupiirissä pohdittiin Marquezin maagisen realismin lumoa 1980-luvulla ja millaisena se on säilynyt. Rönsyilevä kerronta ja pitkät kappaleet usein vaihtuvine näkökulmineen poikkeavat ehkä nykyproosan valtavirrasta. Päähenkilöiden tempperamentit joitakin oudoksuttivat, mutta vanhan avioparin rutiinit ja tuntemukset niiden päättyessä ovat hyvinkin koskettavia. Karibian värikäs luonto ja elämä 1900-luvun vaihteen molemmin puolin sensijaan ovat yhä voimissaan. Kirjan loppuluvussa kuvattu jokiluonnon ympäristötuho on ihan tätä päivää.
 
 
 
2019
 
 
 
Joulukuussa 2018 keskusteltiin Sally Salmisen romaanista Katrina (Teos, 2018). Alunperin vuonna 1936 ilmestynyt kirja julkaistiin uutena Juha Hurmeen suomennoksena. Kirja kertoo Katrinan avioitumisesta ahvenanmaalaisen Johanin kanssa, asettumisesta kylän köyhimpään mökkiin ja kylän varakkaiden laivureiden palvelijaksi. Sisukas Katrina hoiti työnsä, kotinsa ja lapsensa, lopulta myös sairastelevan miehensä nöyrtymättä. Köyhän naisen elämä saaristossa oli kovaa, varsinkin kun miehet olivat merillä valtaosan vuodesta. Naapuriapu oli ainoa turva. Lukupiiri pohti aluksi uuden suomennoksen tarpeellisuutta ja Sally Salmisen romaanin laajaa kansainvälistä suosiota, käännöksiä lukuisille kielille. Selitys menestykseen saattoi olla Ruotsissa, ruotsinkielisenä Nobel-ehdokkaanakin Katrinaa pidettiin ja sitä kautta maine levisi. Keskusteltiin Katrinan kotiseudun Pohjanmaan ja Ahvenanmaan eroista, torppareiden asemasta ja karun saariston niukoista elinehdoista. Katrinan haaveileman puutarhan työläs kehittyminen kalliolle sykähdytti erityisesti.
Nykyisinhän Ahvenanmaata pidetään vauraana maakuntana. Kirjan suosio oli 1930-luvulla suuri, mutta ahvenanmaalaiset sitä vieroksuivat, realistisena kuvauksena kurjissa olosuhteissa eläneistä asukkaistaan. Naisnäkökulmakin oli vielä harvinainen, Minna Canth tuli lukupiirissä mieleen, samoin myöhemmin julkaissut Anni Blomberg ja hänen Myrskyluodon Maijansa.
 
Marraskuussa 2018 kirjana oli Rosa Liksomin Everstinna (Like, 2017). Lukupiiriläisiä paikalla oli vain kuusi, mutta keskustelu oli vilkasta. Sitä jatkettiin vielä lyhykäisesti joulukuun lukupiirissä, kun osa lukupiiriläisistä kertoi lukukokemuksestaan.
 
Kirjassa Liksom on käyttänyt autenttista tornionjokilaakson murretta (meän kieltä) ja siinä esiintyy autenttisia, historiallisia henkilöitä, joiden nimet ovat meänkielisessä kirjoitusasussa. On ilmeistä, että myös toisella päähenkilöllä, everstillä, on ollut vastineensa todellisuudessa. Kirsi Raninin blogissa (https://kirsinbookclub.com/kirjat/rosa-liksom-everstinna-mestariteos-vallasta/) everstinnan vastineeksi annetaan Annikki Kariniemi ja eversti on tietenkin hänen miehensä eversti Oiva Willamo.  Annikki Kariniemi on kertonut tarinansa romaanissaan Erään avioliiton anatomia (1968). Romaani on omaelämäkerrallinen ja pohjautuu Kariniemen avioliittoon Oiva Willamon kanssa. Rosa Liksom toteaa Kariniemestä, ettei tämä ollut kirjailijana kummoinenkaan, mutta persoonallisuus sen sijaan ”ylitti roimasti kirjalliset rajat” (HS:n Teema, 1/19).Kun kirjaa ryhtyy lukemaan, tuntuu, että murteen lukeminen on vaivalloista. Murteeseen tottuu kuitenkin pian, kieli alkaa soljua ja kohta tuntuu, että tämähän on ainoa oikea tapa kirjoittaa! Liksom käyttää meänkielisiä sanoja, kuten kläppi (lapsi) ja Kalevalasta tuttua kasuta-verbiä (kasvaa, kehittyä), joiden merkitys kyllä selviää kontekstista. Kirjan lopussa on varmuuden vuoksi sanasto, jos siihen mennessä murresanojen merkitys ei ole selvinnyt. Kaikki lukupiiriläiset eivät kuitenkaan kokeneet murteen käyttöä yhtä sujuvana ratkaisuna ja joulukuisessa keskustelussa joku epäili myös murteen autenttisuutta.

Kirjan henkilöhahmot herättävät voimakkaita tunteita ja myös kysymyksiä: miksi ihmeessä everstinna ei voi luopua väkivaltaisesta ja tyrannimaisesta miehestään? Miksi eversti on välillä säälittävä, itkuinen rassukka ja välillä siekailematon julmuri? Miksi eversti on kateellinen vaimolleen tämän pienestäkin menestyksestä kodin ulkopuolella? Kirjailija on ripotellut vastauksia näihin kysymyksiin läpi kirjan: everstin sotakokemukset nuorena jääkärinä, turhautuminen sodan kulun kääntymiseen Saksan tappioksi, jne. Everstinna taas ei halua jättää miestään, koska kuvittelee, että everstistä luopuessaan hän luopuu myös everstinnan tittelistä. On siis päädyttävä katastrofiin, syntymättömän lapsen kuolemaan ja mielisairaalaan, ennen kuin irrottautuminen käy mahdolliseksi.

Lapin sotaan liittyvää kirjallisuutta on viime aikoina ilmestynyt melko paljon. Aihetta ovat käsitelleet niin tietokirjailijat kuin kaunokirjailijatkin. Siitä ovat kirjoittaneet mm. historioitsija Mika Kulju, Vesa Karonen, Teemu Keskisarja ja Lars Westerlund (Saksan vankileirit Suomessa), kaunokirjallisella puolella mm. Katja Kettu (Kätilö) ja Antti Tuuri. Rosa Liksomin kirja on kuitenkin ehkä omakohtaisin, Lapin ihmisiä ja luontoa kunnioittavin, eläytyvin ja kieleltään rikkain.

Lokakuussa 2018 keskusteltavana oli Ilmar Taskan romaani Pobeda 1946 (WSOY, 2017). Tallinnaan sijoittuva romaani kertoo oudoista  muutoksista kaupungissa sodan päätyttyä tunnetulla tavalla. Kaupungista katoaa asukkaita ja tilalle muuttaa uusia ihmisiä jostakin kaukaa eri puolilta Neuvostoliittoa. Mutta ennen kaikkea uudet viranomaiset kiristävät otettaan ihmisten arjessa. Ihan nuoria lapsiakin hyväksikäytetään tiedonlähteinä perheiden välillä ja sisällä. Lumoava Pobeda-setä korvaa kyyditetyn isän,  äiti ja sukulaiset saadaan lapsen avulla ja ymmärtämättä ansaan.
Lukupiiriin tämä hyytävä kuvaus totalitarismin käynnistymisestä miehitetyssä Virossa teki vaikutuksen. Pienen lapsen selviytymistä yhteiskunnan mullistuessa, turvattomuutta ja yksin jäämistä kun vanhemmat katoavat on ehkä harvemmin suomeksi julkaistu. Maailmassa on kuitenkin edelleen miljoonia kodittomia lapsia samassa tilanteessa, sotien myötä heidän määränsä aina kasvaa.
 
Syyskuun 2018 vieraana oli kumpulalainen kirjailija Annina Holmberg. Lukupiirin kesälukemisena oli elämäkerta Tahto ja hohto – Ritva Holmbergin taiteilijantie (Siltala, 2017), kirjailijan äitinsä elämästä ja työstä kirjoittama laaja kertomus. Tahto ja hohto on hyvä nimi sitä luonnehtimaan. Omaa ja isänsä Kallen osuutta sivuuttamatta Annina on onnistunut kuvaamaan Ritva Holmbergin poikkeuksellisen laajan tuotannon, ajan teatterielämän virtaukset ja taiteilijaperheen vauhdikkaat vaiheet. Näkökulma on samaan aikaan sekä tietokirjailijan että perheenjäsenen, ”kärpäsenä  katossa”. Lukupiiri sai kirjailijan lämminhenkisistä tarinoista kuvan tiiviistä perheestä, jossa intohimoisen työn ja uran ohella tuettiin ja huolehdittiin, mutta annettiin myös vapautta ja luotettiin. Lukupiiriläiset palasivat muistoissaan omiin holmbergilaisiin teatterielämyksiinsä.
 
 
Kesäkuussa 2018 lukupiirin vieraana oli kirjailija Anu Kaaja ja aiheena hänen surrealistinen novellikokoelmansa Muodonmuuttoilmoitus (Teos, 2017). Kokenut lukupiiri oli tutustunut kirjaan ällistyen, kauhistuen ja ihastuen. Useimmista tuntui että tässä nyt on tosiaan uutta kirjallisuutta, uusia sanoja, uusia aiheita. Mielikuvituksellisia muodonmuutoksia ja maailma pintaa syvemmältä, usein kirjaimellisestikin, ihon alta, kellarikaivoista. Eloton ja elävä kohtaavat ja erkanevat, aikamatkailukin on mahdollista. Monimerkitykselliset tarinat voi tulkita kukin tavallaan, siihen ne antavat runsaasti ainesta. Huumori on milloin mustaa, milloin melkein huomaamatonta. Vahvasti visuaalinen teksti kertoo kirjailijan elokuvataustasta.
 

Anu Kaaja (s. 1984) on kirjailija ja elokuvakäsikirjoittaja, joka on valmistunut taiteen maisteriksi Salfordin yliopistosta ja käynyt Kriittisen korkeakoulun kirjoittajalinjan. Hänen esikoisteoksensa, surrealistinen novellikokoelma Muodonmuuttoilmoitus, oli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana ja sijoittui kilpailussa toiseksi vuonna 2015. Keväällä 2017 Kaaja sai esikoiskirjastaan Jarkko Laine -palkinnon. Romaani Leda ilmestyi vuonna 2017 ja sai myös innostuneet arviot ja mm. Runeberg-palkintoehdokkuuden.

 
Toukokuussa 2018 vieraana oli poliitikko ja psykiatri Ilkka Taipale kertomassa kirjoistaan. Lukupiiri oli tutustunut hänen toimittamaansa teokseen Sata innovaatiota Suomesta : kuinka Suomesta tuli Suomi – poliittisia, sosiaalisia ja arkipäivän keksintöjä (Into, 2017). Tässä kirjassa on 104  lyhyttä lukua ja sata kirjoittajaa, Ilkka Taipale oli itse kirjoittanut luvuista neljä. Aluksi hän esitteli tämän 27 kielelle käännetyn teoksen käyttöä ulkoministeriön Suomi-propagandana ja kehitysyhteistyön ideakokoelmana. Suomen suurlähetystöt ovat jakaneet teosta ilmaiseksi eri maiden parlamentaarikoille ja teollisuusjohtajille, mutta myös opiskelijoille, kirjastoihin ja kouluihin. Ilkka ja Vappu Taipale ovat kiertäneet puhumassa kirjan pohjalta suomalaisesta yhteiskunnasta kymmenissä maissa kiinnostuneille yleisöille.Keskustelua syntyi jonkin verran kirjaan valituista innovaatioista. Suomessa monet niistä tuntuvat itsestäänselvyyksiltä, mutta maailmalla voi olla toisin. Itse pidin monien entisten poliitikkojen kirjoittajanlahjoja ja tyyliä puuduttavina, eivätkä kaikki kirjoittajat olleet ehtineet/viitsineet perehtyä aiheeseensa pintaa syvemmältä. Silti mukana oli yllättävän monia kiinnostavia tekstejä.

Lopuksi Ilkka Taipale esitteli omia kirjoituskokoelmiaan Venäjä mon amour (Into, 2015) ja Mielisairaalassa : lääkärin muistelmat (Into, 2017). Viimeksimainittu nosti keskusteluun mielen sairauksien syyt, psyykiset vai fysiologiset, hermoston virhetoiminnot. Psykiatrian koulukunnat ovat näitä keskusteluja toki pitkään käyneetkin.

 
Huhtikuun 2018 lukupiirin kirja oli vuoden 2017 Nobelistin Kazuo Ishiguron toinen romaani ”Menneen maailman maalari”. Kirja ilmestyi Iso-Britanniassa 1986 ja käännettiin suomeksi 2017. ”Menneen maailman maalari” sijoittuu Japaniin Nagasakiin, kirjailijan syntymäkaupunkiin, josta tämä perheensä mukana muutti Englantiin 6-vuotiaana.

 
Kirja kuvaa iäkkään taidemaalarin Onon elämää toisen maailmansodan jälkeen, ponnisteluja tyttären naittamiseksi ja muistoja taiteilijan uralta ja taiteilijaksi kouluttautumisesta. Militaristisia kuvia maalanneen Onon maine on sodan jälkeen mennyt, mitä ei paiskata silmille suorasukaisesti vaan kierrellen kaarrellen kuten koko kirja. Teoksen vanhahtava ja pitkälle taaksepäin assosioiva kerronta viehätti lukupiiriläisiä, mutta osa koki sen hieman raskaslukuiseksi.
   Lukupiiri piti kirjaa hyvin japanilaisena, japanilainen kulttuuri henkii siitä kieltä, tapoja ja asennoitumisia myöten. Samalla sodan jälkeen uusi aika murtautuu hienokseltaan esiin ja näkyy sukupolvien välisinä eroina ja peiteltyinä ristiriitoina.
   Taiteilija Onon sodan aikainen ”petturuus” rinnastettiin lukupiirin keskustelussa Suomen sodan jälkeiseen aikaan, jolloin esim. Koskenniemi unohdettiin. Tai 70-lukuun, jolloin sotaa käynyttä sukupolvea ei arvostettu.
   ”Menneen maailman maalari” kirvoitti lukupiirissä laajemmankin keskustelun Japanin todellisuudesta 80-luvulta nykypäivään, koska kahdella piirin jäsenellä on omakohtaista kokemusta Japanista näiltä vuosilta.
 
Maaliskuun 2018 kirjana lukupiirissä oli poikeuksellisesti sosiologinen raportti, Eeva Luhtakallion ja Maria Mustrannan Demokratia suomalaisessa lähiössä (Into, 2017). Kirjaa oli esitelty mediassa myönteisesti ja sen varausjonot kirjastossa olivat pitkät. Lukupiiri kierrätti muutamaa omaa kirjaansa menestyksellisesti ja keskustelijoita oli paikalla runsaasti tapaamisessa. Kirjan teemat tuntuivat koskettaneen lukijoita. Monien omakohtaisetkin kokemukset tuntuivat vahvistavan kirjan viestiä siitä, että asuinalueiden sosiaalista segregaatiota ei suinkaan ole onnistuttu Helsingissä torjumaan niin menestyksekkäästi kuin kaupungin strategioissa ja juhlapuheissa annetaan ymmärtää. Poliitikkojen ja virkakunnan epäonnistuneet kohtaamiset asukkaiden kanssa olivat sekä kirjassa että lukupiirin kokemuksissa karua todellisuutta. Pienetkin parannukset osoittautuvat mahdottomiksi, koska ”aukiota ei kannata kunnostaa kun kokonaissuunnittelu on kesken – ratkaisua tilanteeseen voitaisiin odottaa aikaisintaan neljän-viiden vuoden kuluttua”. Kirjoittaja kysyykin aiheellisesti, miksi esim. penkkejä aukiolle ei koskaan tullut, pitääkö penkit kaavoittaa, mitä penkit oikein maksavat. Ja ennen kaikkea, olisiko penkit saatu vuosia sitten, jos kyseessä olisi jokin toinen asuinalue.

Kuvaus lähiössä toteutetusta osallistumisen työpajasta oli vaikuttava kaikessa rehellisyydessään. Ei ole helppoa saavuttaa luottamusta ja tavoittaa hyvinkin erilaisia ihmisiä vertaisinaan, ei yläviistosta katsoen ja ohitse mennen. Avainsanat näkeminen, tunnistaminen ja arvostaminen tulivat selviksi. Miksi ei osallistuta voi usein olla ihan  looginen ratkaisu.

Uudistetun kuntalain edellyttämä asukkaiden osallistumismalli on vastikään kirjattu kauniisti Helsingin kaupungin hallintosääntöön. Toteuttamissuunnitelmakin on olemassa. Asukkaat pääsevät tulevaisuudessa äänestämään suurpiireittäin, tuleeko niitä penkkejä ostarin aukiolle vai parempaa kouluruokaa.

Helmikuussa 2018 lukupiirin vieraana oli kirjailija Meritta Veilleux ja aiheena hänen uusin romaaninsa Sovinto (Aviador kustannus, 2017). Kirja kertoo tarinan viipurilaisesta perheestä, joka on viettämässä tyttärensä häitä Wienissä. Vierailun aikana tapahtuu Anschluss, Adolf Hitler joukkoineen saapuu liittämään Itävallan natsi-Saksaan. Itävalta jakaantuu kahtia, niihin jotka toivottavat natsit tervetulleiksi ja niihin jotka suunnittelevat vastarintaa. Jako tapahtuu myös sulhasen perheessä ja äkkiä sekä vieraat että isäntäperhe on vangittu ja viety pois. Jäljelle jää vahingossa kaksi nuorta tyttöä. Heidän elämänsä läpi sodan kauhujen ja niistä selviytymisen kulkee tarinassa maasta ja ajasta toiseen. Musiikki ja kuvataide ovat tärkeässä osassa, samoin ihmiset jotka auttavat, joskus henkensä uhalla. Sovinto saavutetaan kun selviytyneet, nuoruudessa katkerasti erotetut kohtaavat vanhoina ja antavat anteeksi.

Lukupiiri piti Sovinnon tarinasta. Sen tiivis muoto jätti paljon lukijan pohdittavaksi. Kirjailija kertoi kirjoittaneensa tapahtumista ja taustoista enemmän, mutta jättäneensä pois turhia rönsyjä ja selityksiä. Kirjan sanottava tulee ymmärretyksi näinkin.

Meritta Koivisto Veilleux on suomalainen kirjailija, käsikirjoittaja, ohjaaja ja kansainvälisesti palkittu näytelmäkirjailija. Koivisto opiskeli ja asui Tukholmassa vuosina 1978-84 ja Yhdysvalloissa, Berkeleyssä (1985-86) ja Los Angelesissa (1986-94). Nykyisin hän asuu Helsingissä. Hän on julkaissut kolme romaania, Sovinnon lisäksi Lontoolainen rakastaja (2006) ja Poissa (2011).

Tammikuussa 2018 keskusteltiin Helena Ruuskan kirjoittamasta elämäkerrastaa Eeva Joenpelto – elämän kirjailija (WSOY, 2015). Menestyskirjailija, lukijoiden rakastaman Lohja-sarjan luoja, vahva nainen joka pyöritti kustantajia mielensä mukaan. Eeva Joenpellon elämään mahtui säihkettä ja tunnustuksia mutta myös suurta tragediaa: menetyksiä, pettymyksiä, riitoja ja panettelua. Vahvan naisen osa 1900-luvun Suomessa ei ollut aina helppo, ei myöskään kirjallisissa piireissä. Kirja kertoo Joenpellon elämän lapsuuden peltomaisemista Sammatista Helsingin seurapiireihin ja vanhuuden yksinäisiin päiviin.

Lukupiirissä tunnettiin hyvinkin Eeva Joenpellon tuotantoa. Läntiseltä Uudeltamaalta hän merkittävimmät aiheensa löysi, sikäläistä mielenmaisemaa usein kuvasi. Elämäkerran luettuaan saattoi havaita yhtäläisyyksiä tekijän ja romaanihenkilöiden välillä. Viileän toteavat kuvaukset henkilöiden -niin rehellisten ja hyvien kuin epämiellyttävien pikkunilkkien – mielenliikkeistä ovat vaikuttaneet ja toimivat edelleen. Elämäkerrassa avattiin kirjoittajan työtä, romaanihenkilöiden syntyä. Joenpellolla oli myös luotetut kustannustoimittajansa ja esilukijansa, heidänkin rooliaan kuvattiin. Pitkän kirjailijauransa ohella Eeva Joenpelto ehti vaikuttaa valtakunnallisissa kirjailijajärjestöissä ja lopulta kotiseudullansa kansalaisaktivistina, suojelemassa kulttuurimaisemaa. Tutustuminen Sammatin kulttuurimaisemiin alkoi kiinnostaa myös lukupiiriä. Eeva Joenpellon kirjailijakodin kolmivuotinen asumisoikeus on haettavissa taas helmikuussa 2018.

2017

Joulukuun 2017 aiheena oli Helen Mcdonaldin kirja H niin kuin haukka (Gummerus, 2016). Tietokirjaksi luokitettu teos on kirjailijan oma tarina nuorestasta kanahaukasta, jonka hän kouluttaa metsästyshaukaksi Englannin niityillä ja pelloilla, lähellä Cambridgea. Taustalla on kirjailijan suru isänsä kuolemasta, mutta myös syvällinen perehtyneisyys historialliseen metsästyslajiin ja alan kirjallisuuteen aina 1600-luvulta lähtien. Brittien yläluokkaiset metsästystraditiot vertautuvat Yhdysvaltojen Mainen osavaltion rentoon tyyliin ja Lähi-Idän ikivanhoihin tapoihin.

Lukupiiri pohti Helenin elinikäistä kiinnostusta lintuihin ja pakkomielteistä eristäytymistä yhdessä haukkansa kanssa, kunnes heidän mielensä miltei yhtenevät. Kirjailijan isän muistotilaisuus avaa hänelle vihdoin tietä  tuskaisesta paosta taas ihmisten pariin. Kauniit kuvaukset maisemista jossa haukat lentävät ja eläimistä siellä olivat kirjan ansioita. Suomennoksesta kuulsi brittiläinen ilmaisu ja elämä.

Marraskuussa 2017 keskusteltiin Selja Ahavan kirjasta Taivaalta tippuvat asiat (Gummerus, 2015). Kirja kertoo ihmisille sattuvista epätodennäköisistä tapahtumista, jotka muuttavat heidän elämänsä hetkessä kokonaan. Suru voi pysäyttää ajan pitkäksikin aikaa. Ajan sanotaan parantavan, mutta unohdus merkitsisi lopullista menetystä. Surun kohdatessa toiset lamaantuvat täysin ja toiset yrittävät huolehtia arjen välttämättömyyksistä. Suru voi heillä palata vuosien jälkeen. Ihmisten kohtaama äkillinen onni tai onnettomuus eivät ole aina itsestään selviä, elämä voi muuttaa kokemuksen luonnetta.

Lapsen näkökulma kertojana viehätti lukupiiriä erityisesti. Hänen saamansa tuki milloin mukavalta lääkäriltä, milloin mielikuvitusystävä Hercule Poirotilta oli lohdullista. Myös vanhojen talojen viehätys ja suhtautuminen niissä piileviin ongelmiin tuntui monesta lukupiirissä tutulta. Suurissa talovanhuksissa asukkailla on tilaa elää omissa oloissaan mutta kuulla toistensa avuntarve. Yllättäviä asioita voi sattua taloillekin, huolenpidosta huolimatta.

Taivaalta tippuvat asiat oli Finlandia-palkintoehdokas vuonna 2015. Monitasoinen ja syvällinen kirja ansaitsi tämän paikkansa.

Lokakuun 2017 kirja oli Pajtim Statovcin maaginen esikoisromaani Kissani Jugoslavia (Otava, 2014). Tarinasta on moneksi: Kosovon albaaniperinteen mukainen avioliitto, Jugoslavian hajoamissota,  suomalaiset maahanmuuttajien näkökulmasta, perheen hajoaminen kulttuurien ristiriitoihin, nuoren ihmisen juurettomuus ja identiteetin etsiminen. Kaikki tämä kaunista kieltä, salaperäistä symboliikkaa ja mystisiä kokemuksia ja hahmoja tulvivassa kirjassa sai lukupiirin keskustelemaan innostuneesti. Toisten huomioiden kuuleminen ja niistä keskustelu ovat juuri parasta antia lukupiirissä, kun omat ajatukset täydentyvät muiden esiin nostamilla tulkinnoilla.

Keskustelu laajeni pohtimaan erilaisten ihmisten roolien ja ajatusten jäykkyyttä tai joustavuutta, kun olosuhteet ympärillä muuttuvat nopeastikin. Tämähän on keskeisimpiä syitä maailman tämänhetkiseen turbulenssiin, nopea muutos ja hidas sopeutuminen. Resilienssi on uusi termi, mikä on syytä opetella. Se tarkoittaa joustavuutta, soveltamista ja ennakointia.

Kissani Jugoslavia on palkittu Helsingin Sanomien vuoden 2014 esikoisteoksena. Kirja on käännetty englannin lisäksi pohjoismaisille kielille, tsekiksi, ranskaksi ja italiaksi. Se on saanut kiittäviä arvosteluja Suomen lisäksi myös maailmalla.

Syyskuussa 2017 aiheena oli sensuroitu klassikko, Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä (WSOY 1941, 1981, 1995). Sivistyneistöromaaniksi luonnehdittu kirja on ollut myös avainromaani. Sen päähenkilöt tunnistettiin yleisesti ilmestymisaikanaan. Kirja olikin heti skandaali ja kustantaja tuhosi koko painoksen muutamaa erikseen sidottua kappaletta lukuunottamatta. Myöhemmin kirja ilmestyi sensuroituna ja vasta yli viisikymmentä vuotta myöhemmin alkuperäisessä muodossaan. Nyt 76 vuotta on kulunut ja romaanin todellisuudesta lainatut henkilöt, miljööt, tapahtumat ja tunteet ovat enää kirjallisuutta, jonka tarkkuus ja runollisuus ihmetyttää ja ihastuttaa. Kauneutta arvostanut kirjailija saa kodit ja puutarhat väreineen ja tuoksuineen elämään. Henkilöt hillittyine tapoineen ja salaisine intohimoineen on myös kuvattu iholla, ilmeet ja kehon kieli tarkasti havainnoiden.

Lukupiiri keskusteli sekä romaanin kielestä, henkilöistä ja tapahtumista, että niiden suhteesta todellisuuteen. Helvi Hämäläinenhän on elämäkerrassaan nimeltä Ketunkivellä avannut romaaninsa taustat ja myöntänyt käyttäneensä ystäviänsä ja heidän kotejaan ja ihmissuhteitaan kirjansa aineistona. Kirjailijan vapaudella hän on myös muuntanut, lisännyt ja poistanut tapahtumia. Siksi tämä kirja onkin paitsi hieno taideteos, myös loistava esimerkki kuvaamaan kirjallisuuden syntyä ja sen muuntumista ajassa. Sillä aikaa tämä teos on kestänyt.

Kesäkuun lukukupiirissä 2017  oli vieraana runoilija Jani Nieminen ja aiheena hänen kokoelmansa Bigini (Like, 2016). Biginin tarina on hyvin ajankohtainen, tunnistettavat hahmot päivänpolitiikasta vilisevät vastaan kun Eminemi-Nieminen ja hänen haukensa liikkuvat ajassa. Katuluutnantti Louhimo lupaa turvata varsinkin naiset, mutta muuttuu yhä uhkaavammaksi kunnes lopun dystopia iskee vastaan. Biginin kieli on paikoin roisia räppiä, mutta siitä heijastuu laaja kirjallinen sivistys ja lukeneisuus.

Runoilijan hauskat tarinat kokoelman nimestä ja sen hahmojen lähtökohdista naurattivat lukupiiriä. Harvoin keskustelemme runoista, pitäisi varmasti useammin. Poliittista runoa on ajoittain mediassa kaivattu, mutta kun sellaista julkaistaan, media katsoo ohi. Innostuimme ideoimaan Biginille painetun version lisäksi ääntä ja kuvaa, dramaturgiaa ja musiikkia. Tarina on kuin yhden Kalevalan epäsankarin seikkailut totuudenjälkeisessä ajassa. Miksei se sopisi Kansallisteatterin näyttämölle siinä kuin Pirkko Saision Slavakin. Tekijän lausuma katkelma ainakin sai mielikuvituksen lentämään.

Jani Nieminen on syntynyt vuonna 1973 Uudessakaupungissa ja kasvanut isoksi Alavudella, Etelä-Pohjanmaalla. Nykyään hän asuu Helsingissä ja on ammatiltaan erikoiskirjastonhoitaja. Niemisen esikoisteos Kylässä ilmestyi vuonna 2009. Tarinamuotoinen runokerronta sai jatkoa myös keväällä 2011 ilmestyneessä, eroa ja siitä toipumista käsittelevässä teoksessa Kodittomille koirille.

Toukokuun 2017 kirja oli Riitta Jalosen romaani Kirkkaus (Tammi, 2016). Kyseessä on fiktiivinen kirjailijaelämäkerta, uusiseelantilaisen Janet Framen (1924-2004) tarina. Tämä poikkeusyksilö on itse dokumentoinut hurjat elämänvaiheensa köyhästä, syrjäytyneestä perheestä yliopistoon, mielisairaalaan ja kuuluisuuteen omaelämäkerrassaan. Uusiseelantilainen Jane Campion on ohjannut sen perusteella tv-draaman ja elokuvan An Engel in my Table (1990). Janet Framen kirjoja ei ole suomennettu, mutta Riitta Jalonen oli tutustunut hänen tuotantoonsa. Hän kertoo kirjansa loppusanoissa romaania kirjoittaessaan samaistuneensa kaukaisen kollegansa kirjailijuuteen, kuvanneensa samalla omaa kirjoitusprosessiaan ja eläneensä mukana Framen traagisissa vaiheissa.

Lukupiirille tuotti vaikeuksia Kirkkauden saaminen luettavaksi. Vain muutama oli siinä onnistunut, joten keskustelijoita oli vähän. Mielipiteet menivät ristiin, kirjaa pidettiin kyllä hienona ja aihetta kiinnostavana. Toisaalta Jane Capmanin elokuvaan verrattuna Riitta Jalosen luoma päähenkilö tuntui vieraalta. Kiinnostus kuitenkin heräsi, tällainen elämäntarina, tällainen kirjailija jonka sanottava on ylittänyt muurit ja esteet. Niin mielen esteet kuin fyysiset muuritkin.

Huhtikuussa 2017 palattiin 1960-luvun Amerikkaan. Philip Rothin Amerikkalainen pastoraali (WSOY, 2000) kertoo unelmaperheen karusta heräämisestä muuttuneeseen maailmaan. Kunnon ihmisten perinteiset hyveet onkin äkkiä kyseenalaistettu, väkivaltainen liikehdintä yhteiskunnassa etsii syyllisiä kaikkialta. Amerikkalaisen unelman kliseiset tunnusmerkit, self-made menestys, urheilusankaruus ja ulkonäön suuri merkitys ovat keskeisiä teemoja. Maahanmuuttajasukujen kohtaamiset, erilaiset uskonnolliset traditiot ja psykiatrien lausunnot menettävät merkityksensä, kun ajan virta pyyhkäisee rakastetun lapsen mukaansa, tavoittamattomiin. Tuskaiset vanhemmat jäävät vaille selityksiä, vuosienkaan jälkeen tapahtumat eivät heille selkene. Kirja on yhden perheen tarina suuresta murroksesta. Se kertoo omalla tavallaan mikä Yhdysvallat oli, miten se oli sellaiseksi tullut ja miten tämä aika ja elämäntapa päättyi.

Yhdysvaltain 1960-luvun tapahtumat heijastuivat maailmalla poliittisina liikkeinä, joista lukupiirin keskustelijoilla oli paljonkin omakohtaisia muistoja.

Maaliskuun 2017 kirjana oli Kai Ekholmin dekkari Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava (Atena, 2013). Mysteeritarina alkaa Kansalliskirjaston Kupolisalista, jossa vaikuttavan kirjaladelman, kynttilöiden ja musiikin keskelle on asetettu nuoren tytön ruumis. Asetelman viestiä ratkomaan poliisi värvää etsiväkaksikon nimeltä Kalju ja Kihara, mutta henkirikos ei ole se miltä näyttää, eivätkä makaaberit viestit pääty tähän. Menneet sotarikokset ja kansainvälinen varastetun antiikin kauppa paljastuvat vähän kerrassaan. Lukupiiri keskusteli kirjan melkein karikatyyrisistä hahmoista, runsaista kielikuvista ja huolettomista epätarkkuuksista, mutta sujuvasti kirjoitetun tarinan vauhdikkaat käänteet ja huumori saivat kiitosta. Lisäksi tietysti pohdiskeltiin Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitaja Kai Ekholmin yllättävää avausta dekkarikirjailijana. Kaljun ja Kiharan seuraavakin selvitettävä mysteeri, Tähtisilmä on jo ilmestynyt.

Helmikuussa 2017 lukupiiri keskusteli vuoden 2016 kirjallisuuden Nobel-palkitusta Bob Dylanista. Muistelmat Osa 1 (WSOY, 2005) ja Tenho Immosen kirja Bob Dylan – ikuinen vaeltaja (Pop-lehti, 2003) olivat aineistona, samoin Ylen juuri sopivasti esittämät dokumenttifilmit. Verkossa on myös kattavasti saatavilla Dylanin kotisivuilla hänen englanninkielistä laululyriikkaansa. Monikasvoinen vaikuttaja, julkisuutta kaihtava supertähti, totta ja tarua elämästään kertonut ikoni oli mielenkiintoinen tutustumiskohde. Eki oli löytänyt Dylanin tuotannosta myös proosaa, vuonna 1971 ilmestyneen Tarantula-nimisen surrealistisen romaanin, jota hän piti kirjallisesti hienona. Ehkä Dylanin kielellisesti monimerkityksellinen ja vaativa tuotanto saattaisi vielä kiinnostaa suomentajiakin, kun Nobel-palkinto on nostanut esiin lahjakkaan kirjailijan maailmankuulun muusikon varjosta. Dylan palautti lukupiirin mieleen myös omia hauskoja 1960-luvun kokemuksia USA:sta.

Tammikuussa 2017 lukupiirillä oli jälleen vieraana Finlandia-palkittu kirjailija. Juuli Niemen romaani Et kävele yksin (WSOY, 2016) sai Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon 2016. Syntyperäinen kumpulalainen Juuli on julkaissut jo neljä runokokoelmaa  ja yhden novellikokoelman. Hän kuvasi palkitun romaaninsa pitkää kirjoitusprosessia tietoisen hitaaksi. Samoina vuosina syntyi romaanin ohella sekä runokokoelma että elokuvakäsikirjoitus. Nuorista kertova tarina on saanut hyvin eri-ikäisiä lukijoita, se avaa ja palauttaa vanhempienkin mieleen nuoruuden vahvan kokemuksen ajasta, ystävyydestä ja ensirakkaudesta. Kahden päähenkilön mielen ja äänen tavoittaminen on onnistunut hienosti, mutta ei suinkaan ilman työtä ja vaivaa. Mikään tyypillinen maahanmuutajatarina tämä ei ole, vaikka nuorisokulttuurien erot tuovatkin runsautta ja väriä sisältöön. Äidin ja tyttären poikkeamiset sukulaisissa Pohjanmaalla antavat omaa särmäänsä myös suomalaisiin kulttuurieroihin. Lukupiiri kuunteli kirjailijan kuvausta kirjan syntymisestä ja kiitti lopputulosta. Lopuksi myös kirjan kaupallisen menestyksen mahdollisuuksista keskusteltiin, tavoittaako esim. kansikuvitus oikean kohderyhmän ja mikä tämä ryhmä olisi. Kirjalle toivottiin pitkää elinkaarta, minkä se todella ansaitsee.

Juuli Niemi (s. 1981) on suomalainen proosarunoilija, kirjailija ja käsikirjoittaja. Niemi on valmistunut ylioppilaaksi vuonna 1999 ja opiskellut yleistä kirjallisuustiedettä Helsingin yliopistossa sekä kirjoittamista Oriveden opistossa. Hänen esikoisteoksensa Tara ilmestyi vuonna 2003. Häneltä on julkaistu myös runokokoelmat Pitkästä ilosta (2005) ja Tuhat tytärtä (2015) sekä novellikokoelma Tule hyvä (2007). Hänen romaaninsa Et kävele yksin sai vuoden 2016 lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon.

Niemi on käsikirjoittanut sisarensa Inari Niemen ohjaamat elokuvat  Kesäpaikka (2009) ja Kesäkaverit (2014) sekä isänsä Raimo O. Niemen ohjaaman elokuvan Roskisprinssi (2011).

2016

Joulukuussa 2016 lukupiirin vieraana oli kirjailija Jukka Viikilä. Hänen romaaniansa Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus, 2016) oli juuri juhlittu vuoden Finlandia-palkittuna. Myös lukupiiri oli vaikuttunut kirjan hienosta tunnelmasta, aforistisesta kielestä ja kiinnostavasta aiheesta. Monet sanoivat kokevansa Helsingin vanhan uusklassisen keskustan nyt uudella tavalla, näkevänsä menneen aikakauden ja ajatukset niiden taustalla. Kirjailija kertoi kirjansa vaiheista ja versioista ennen lopullisen muodon löytymistä. Engelin fiktiivinen yöpäiväkirja on ikäänkuin hänen tyttärensä luettavaksi tarkoitettu, editoitu laitos alkuperäisistä muistiinpanoista. Mitään alkuperäistä päiväkirjaa ei kuitenkaan ole, se on jättänyt kirjailijalle vapauden luoda Engelin mielen liikkeitä tunnettujen faktojen kehyksissä. Syntyy kuva herkästä mutta kunnianhimoisesta miehestä, kielen myötäillessä hienovaraisesti aikakauden ilmaisuja. Syrjäisen Helsingin kansainvälisyys 1800-luvun alkupuolella, kielten runsaus ja uuden synnyttämisen vauhti ovat kiinnostavaa lisätietoa tämän päivän maahanmuuttokeskusteluihin ja yleiskaavakiistoihin. Akvarelleja maalaava Engel dokumentoi katoavia kaupunkinäkymiä samaan aikaa kun hänen suunnittelemansa rakennukset alkoivat syrjäyttää vanhaa. Ehkä tämä olisi hyvä velvoite nykyiselle kaupunkisuunnittelullekin.

Jukka Viikilä (s. 1973) on suomalainen Finlandia-palkittu kirjailija ja dramaturgi. Viikilä on valmistunut Teatterikorkeakoulun dramaturgilinjalta teatteritaiteen kandidaatiksi, sekä opiskellut Pop & Jazz Konservatoriossa ja Kriittisessä korkeakoulussa. Hän on julkaissut kaksi runokokoelmaa, Runoja (Gummerus, 2008) ja Runoja II (Gummerus, 2010). Hänen runojaan on käännetty ainakin englannin, italian ja heprean kielille. Jukka Viikilä julkaisi yhdessä Janne Nummelan ja Tommi Nuopposen kanssa laajan kaunokirjallisen tietosanakirjan Ensyklopedia (Poesia, 2011). Viikilän osuus teoksesta on noin 600 artikkelia.

Viikilä on kirjoittanut Yleisradiolle neljä kuunnelmaa, joista kaksi ensimmäistä, Olen kuullut on kaupunki tuolla ja Akvarelleja Engelin kaupungista, on julkaistu yhteisniteenä Kuullut kaupungit (ntamo, 2013). Hänen käsikirjoittamansa ja Matti Ijäksen ohjaama tangokuunnelma Hurmio sai ensiesityksensä kesäkuussa 2015.

Viikilä on toiminut dramaturgina muun muassa Ryhmäteatterissa ja Suomen Kansallisteatterissa. Lisäksi hän on tehnyt sanoituksia muun muassa Kerkko Koskiselle, Plutonium 74:lle ja Husky Rescuelle. Viikilä muodostaa yhdessä Risto Oikarisen kanssa kirjallisen free-jazz yhtyeen Kahden miehen ylivoima. Hän opettaa luovaa kirjoittamista Kriittisessä korkeakoulussa.

Marraskuun lukupiiriin 2016 kokoontui ilahduttavasti uusia jäseniä. Aiheena oli Pirkko Saision kirjana julkaistu näytelmä Slava! Kunnia. (ntamo, 2015). Osa lukijoista oli nähnyt Kansallisteatterin huikean esityksen, osa ei. Pelkän tekstin lukeneet pitivät sitä jotenkin vaikeaselkoisena, synkkänä ja hajanaisena. Teatteriesityksen mielikuvat taas palautuivat sen nähneiden mieleen ja lisäsivät ymmärrystä vauhdikkaan esityksen sisällöistä. Kaksoisveljekset Popeda ja Obeda käänsivät takkejaan lennossa. Venäjän presidentin ja hänen lähipiirinsä karnevalistinen elämä, naapurimaan Julia Teen, Katariina Suuren ja Potemkinin, Iivana Julman ja Juri Gagarin vierailut tarinassa menivät yhtenä mylläkkänä. Pirkko Saision monipuolista kirjailijanuraa pohdittiin myös, hänen entisiä kirjojaan ja uusinta, Mies, ja hänen asiansa. Välimerkitkin Saisio asettelee omalla tavallaan.

Lokakuussa 2016 keskusteltiin lukupiirin oman kirjailijan Terhi Nikulaisen uusimmasta dekkarista Menneisyyteen tatuoitu (Myllylahti, 2016). Terhi kertoi kirjan taustalta löytyvän myös hänen oman sukunsa vaiheita ja lapsuuden kotikaupunkinsa Rauman maisemia. Taitavasti rakennettu rikosjuoni ja menneisyyteen sijoittuva pitkähkö takauma tarinassa tekivät osalle lukijoista kirjan erityisen kiinnostavaksi. Toiset taas hiukan oudoksuivat ajan, paikan ja tyylilajin vaihtumista. Päähenkilön venäläinen tausta rikospoliisina suomalaisessa työyhteisössä herätti myös paljon kiinnostusta ja keskustelua. Kustantajan mukaan kirja käynnistää jännityskirjasarjan. Monet avoimet langanpäät jäivätkin enteilemään jatkoa tarinalle Veran ja Voiton vaiheista, sekä työparina että yksityiselämässä.

Syyskuussa 2016 keskusteltiin Minna Maijalan kirjasta Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth (Otava, 2014). Minna Canthista on kirjoitettu ainakin neljä elämäkertaa (1906, 1941, 1990, 2014). Lisäksi häntä on luonnehdittu lukuisissa opinnäytteissä, artikkeleissa, esipuheissa, juhlapuheissa ja nekrologeissa. Täytyy sanoa että syystä kyllä, moneen hän ehti 53 elinvuotensa aikana. Hän oli poikkeuksellisen lahjakas nainen, aikana jolloin lasikattojen lisäksi monia muitakin rajoituksia oli joka puolella. Suurperheen äiti ja liikenainen luki, kirjoitti, puhui, organisoi ja keskusteli. Koulutus, raittius, sosiaalitoimi, suomenkieli, lastenkasvatus ja ennen muuta naisasia olivat aiheina. Kirjailijantyönsä, näytelmät ja novellit hän kirjoitti siinä ohessa. Tuntuu kuin hän olisi vähät piitannut esteistä eikä pelännyt ketään. Hän toi näytelmissään esiin naisten alistetun juridisen aseman mutta arvosteli myös kirpeästi naisten taantumuksellisia asenteita toisiaan kohtaan. Vaikka hänen teksteilleen oli tilausta ja niitä arvostettiin, hän myös suututti sekä vanholliset tahot että nuoret älykkäät miehet, ystävänsä jotka eivät naisasialle lämmenneet ollenkaan. Vuosikausia hänestä julkaistiin pilkallisia ja vähätteleviä kirjoituksia, pahiten kunnostautui Juhani Aho, joka oli saanut paljon tukea, majoitusta ja ruokaa Minna Canthin kodissa.

Viimeisin elämäkerta antaa monipuolisen kuvan sekä Minnan elämänvaiheista, kirjallisesta tuotannosta, suhteesta uskontoon sekä sairauteen ja terveyteen. Epilogissa Canthin perilliset kuvataan Minnan jälkeläisten vaurastuminen, porvarillistuminen ja oikeistolaistuminen. Riipaisevasti naisasianaisen suvussa isä taaskin valitsi lapsilleen ammattia ja puolisoita, joskus tuhoisin seurauksin. Suhde radikaaliin ja sosialistisiksi koettuja ajatuksia kannattavaan esiäitiin oli näille hankala, Minna Canthista lakattiin jossakin vaiheessa puhumasta suvun piirissä. Sentään hänet löydetään yhä uudestaan – moderni, älykäs ja rohkea nainen, jonka viestiä on edelleen hyvä kuunnella. Lukupiiriläiset olivat myös tutustuneet joihinkin Minna Canthin näytelmiin ja novelleihin.

Niinpä päätettiin vilkkaan keskustelun jälkeen vielä katsoa syksyllä Kansallisteatterissa ensi-iltaan tuleva Seppo Parkkisen uusi näytelmä Canth. Kymmenkunta lukupiiriläistä kävi teatterissa joulukuun alussa. Pitkä ja runsaasti aiheita sisältävä näytelmä pohjautui pitkälti Maijalan elämäkertaan ja kohtauksiin Arkadian teatterissa estetyistä Minna Canthin näytelmistä.

Kesäkuussa 2016 keskusteltiin Haruki Murakamin romaanista Värittömän miehen vaellusvuodet (Tammi, 2014). Romaani julkaistiin alkukielellä kesällä 2013 ja suomennos ilmestyi jo seuraavana vuonna (suomentaja Raisa Porrasmaa). Vaikka meitä lukupiiriläisiä oli vain kolme, keskustelu kävi vilkkaana.

Kirja alkaa yksinäisen Tsukuru Tazakin mietteistä rautatieasemalla. Myöhemmin käy ilmi, että romaanin päähenkilö on erityisen viehtynyt rautateihin ja asemiin, jopa niin, että lähtee Tokioon opiskelemaan rautatieasemien suunnittelua. Tsukurun parhaat ystävät ovat yllättäen rikkoneet välinsä hänen kanssaan nuorten kotikaupungissa Nagoyassa. Syytä välirikkoon Tsukuru ei tiedä eikä uskalla sitä selvittää, vaan eristäytyy, laihtuu ja kuihtuu ja käy lähellä kuolemaa. Maailma näyttäytyy hänelle vain harmaan eri sävyissä. Vasta uusi naisystävä pakottaa jo aikuistuneen Tsukurun vihdoin kohtamaan menneisyyden aaveet ja vanhoista tapahtumista alkaa hahmottua erilainen tarina kuin Tsukuru on itselleen luulotellut. Kirja muuttuu hitaasti etenevästä filosofisesta romaanista nopeatempoiseksi trilleriksi, jossa Tsukuru entisiä ystäviään jäljittäessään päätyy Suomeen asti.

Väreillä on romaanissa tärkeä tehtävä: jokaisella romaanin henkilöllä on jokin oma väri. Myös sivuhenkilöiden nimet viittaavat väreihin: Tsurukun opiskeluajan kaverin Haidan nimi tarkoittaa harmaata, kun taas tällä on sukulainen, jonka nimi tarkoittaa vihreää jokea. Värikimara päättyy Tsurukuun, joka on väritön! Romaanin nimi viittaa paitsi päähenkilön harmauteen ja värittömyyteen, myös Lisztin pianoteokseen Années de Pèlerinage (Vaellusvuodet), jota Tsurukun musiikkia harrastava ystävä kuuntelee mm. Lazar Bermanin tulkintana.

Suomen matkan kuvaus on suomalaisen näkökulmasta hieman päälle liimattua ja sisältää myös asiavirheitä (mm. baarissa tupakoimisen), mutta kirjailija on ehkä halunnut saada päähenkilön vaeltamaan mahdollisimman kauas kotimaastaan. Kirjan teemoja ovat uni ja todellisuus, vesi ja uiminen (päähenkilö haluaa uimaan myös helsinkiläisessä hotellissa – tosin hämeenlinnalaisella mökillä ei kumma kyllä käydä avovedessä uimassa), ihmisessä piilevä paha, totuuden moninaisuus ja häilyväisyys, ystävyys ja yksinäisyys.

Osa meistä oli tutustunut myös Murakamin muihin suomennettuihin teoksiin, kuten Kafka rannalla ja Sputnik rakastettuni -romaaneihin. Suomennosten perusteella voi päätellä, että Murakami on monipuolinen kirjailija, joka ammentaa paitsi japanilaisesta perinteestä, myös eurooppalaisesta kirjallisuudesta ja kulttuurista. 

Toukokuussa 2016 Ian McEwanin romaani Lapsen oikeus (Otava, 2015) on Lontoon High Courtin perheoikeuden tuomarin Fiona Mayen, 59-vuotiaan arvostetun juristin tarina. Klassista musiikkia soittava, juristipiireissä seurusteleva, lapseton nainen kohtaa työssään brittiläisen luokkayhteiskunnan erilaiset kulttuurit ja ongelmat, joita ratkotaan siis perheoikeudessa. Työlleen omistautunut Fiona saa kuulla että aviomies on tyytymätön tilanteeseen ja haluaa aloittaa suhteen nuoren naisen kanssa, mutta jäädä silti mukavaan kotiinsa ja arvostettuun sosiaaliseen piiriinsä. Hankala oikeustapaus uskonnollisen yhteisön säännöistä ja kuolemansairaan nuoren ihmisen hoidosta jää Fionan ratkaistavksi, lakia tulkiten. Tunteet vaikuttavat ratkaisuun, lopulta on vaikea sanoa missä kohden tuomari toimi väärin, kun lopputulos on onneton. Lukupiiri keskusteli eläytyen Fionan elämästä, kirjailija oli onnistunut miehenä luomaan puhuttelevan naispuolisen päähenkilön. Aviomies jäikin kirjassa melko vähäiseksi sivuhahmoksi.

Huhtikuussa 2016 kirjailija Heidi Köngäs oli lukupiirin vieraana keskustelemassa paljon kiinnostusta herättäneestä romaanistaan Hertta (Otava, 2015). Lähihistoriaamme sijoittuva romaani kertoo kommunistisen puolueen työstä ja tekijöistä toisen maailmansodan molemmin puolin, keskushenkilöinä Hertta Kuusinen ja Yrjö Leino. Heidi Köngäs korosti olevansa kirjailija, ei historiantutkija. Tunnetut historialliset henkilöt ja tapahtumat hän kirjailijana on tulkinnut eläviksi, mutta laajaan dokumenttiaineistoon perustuen. Vastakkaisia käsityksiäkin tapahtumista ja henkilöistä hän on saanut kuulla, lopullinen tieto noista vuosista jäänee aina puutteelliseksi. Myös lukupiiri kyseli innolla ja kertoi mitä muisti Hertta Kuusisesta. Tämä muistitieto ajoittuu kuitenkin romaanin jälkeiseen aikaan, kun suosittu ja vihattu kansanedustaja oli pakotettu eroamaan puolueen syrjäyttämästä Leinosta ja lähtemään loistavalle poliittiselle uralleen.

Heidi Köngäksen Ylelle vuonna 2015 ohjaama kolmiosainen draamasarja Punainen kolmio kertoo Hertta Kuusisen (1904-1974) ja ministeri Yrjö Leinon (1897 – 1961) raastavan rakkaustarinan. Heidän yksityinen suhteensa ja Suomen vaaran vuodet liittyivät lujasti ja kipeästi yhteen.

Maaliskuussa 2016 Emmi Itärannan Teemestarin kirja (Teos, 2012) on dystopia maailmasta katastrofin jälkeen, kun merenpinnat ovat nousseet, mantereet menettäneet muotonsa ja juomavedestä on tullut tarkasti säännöstelty resurssi. Kaukana pohjoisessa 17-vuotias Noria Kaitio on teemestareiden vanhan suvun viimeinen. Hänen on pian otettava vastuulleen edeltäjiensä tarkkaan varjelema salaisuus: hänen perheensä on huolehtinut kätketystä makean veden lähteestä sukupolvien ajan. Sotilasdiktatuuri kontrolloi ja tarkkailee kaikkia, myös teemestarin taloa. Ihmiset koettavat selviytyä vailla kaikkea sitä mihin ihmiskunta joskus näillä leveyksillä ehti tottua.

Menneisyyden salaaminen ja tiedon rajoittaminen, kaatopaikkojen kaivaukset, etuoikeutetut ja puutteessa elävät ovat toki läsnä maailmassa nytkin, mutta tarina sijoitettuna entisen Pohjois-Euroopan laidalle tekee selväksi vahvan globaalin viestin. Lukupiiri piti kirjan teemoja raskaina ja syvällisinä, mutta tarinan kulkua helppolukuisena. Sen voisi ajatella kiinnostavan nuoria, luettavaksi vaikka koulussa. Päähenkilöthän ovat nuoria, jotka joutuvat tekemään omia rankkoja eettisiä ratkaisujaan.

Helmikuussa 2016 keskusteltiin vilkkaasti Tommi Kinnusen sukuromaanista Neljäntienristeys (Teos, 2014). Kirja käsittelee kolmen sukupolven elämää pohjoisessa kylässä. Alku Maria-kätilön työstä ja vaurastumisesta on vauhdikas, mutta sota tuhoaa kaiken ja jälleenrakentaminen on aloitettava alusta. Kerronnan fokus siirtyy kätilöstä hänen valokuvaajatyttäreensä, tämän aviomieheen ja lopulta kolmanteen sukupolveen, miniään. Lukupiiri oli kiinnostunut näistä kaikista, toisaalta olisi halunnut tietää enemmän, toisaalta kirja jätti lukijan sopivasti pohtimaan sitä mitä ei kerrottu. 1900-luvun naisten kohtaloissa oli paljonkin tuttua, sensijaan hyvän isän, kelpo sotilaan, taitavan rakentajan Onnin elämä homoseksuaalina miehenä liikutti, vastaavaa ei suomalaisessa kirjallisuudessa ole useinkaan kuvattu. Lukupiiri jäi pohtimaan vierailua kirjaan perustuviin teatteriesityksiin Turussa tai Kotkassa. Lopulta kuuden hengen porukka näki Turun kaupunginteatterin onnistuneen dramatisoinnin.

Tammikuun 2016 kirja Italo Calvinon Jos talviyönä matkamies (Tammi, 1983). Kirja kertoo Lukijasta, joka yrittää lukea kirjaa nimeltä Jos talviyönä matkamies. Kirjaa pidetään postmodernin kokeellisen kirjallisuuden klassikkona. Kirjassa ”Lukijan” käsiinsä saamat teoskatkelmat ovat satiireja salapoliisikertomuksista aina eroottiseen japanilaiseen kirjallisuuteen asti. Lukupiiri keskusteli kirjan tarkoituksesta. Sen arveltiin kuvaavan sekä kirjoittamista, julkaisemista, kirjallisuustutkimusta että lukemista, osittain kriittisesti. Miksi juuri nämä eri puolille maailmaa sijoittuvat tarinan alut ovat mukana, miespuolisen lukijan ja ”sinun” sekoittuvat roolit ja polveilevan kehyskertomuksen merkitys herättivät vilkkaan keskustelun kiinnostavasta mutta vaikealukuisesta kirjasta. Sisällysluettelo luvuista tuntui avaavan kuin runo jotakin joillekin:

Jos talviyönä matkamies / Malborkin asutuksen ulkopuolella / Kurkottautuessaan äkkijyrkältä rinteeltä / Pelkäämättä tuulta ja huimausta / Katsoo alas tiivistyvään varjoon / Solmiutuvien linjojen verkossa / Ristiin menevien linjojen verkossa / Kuun valaisemalla lehtimatolla / Tyhjän kuopan ympärillä / Mikä tarina sen pohjalla odottaa loppuaan.
 

 2015

Joulukuussa 2015 käsittelyssä oli Kari Hotakaisen romaani Jumalan sana (Siltala, 2011). Hillitty ja hallittu kansainvälisen investointipankin johtaja Jukka Hopeaniemi ja eläkkeellä oleva autonkuljettaja Armas tekevät matkaa Jaguarilla läpi Suomen. Olosuhteiden pakosta, sillä tulivuoren savu ilmakehässä estää lentämisen. Julkisuutta välttelevä Hopeaniemi on matkalla suoraan tv-lähetykseen, ja Armas on ostettu kuskiksi suurella rahalla. Kapitalisti ja sosialisti sopivat yhteen autoon vaikka eivät jaakaan samoja ihanteita. Lukupiiri pohdiskeli sekä pankkiirin uskottavuutta että tarinan henkilöiden vastineita todellisuudessa. Autonkuljettajan henkilö oli vakuuttavampi. Taitavasti rakennettu yhden vuorokauden tarina sivuhenkilöineen muodosti kuvaa Suomesta ennen ja nyt, Kekkosen  ajan vuorineuvosten ja heidän seuraajiensa johtaessa talouselämää aivan erilaisissa maailmoissa. Julkisuus ja media tuovat yhä suuremman oman osansa tähän valtapeliin.

Marraskuun 2015 lukupiirissä oli amerikkalainen klassikko, John Williamsin romaani Stoner (Bazar, 2015). Kirja ilmestyi vuonna 1965, se on harvinainen tapaus siksi, että laajempi menestys tuli vasta liki 40 vuotta ilmestymisen jälkeen. Nimihenkilö, pientilan ainoa poika päätyy yliopistoon, vaihtaa käytännölliset opintonsa kirjallisuustieteeseen ja opettaa lopun elämänsä samassa keskilännen yliopistossa. Stonerin vaisulta ja tarmottomaltakin vaikuttava elämänkaari sisältää muutamia kulminaatiokohtia: kirjallisuuden peruskurssilla oivalluksen runoudesta, rakastumisen miehiä vihaavaan tasapainottomaan naiseen, taistelun kollegan suosikkioppilaan kelvottoman suorituksen hyväksymisestä ja rakastumisen nuorempaan kollegaan. Lukupiiriä kiinnosti Williamsin tapa koota näistä aiheista Stonerin henkilö ja hänen kehityksensä maailmansotien välisenä aikana. Pariskunnan tyttären kohtalo huolehtivan mutta työhönsä syventyneen isän ja täydellisen välinpitämättömyyden ja omistavan riippuvuuden välillä sekoilevan äidin perheessä tuntui lukupiiristä erityisen surulliselta. Tunnekylmyys tai puhumattomuus Stonerin ja hänen vaimonsa perheissä oli ehkä ajankuvan mukaista, yliopistomaailman ilmapiiri samoin. Erityisen vaikuttava oli kirjan päättävä kuvaus kuolevasta Stonerista, läheltä nähtynä, miltei kuolevan silmin.

Lokakuun 2015 kirjana Ljudmila Ulitskajan Tyttölapsia (Siltala, 2015). Kyseessä on kaksi sikermää löyhästi toisiisa liittyviä tarinoita. Ensimmäisen ”Tyttöjä” -osan kertomuksissa seurataan episodeja Moskovan keskustan luoteiskulmilla asuvien ja samaa koulua käyvien tyttöjen elämästä 1950-luvun alussa. Taitavan psykologisen kerronnan teemoja ovat muun muassa tyttöyhteisön hierarkia, sisarkateus ja perhesuhteet, heräävä seksuaalisuus ja suhde omaan ruumiiseen, koulukiusaaminen, pioneerijärjestön jäsenten asema, kansallisuuskysymys ja sosiaalinen eriarvoisuus Neuvostoliitossa sekä kaiken taustalla leijuva Stalin-kultti. Toisen ”Lapsuus -49” osan tarinoissa kerrotaan myös pojista. Lukupiiri piti ehkä enemmän jälkimmäisen osan herkistä ja lempeistä lapsista köyhässä sodanjälkeisessä Neuvostoliitossa. ”Tyttöjen” joskus julmatkin leikit oli kuvattu terävästi mutta vähän ulkoapäin, toteavasti. Lukupiirin oli silti helppo löytää yhtymäkohtia omasta lapsuudestaan, varsinkin takavuosien Suomessa. Isoäitien rooli lasten kasvattajina oli meilläkin siihen aikaan merkittävä.

Syyskuun 2015 tapaaminen ajoittui jo elokuun viimeiseen päivään. Aiheena oli Jussi Valtosen Finlandia-palkittu teos He eivät tiedä mitä tekevät (Tammi, 2014). Kirjan raamatusta lainattu otsikko nähtiin hyvin kuvaavana. Isättömänä kasvaneen pojan kohtalo, kulttuurien yhteensopimattomuus, tiedeyhteisöt Suomessa ja Yhdysvalloissa, Baltimoren jyrkät raja-aidat ja väkivaltainen ympäristö, tieteellisen tiedon kaupallinen hyödyntäminen ja vääristynyt käyttö olivat osa kirjan käsittelemien aiheiden runsaudesta. Kilpailu menestymisestä on toki kaikkialla jo tuttua, aivojen kemiallinen manipulaatio sen varmistamiseksi vaikutti hyytävältä, mutta ei mitenkään epäuskottavalta tulevaisuuskuvalta. Lasten ja nuorten käyttäminen koemateriaalina vanhempien tietämättä mutta koulun suostumuksella voisi olla myös tulevaisuuden uhkana. Kaikki tämä kertoo läheistenkin ihmisten etääntymisen, kasvokkain kommunikoinnin puutteellisuuden ja menestymiseen orientoituvan maailman tuottamista konflikteista. Oletetut uhkakuvat toisin ajattelevien ja toimivien ihmisten tavoitteista johtavat raja-aitoihin, aseistautumiseen, vartiointiin ja lisääntyvään väkivaltaan. Eläinaktivistit ja ympäristönsuojelijat nähdään useinkin potentiaalisina terroristeina.

Jussi Valtosen romaani toimii sekä yksilötasolla että yleisenä kuvana tämän hetken ja lähitulevaisuuden muutoksesta kohti voimakkaasti manipuloitua, kaoottisempaa todellisuutta. Vielä kirjan ilmestyessä ei ollut selvillä, miten pian  kriisialueiden epätoivo haastaa länsimaiden menestyvän, kilpailukykyisen väestön  turvallisuushakuisuuden.

Lukuupiirimme Ekin lisähavaintoja: Valtonen on taitava kuvaamaan henkilöhahmojensa ahdistusta. Se siirtyy lukijaan, ainakin minuun. Kirjaa oli paikoittain tuskaista lukea, eikä se tee siitä huonoa, päinvastoin. Tuskaisia olivat myös yhteiskunnallisten, dystopiaromaaniteemojen oivaltava valtoslainen kuljettaminen. Moni arvioija kirjoittaa, että kirjassa on liikaa sivuja, sanoja, teemoja jne. Minusta kirja on myös pamfletti, herättelijä. Ilman näitä ”liikoja” siihen ei olisi saanut hienoja efektejä, että juuri kun on luullut ymmärtävänsä, miten Valtonen tai hänen hahmonsa jostakin asiasta tai jostakin yhteiskunnallisesta mekanismista ajattelevat Valtonen tuo siihen uutta, joka valaisee asiaa syvemmin/tarkemmin. Valtosen ”pamfletin” lukemisenkaan jälkeenkään en tiedä mitä tehdä, jotta karmeat nykytrendit kääntyisivät vähemmän hirveään suuntaan. Se ei ole Valtosen vika.

Kesäkuussa 2015 Petri Tammisen teoksen Meriromaani : eräitä valoisia hetkiä merikapteeni Vilhelm Huurnan synkässä elämässä (Otava, 2015) oli lukenut 10 henkilöä. Mielipiteet lukupiirissä menivät ristiin, mutta keskustelu oli kiinnostavaa. Tammisen lyhyt ja tiivis ilmaisu ihastutti joitakin. Talonpoikaispurjehduksen kuvauksena teos ei ehkä ollut kovinkaan syvällinen. Epäonnisen päähenkilön sielunliikkeitäkään ei käsitelty yhtään tarkemmin. Silti kapteeni Huurnan tragikoomisesta elämänurasta löytyi koskettavia kohtia. Lukupiiri päätyi pohtimaan hänen ajelehtimistaan muiden ihmisten toiveiden ja tarpeiden mukaan koskaan kykenemättä päättämään omasta elämästään. Omalaatuinen henkilöiden vastoinkäymisiin liittyvä kuiva huumori on Tammisen muillekin kirjoille ominaista. Ilmeiset liittymäkohdat Volter Kilven Alastalon salissa -teokseen oli havaittu myös lukupiirissä. Tamminen kuvaa pienessä romaanissaan kokonaisen ihmiselämän, Kilpi käyttää kuuden tunnin kokouksen kuvaamiseen yli 800 sivua.

Toukokuu 2015 Aiheena Sirpa Kähkösen Finlandiaehdokas Graniittimies (Otava, 2014). Nuorten suomalaisten kohtalot Petrogradissa 1920- ja 1930-luvuilla kerrotaan runollisen kauniisti. Miten usko ja toivo paremmasta saavat kolhuja, mutta työtä tehdään ja ystävyyksiä solmitaan. Leningradiksi muuttunut kaupunki vie kuitenkin vähitellen ihmisiä eri suuntiin, eikä tulevaisuus enää tunnu antavan mahdollisuuksia olla omalla tavallaan rakentamassa sosialismia ja korjaamassa Neuvostoliiton valuvikoja. Lukupiiri piti kirjaa tavattoman mielenkiintoisena ja hyvin kirjoitettuna. Kähkösen Kuopio-kirjoja lukeneille sukutarina sai täydennystä, tietoa siitä mitä perheenjäsenille ”siellä” oli tapahtunut.

Huhtikuussa 2015 oli tarkoitus kokoontua Venäläisen kirjallisuuden seuran luennolle. Kirjailija Sirpa Kähkönen ja näyttelijä H.-P. Björkman puhuivat Dostojevskin vankila- ja karkoitusvuosista sekä vähän myös Anton Tsehovin kokemuksista vankilasaari Sahalinilla. Tämän niminen hänen raporttikirjansa oli vuosia sitten lukupiirissä kesäkirjana. Molemmat luennoitsijat kertoivat kiinnostavia tietoja Dostojevskin elämästä ja vankilakokemusten vaikutuksesta kirjalliseen tuotantoon. Björkman esitti lisäksi hienoja valokuvia Dostojevskista, hänen perheestään, vankiloista, vangeista ja karkoituspaikoista. Vain kaksi lukupiiriläistä oli paikalla.

Maaliskuu 2015 Lukupiirin pitkäaikainen jäsen Terhi Nikulainen on myös kirjailija. Hänen neljäs kirjansa Kuoleman kudelma (Myllylahti, 2014) on psykologinen jännitysromaani, joka keskittyy rikoksen syihin ja seurauksiin, syyllisyyteen ja armoon. Keskiössä on nuori nainen, jolla on kaksi äitiä mutta ei mitään tietoa elämäänsä liittyvistä menneistä taphtumista. Äkillinen kuolema avaa monien salaisuuksien kudelman.

Terhi kertoi työstäneensä kirjaa alkuperäisestä versiosta lähtien Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakoulussa, eri opettajien kanssa ja keskenään hyvinkin ristiriitaisista kommenteista oman linjansa löytäen. Lukupiiri piti tulosta onnistuneena ja kiinnostavana. ”Hyvien tyyppien” tai neutraalien poliisihahmojen puuttuminen oli synkkääkin, mutta salaisuuksien avautuminen kirjan loppupuolella teki eri henkilöiden elämästä ymmärrettävää, kukaan heistä ei ollut myöskään paha. Lapsuuden kovat kokemukset vaikuttivat ihmisten loppuelämään asti. Kirjan vahvan nuoren naisen selviytyminen elämässä eteenpäin jäi kiinnostamaan lukupiiriä, ehkä myös kirjailijaa.

Terhi Nikulainen (s. 1947 Raumalla), asuu Toukolassa Helsingissä. Fil.kand., kirjastotutkinto, informaatikon tutkinto, Kriittisen korkeakoulun kaksivuotinen kirjoittajakoulu ja kaksi vuoden mittaista jatkopajaa. Kirjailija, aikaisemmin aluekirjastonjohtaja Espoon kaupunginkirjastossa. Julkaistut dekkarit Rakkausmurha (2007), Lyö hätärumpua (2008) ja Pelasta mut (2009).

Helmikuu 2015. Eeva-Kaarina Aronen on lukupiirin tuttu kumpulalainen kirjailija. Hänen uusimman teoksensa Edda (Teos, 2014) päähenkilöä kuvataan kahdessa ajassa, 1950-luvun töölöläisessä lapsuudessa ja 1990-luvulla aikuisena. Lapsuuden rankat kokemukset ovat jättäneet jälkensä Eddaan, eikä hän pääse irti yksinäisestä salapoliisityöstään, tarpeestaan selvittää mitä tapahtui todella suuren kerrostalon ullakolla, kodeissa ja kellarissa. Menneisyyden miljöö ja elämänmeno on kuvattu niin hyvin kuin vain sen itse elänyt osaa. Aikuisen eksentrisen Eddan kaksoiselämä on kiehtovaa mutta tuhoisaa. Lukupiiri kyseli kirjailijalta sekä kirjan taustalla olevaa todellisuutta, että perusteluja yllättävään onnelliseen loppuun. Niin se menee, taustalla on todellisiakin hahmoja, mutta lopulta fiktio tulee kirjailijan päästä, mitä nyt hyvä kustannustoimittaja voi olla avuksi tapahtumia ja henkilöitä valittaessa ja järjestettäessä. Tuloksena on taitavasti kirjoitettu, jännitävä ja uudenlainen tarina, josta jää mieleen monia kysymyksiä.

Tammikuu 2015. Vuoden 2015 ensimmäinen lukupiirimme sai vieraakseen kirjailija-runoilija Riina Katajavuoren. Riinan Kumpulaan sijoittama kirja Wenla Männistö (Tammi, 2014) ilmestyi vuoden 2014 elokuussa. Kirja alkaa lähes identtisesti Kiven Seitsemän veljeksen kanssa: kuvaus Kumpulan sijainnista on rytmiltään kuin Kiven kuvaus Jukolan talon sijainnista eteläisessä Hämeessä. Kumpulan maantiede ja elämänmeno kartoitetaan hämmästyttävän tarkasti: osansa saavat niin viipalekoulun rikotut ikkunat, Isoniityn hulevesialtaat ja Kumpulanlaakson bussit kuin kylätilan Nurminenkin. Jopa stadin aikapankki on päässyt romaanin sivuille. Käpylässä asuva Katajavuori on selvästi pitänyt silmänsä auki Kumpulassa palloillessaan.

Romaanissa seurataan nuorten, Juko Brossien ja Wenlan, Seunalan Anskun, Ulliksen ja muutaman muun tytön muodostaman sekalaisen jengin toilailuja. Samaan aikaan tapahtumat nähdään aikuisten näkökulmasta. Juko Brossien äiti Alli seuraa jälkikasvunsa elämänmenoa pilvenlongalta voimatta millään tavoin puuttua tapahtumiin – ah niin tuttu tunne itse kullekin kasvattajalle. Wenlan yksinhuoltajaäiti Marja laulaa Kumpulan kuorossa ja yrittää parhaansa mukaan luotsata tytärtään. Harjun saunan pesijä Kajsa Rajamäki paheksuu poikalauman häröilyjä.

Nuorisokulttuurin ja nuorten kielenkäytön kuvauksena romaani on aivan omaa luokkaansa. Myös dialogi Katajavuorelta onnistuu erinomaisesti. Katajavuoren hauskat intertekstuaaliset viittaukset milloin mihinkin saattavat olla tahallisia tai tahattomia. Intian leikkikentän takana sijaitseva linkkitorni on Apollo 11. Muutamat kohdat vaikuttavat kommenteilta Eeva-Kaarina Arosen romaaniin Hän joka näkee: Arosen onnellisuustutkijasta on tullut pettymystutkija ja Kumpulan ’aktiivit’, jotka Arosen kirjassa vastustavat kaikkea (mistä kirjan päähenkilö on heille hyvin kiitollinen!), ovat siirtyneet taistelemaan lähipalvelujen ja kivijalkakauppojen puolesta. Intertekstuaalisuus näkyy myös henkilönnimissä: Allin omalääkärin nimi terveyskeskuksessa on Kustaa Jokipaltio! Omalääkärille Alli tosin ei koskaan saa aikaa, vaan häntä hoitavat eri puolilta maailmaa kotoisin olevat mamulääkärit.

Joku lukupiiriläisistä totesi, että luontokuvaukset Wenlasta puuttuvat täysin. Riinan kirjoittajanlaatu on ehdottoman urbaani. Viikin lintutornissakin käydään puuhaamassa aivan jotain muuta kuin bongaamassa lintuja. Juko Brossien ja tyttölauman luontosuhde rajoittuu uimalan takana sijaitsevassa metsässä törmäilyyn.

Wenla Männistöstä kuullaan kevään mittaan vielä lisää: Kansallisteatterin Villensaunan ohjelmaan tulee huhtikuussa Katajavuoren romaaniin perustuva monologi ja Ylen radioteatteri tekee aiheesta kuunnelmaa.

Riina Katajavuori (s. 1968 Helsinki) on suomalainen runoilija ja kirjailija. Katajavuori opiskeli kirjoittamista Oriveden Opistossa vuosina 1987–1988 ja kirjallisuutta Helsingin yliopistossa sekä Edinburghin yliopistossa (1991–1992). Katajavuori valmistui filosofian maisteriksi Helsingin yliopistosta vuonna 1995.

Hänen runojaan on käännetty yli 20 kielelle. Vuonna 1992 ilmestyi Katavuoren esikoisrunokokoelma Varkaan kirja. Katajavuoren runoteos Koko tarina oli Einari Vuorela -palkintoehdokkaana vuonna 2005 ja Lahjat-romaani Runeberg-palkinto -ehdokkaana vuonna 2004.

 

2014

2014 Joulukuussa keskusteltiin Kjell Westön romaanista Kangastus 39 (Otava 2013). Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon 2014 voittaja ja Finlandia-ehdokas 2013 on kiinnostava kirja, lukijat olivat löytäneet siitä niin yhteiskunnallista, psykologista kuin historiallistakin pohdittavaa. Loppua kohden kirja kääntyyy trilleriksikin. Sisällissodan pitkä varjo ja yhteiskuntaluokkien varovainen lähentyminen juuri seuraavaa sotaa edeltävänä aikana on kuvattu yksilöiden kokemuksina. Saksalaisten myötäily ja antiseministiset mielipiteet ilmaistaan herraseurassa sivistyneen hillitysti, vaikka yhteiskunnassa kuohuu. Täältä ei lähdetä talonpoikaismarssille Lapuan liikkeen tapaan, eletään tyylikkäästi Pitkänsillan eteläpuolella ja saaristohuviloilla. Vankileireiltä ja nälästä selvinneet koettavat löytää paikkansa yhteiskunnassa, kunnes menneisyys palaa ja mieli särkyy lopullisesti. Westön teemat ovat tuttuja hänen aikaisemmasta tuotannostaan, samoin huolellinen arkistotyö, joka joskus tuntuu liialliseltakin yksityiskohtien viljelyltä. Lukupiirissä osanottajia oli paikalla 14 henkilöä, joten keskustelu kävi vilkkaana jouluherkkujen myötä.

2014 Marraskuussa vierailimme Venäläisen kirjallisuuden seuran ja Helsingin yliopiston Venäjän kieli ja kirjallisuus -yksikön luentotilaisuudessa. Luennoitsija oli Sanna Turoma Aleksanteri-instituutista ja aiheena Joseph Brodsky. Melko vähän meillä huomioitu nobelisti on luennoitsijan mukaan Venäjällä  nykyklassikko, jonka tuotantoa ei neuvostovuosina lainkaan julkaistu. Hän emigroitui 32 vuotiaana Yhdysvaltoihin. Runoja venäjäksi ja esseitä englanniksi kirjoittanut Brodsky vieraili joitakin kertoja Suomessakin, sekä Mukkulan kirjailijatapaamisessa että Huvilateltan elävien runoilijoiden illassa. ”Olen juutalainen, venäläinen runoilija ja Yhdysvaltain kansalainen” hän määritteli itsensä. Lukupiirissä ehkä on joskus tilaisuus keskustella Brodskyn tuotannosta. FT Turoman luennosta ei jäänyt erityisen selkeää kuvaa siitä miksi hän oli niin merkittävä. Väitöskirjassaan Empire, tourism, nostalgia: Joseph Brodsky and travel writing vuodelta 2008 hän ehkä selvittää aihetta paremmin.

2014 Lokakuussa Virolainen Jaan Kaplinski on julkaissut vuonna 2007 nuoruuden kokemuksiinsa pohjautuvan romaanin Sama joki (Otava, 2010). Kirjan syvälliset pohdinnat kulttuurien, uskontojen ja kielten merkityksistä vaikuttivat lukupiirin. Nuoren miehen identiteetin ja rakkauden etsintä sekä Viron neuvostoajan kuvaus olivat myös kiinnostavia. Tarton intelletuellit keskustelut, Etelä-Viron kaunis maaseutu, kuvaukset veden kokemuksista ja valmistautuminen lopulta KGB:n kohtaamiseen olivat mieleenjääviä. Kaplinskin vanhemmalla iällä kirjoittama kuvaus nuoruuden ratkaisevista kokemuksista ja suhteesta kaikkitietävään Opettajaan on seesteinen ja kaunis.

2014 Syyskuussa oli luettuna Sergei Dovlatovin kirjat Meikäläiset ja Matkalaukku (Idiootti, 2012). Paikalla oli toistakymmentä henkilöä, joita musta neuvostohuumori oli kiinnostanut. Keskustelimme emigroitumisesta, sen vaikutuksesta erityisesti venäläisten taiteilijoiden uraan eri vuosikymmeninä. Kielen vaihtuminen, teosten julkaiseminen ja tunnetuksi tekeminen uudessa ympäristössä on tietenkin kirjailijoille suuri kysymys. Pohdimme miksi juuri Dovlatovin kaltainen kirjailija tulee suosituksi Yhdysvalloissa. Ehkä vaikeiden ja julmien kokemusten käsittely tällaisen hulvattoman huumorin keinoin on poikkeuksellista ja helppolukuista. Venäjän lähihistoriasta on ilmestynyt niin paljon raskaita, kauheita kuvauksia. Jo kaksikymmentä vuotta on kulunut kirjailijan kuolemasta, nyt hänen tuotantoaan on vasta löydetty  suomennettavaksi. Lähiaikoina ilmestyy kolmas teos nimeltä Haarakonttori.

2014 Kesäkuussa 2014 Julian Barnes, Kuin jokin päättyisi (WSOY, 2011). Kirja johti pitkään pohdintaan lukupiirin vierailulla Toukolassa Nikulaisten luona. Yhden henkilön näkökulmasta kerrotaan nuorten opiskelijoiden ystävyydestä, seurustelusta ja vieraantumisesta. Kirjan kertoja osoittautuu epäluotettavaksi, vanhuudessaan hän joutuu palaamaan vuosikymmenten takaisiin tuntoihinsa ja huomaa unohtaneensa paljon. Salaisuuksia sekä selviää että jää selviämättä, sekä lukijalle että päähenkilölle. Hän on elännyt sivullisen elämää, piittaamatta lopultakaan juuri työstään, perheestään tai ystävistään. Lukupiiri ei täysin tajunnut kirjan saamaa arvostusta Britanniassa. Toisaalta jäi tunne siitä, että kulttuurierot estivät meitä ehkä tajuamasta kirjan viittauksia luokkaeroihin menneiden vuosikymmenten takaisessa ajassa. Nuorten miesten itsemurhat jäivät yhtä selittämättömiksi, kertojan ihaileva suhtautuminen niiden tekijöihin alkoi myös murentua kun olosuhteita hiukan valotettiin.

Toukokuussa 2014 Saska Saarikosken kirja isästään Pentistä, Sanojen alamainen (Otava, 2012) herätti lukupiirissä pohdintoja lapsen elämästä, kun isä käytännössä on täysin poissa kuvioista ja myös siitä, vaatiiko suuri taide aina suuria uhrauksia taiteilijalta ja hänen läheiseltään. Käytiin keskustelua myös Saarikosken kääntäjän urasta ja runoilijanlaadun kehittymisestä, naissuhteista, Ruotsin-ajasta ja kliseisestä taiteilijakuvasta 1960-1980-lukujen Suomessa. Eki kertoi viettäneensä 1980-luvulla iltaa taiteilijaporukassa San Franciscossa ja ihmetelleensä, kuinka sporttisia ja sliipattuja sikäläiset taiteilijat olivat. Kuuluiko rähjäinen ja juopunut olemus vain suomalaiseen taiteilijakuvaan (Eino Leino, Saarikoski, Jomppa Ojaharju)? Saarikoski kuoli vuonna 1983 vain 47-vuotiaana, mutta kuten Leinokin, hän oli ilmeisesti ehtinyt siihen mennessä jo tehdä elämäntyönsä.

Antti V:llä oli mukana Saarikosken Leinosta kirjoittama kirja. Antti totesi, että kirja (runomuotoinen essee) on mainio lähde molempien runoilijoiden elämään ja ajatteluun. Ulla A. oli raahannut mukanaan Pekka Tarkan kaksiosaisen Saarikoski-elämäkertajärkäleen (jota myös Saska S. on käyttänyt elämäkertatietojen tarkistamiseen), josta löytyi hienoja valokuvia Saarikosken elämän kaikista vaiheista.

Lopulta päästiin – Antin tiukasta vaatimuksesta – myös itse runoihin. Antti osoittautuikin melkoiseksi Saarikoski-faniksi, joka siteerasi monia runoja ulkoa. Ekin mielestä Kootuissa  runoissa on paljon tyhjää suunsoittoa, mutta kaikki olimme yhtä mieltä siitä, että Tiarnia– ja Hämärän tanssit (Saarikosken viimeinen kuolemaa ennakoiva runokokoelma) -kokoelmat ovat ehdottavasti lukemisen arvoista ja kestävää runoutta eivätkä ainoastaan ’sukupolvikokemus’. Mitä tapahtuu todella (1962) toi suomalaiseen runouteen ”demokraattista katujen runoutta” (Saska S.), jota tänä päivänä kirjoittaa mm. Ilpo Tiihonen.

Huhtikuussa 2014 lukupiirissä oli kirjailijavieraana Eero Haapanen. Hänen paikallishistoriaa käsittelevä  teoksensa Sörkan rysäkeisarit : kalastajia, ajureita ja salakuljettajia (SKS, 2013) sisältää runsaasti myös kuvamateriaalia, jota hän esitteli laajennetun lukupiirin osanottajille. Tarinaa Vanhankaupunginlahden elämästä 1900-luvun alkupuoliskolla kerrotaan yhden kalastajaperheen vaiheissa ja ympärillä. Kirjassa ja keskustelussa tuli esiin näkymiä laitakaupungin kovasta elämästä, alamaailman armottomasta kilpailusta ja pirtun salakuljettajien vähemmän romanttisesta ja hohdokkaasta urasta. Kukaan heistä ei ajoittaisista rikastumisista huolimatta menestynyt vaan eli ja kuoli köyhänä. Sisällissodan aikaisista ja jälkeisistä kieliryhmien välisistä asetelmista kuultiin myös mielenkiintoista tietoa. Kun merkittävänä lähteenä on ollut poliisin ja oikeuslaitoksen arkistoaineistot, kirjassa alueen rikollisuus tietysti korostuu. Eero Haapasen epilogissa kertomat henkilöhaastattelut, joissa rikollisuutta sivuttiin vain nimeksi, tekevät selväksi miten perusteellista työtä tarvitaan tällaisen uskottavan arjen historian tekijältä.

Maaliskuu 2014 Tove Janssonin syntymän 100-vuotisjuhlan kunniaksi luettavana oli novellikokoelma Kuuntelija (WSOY, 1972) ja Muumi-tarina Taikatalvi (WSOY, 1973). Kirjailijan elämästä on ilmestynyt vastikään sekä Tuula Karjalaisen elämäkerta Tove Jansson : tee työtä ja rakasta (Tammi, 2013) että ruotsalaisen tutkijan Boel Westinin kirja Tove Jansson : sanat, kuvat, elämä (Schildts & Söderströms, 2013).

Kuuntelijan novellien taidokkuus ja niiden ajaton viehätys herätti vilkasta keskustelua. Ihminen, hänen asenteensa, tapansa ja tarpeensa on niissä tarkkasilmäisen kuvauksen kohteena. Muumien monitasoisesta otusgalleriasta voisi löytyä ehkä jotakin yhteistä novellien originelleihin henkilöihin.
Kirjailijan lapsuus taiteilijaperheessä, ura poliittisena pilapiirtäjänä 1930-luvulla, tavoitteet taidemaalarina ja kesäelämä Suomenlahden kallioluodolla ovat osa Tove Janssonin legendaa. Novellit avaavat suvun, perheen ja ystävien ympäröimän monilahjaisen taiteilijan maailmaa meille muumien kera kasvaneille entisille lapsille. Tove Janssonin novelleista on ilmestynyt valikoima vuonna 2014, Viesti : valitut novellit 1971-1997. Vanhimpia kokoelmia on huonommin saatavilla.

Helmikuu 2014 Vuoden 2013 Finlandia-palkittu Riikka Pelon romaani Jokapäiväinen elämämme (Teos, 2013) toi paikalle 13 lukupiiriläistä. Venäläinen runoilija Marina Tsvetajeva ja hänen tyttärensä Ariadna Efron elivät vaikean suhteensa vaikeina aikoina. Neuvostoliiton synty, maanpakolaisuus, paluu 1930-luvun Moskovaan keskelle pahimpia vainovuosia johtivat lopulta Efron-Tsvetajevan perheen tuhoon, kaukana toisistaan. Lukupiiri keskusteli Tsvetajevan runouden suomennosten vähäisestä tarjonnasta. Venäläinen lyriikka kääntyy huonosti suomen kielelle, kielten rytmi ja rakenne poikkeavat toisistaan liiaksi, käännöksiä kritisoidaan. Runoilijan suhde lapsiinsa tuntui kovin erikoiselta, yksi hylättiin lastenkotiin kuolemaan, toista valmennettiin jo lapsena kirjailijaksi ja kolmas hemmoteltiin pilalle. Myös ilmiantojen verkostosta Neuvostoliitossa keskusteltiin, miten niin hyvät, lämminsydämiset ihmiset tekevät toisilleen pahaa kauhistuttavalla tavalla. Kirjan lopun tyly kuvaus Ariadnan kidututtamisesta Lubjankassa ja elämästä  Vorkutan vankileirillä sekä Marinan itsemurhasta Jelabugassa, Tatarstanissa oli ehkä lukupiirille liikaa, näistä vaiheista ei enää syntynyt keskustelua.

Tammikuu 2014 Leena Krohnin Hotel Sapiens (Teos, 2013) oli vuoden 2013 Finlandia-palkintoehdokkaana, joten kirjastoissa ei juuri ollut kappaleita vapaana. Lukupiiriin oli ehtinyt vain pari kirjaan tutustunutta, muut olivat kuuntelenmassa kommentointia. Uhkaava tulevaisuus kulki läpi Hotel Sapiensin lyhyiden tarinoiden, viimeiset eloonjääneet ihmiset ja heitä hyödyntävät Kaitsijat eivät olleet ihan helppoja omaksua. Huumori oli kirjassa hyvin piilotettua, jos sitä oli lainkaan. Silti jotkin luonnontieteelliset oivallukset ja yllättävät väitteet panivat pohtimaan, onko kirjassa kaikki vain fiktiota vai voisiko maailma tosiaan olla ihan muuta kuin miten olemme sen tottuneet näkemään.

2013

Joulukuun lukupiirissä Jhumpa Lahiri on intialaista sukujuurta oleva amerikkalainen nainen. Hänen kirjansa Kaima (Tammi, 2005) on tarina akateemisen intialaisen nuoren parin asettumisesta Bostoniin ja heidän poikansa kasvusta kahden kulttuurin vaikutuksessa. Lukupiirissä keskusteltiin perheen vanhemman polven vahvoista sukusiteistä Intiaan, mutta myös hiljaisesta hyväksymisestä omien lastensa amerikkalaistuessa. Vielä kiinnostavampana pidettiin nuoren miehen identiteettinsä etsintää ja hänen kohtaamiensa lahjakkaiden naisten vaikutusta sen löytymiseen. Venäläisen kirjallisuuden klassikon paluu tarinaan kirjan viime sivuilla oli kaunis ja liikuttava lopetus.

Marraskuussa 2013 Lukupiirin runoilta. Kolme lukupiiriläistä esitteli kolme runoilijaa, Saima Harmajan, Ilpo Tiihosen ja Saila Susiluodon. Saiman runot 1920- ja 30-luvuilta ovat hyvin nuoren ihmisen tuntoja, mutta hänen lyhyttä elämäänsä varjosti sairaus ja kuoleman lähestyminen. Runoilija on säilyttänyt kulttiasemansa vuosikymmeniä, runot puhuttelevat yhä uusia sukupolvia. Vertailun vuoksi luettiin myös vanhempaa aikalaista Katri Valaa.

Ilpo Tiihosen pitkä ja tuottelias ura sanan taiturina ja velmuna nauratti lukupiiriä useaan kertaan, kun lempirunojaan luki useampikin meistä. Helsinki aiheena ja oivaltavat säkeet ilahduttivat. Hauskoja runoja lapsille on käytetty riimitysharjoituksiin koulussa ja muuallakin.

Saila Susiluodon taidokas mutta vaativa kokoelma Dogma (Otava, 2012) puhutti pitkään. Teoksen rakenne on erikoinen, kuin suunnitelma runokokoelmaa kuvittavaksi elokuvaksi. Toisaalta runojen lukeminen satunnaisessa järjestyksessä hakematta niihin mitään loogista juonta tuntuu helpommalta. Vahvat tunteet täyttävät Dogman, aineiston runsaus teki vaikutuksen toisiin, mutta toiset se ohitti kokonaan.

Lokakuussa 2013 vierailtiin emeritusprofessori Pekka Pesosen ja kirjailija Epi Arosen keskustelutilaisuudessa yliopiston Metsätalolla. Suosittu venäläisen kirjallisuuden sarja 12 tuolia jatkuu syksyn 2013 ajan eri kirjailijoiden ja heidän valitsemiensa venäläisten kirjojen parissa. Vuorossa oli Mihail Bulgakovin maaginen klassikko Saatana saapuu Moskovaan eli Mestari ja Margarita. Tämä 1930-luvulla kirjoitettu kirja ilmestyi vasta kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Sen kolme toisiinsa nivoutuvaa tarinaa saivat asiantuntevassa keskustelussa vielä lisää ulottuvuuksia ja kirjan arvo yhtenä maailman merkittävistä tarinoista vahvistui kuulijoiden mielissä.

Syyskuussa 2013 keskusteltiin A. S. Byattin teoksesta Ragnarök – jumalten tuho (Tammi, 2013). Palkitun brittikirjailijan aihevalintaa pohdittiin. Kustantaja Canongate Books Ltd on julkaissut sarjaa myyteistä, lukupiirissäkin on ollut Margaret Attwoodin Penelopeia. Kyseessä oli ehkä tilaustyö Byattilta. Skandinaavinen mytologia huomattiin aika huonosti tunnetuksi meillä, siksi ehkä kirja vaikutti vähän sekavalta. Jotkut lukupiiriläiset olivatkin etsineet lisätietoa muualta. Kirjan rikas kieli ja luonnon vivahteikas kuvaus tunnustettiin. Mutta kahden tarinan rakenne, ”laiha lapsi” sotaa paossa maaseudulla lukemassa kirjaa ja keskenään nahistelevat jumalat ja muut olennot ei oikein toiminut. Rinnastukset ihmisestä tuhoamassa omaa maailmaansa kuin raivopäiset jumalat muinoin tuntui liiankin ilmeiseltä. Tarinat Fenris-sudesta ja Jörmungandr-käärmeestä selittivät kyllä ikuista susi-vihaa ja käärme-inhoa. Byattin aikaisempia teoksia, Riivaus ja Lasten kirja lukeneet olivat pitäneet niistä kovastikin.

Kesäkuussa 2013 Franz Kafkan postuumisti julkaistu Amerikka/Mies joka katosi (Tammi 1981, Otava 2000) koostuu julkaistusta novellista, keskeneräisestä romaanista ja siihen liittyvistä tekstifragmenteista. Kirja on suomennettu kahtena eri versiona. Kafkan persoona herätti lukupiirissä yhtä paljon keskustelua kuin itse kirjakin. Hänen muita tekstejään tunnettiin kyllä, niiden painajaisunen kaltainen maailma on tuntunut lukijoista synkältä mutta jäänyt kiinnostamaan. Kafkan julkaistut kirjeet ja päiväkirjat kertovat kuitenkin normaalijärkisestä mutta yksinäisestä miehestä. Amerikka kuvaa viime vuosisadan alun maahanmuuttajan kirjavia vaiheita uudella mantereella. Pinnallinen ystävällisyys ja pian paljastuva hyväksikäyttö antavat melko osuvaa kuvaa maasta, jossa Franz Kafka ei itse milloinkaan käynyt.

Toukokuussa 2013 tutkittiin Suomen historiallisia nälkävuosia. Aki Ollikaisen palkittu esikoisromaani Nälkävuosi (Siltala, 2012) kertoo vuosien 1867-1868 kadosta ja sitä seuranneesta nälänhädästä. Yhden maaseudun köyhän perheen synkkä kohtalo ja pääkaupungin virkamiesten pohdinnat ja perustelut siinä tilanteessa asetetaan rinnakkain. Todellinen elämä ruohonjuuressa ja päättäjien suuret linjat ovat harvoin olleet niin jyrkästi ristiriitaisia, ainakaan Suomessa. Pieni kirja teki lukupiiriin suuren vaikutuksen.

Mirkka Lappalaisen historiateos Jumalan vihan ruoska (Siltala, 2012) käsittelee ruotsinvallan aikaisia suuria kuolonvuosia 1694-1697. Monipuolinen ja kiinnostava kirja kertoo sekä poikkeuksellisen pitkän kylmän jakson vaiheista yhä pahemmin nälkiintyvässä ja kuolevassa Suomessa, että pohtii syitä tuhon laajuuteen. Aiheesta on julkaistu paljon tutkimuksia, joita kirjailija käy läpi ja arvioi nykytietämyksen perusteella. Käy selväksi että Suomi oli kylmänä kautena suuren osan vuotta täysin eristyksissä ja avun ulottumattomissa. Merkantilistinen talousjärjestelmä rajoitti kaikenlaista omatoimisuutta silloinkin kun nälkäkuolema tuhosi kolmasosan väestöstä ja autioitti suuria alueita maasta. On arvioitu että vain seuraavat paremmat satokaudet pelastivat suomalaiset häviämästä Suomen kamaralta. Merkittävä kirja lajissaan.

Huhtikuussa 2013 keskustelussa Finlandia 2012 voittaja, Ulla-Lena Lundbergin Jää (Teos, 2012). Kirja palauttaa mieleen sodanjälkeisen Suomen tapaa toimia ja ajatella, mikä tuntui lukupiiristä tutulta, mutta toisaalta jo oudolta. Saariston ääriolosuhteet tekivät tarinasta aika eksoottisenkin. Kaunis ja idyllinen kuvaus kertoo nuoren pappisperheen pitkästä kuherruskuukaudesta Luodolla ja luotolaisten kanssa. Sitä jylhempi on kirjan päättävä onnettomuus ja lähtö saarelta. Pohdiskeltiin hyvän päähenkilön humaanin mutta ylitunnollisen luonteen heikkouksia ja hänen vaimonsa ankaraa mutta selväjärkistä tapaa auttaa umpikujan uhatessa. Saariston vanhaa esikristillistä perimää edustava postinkuljettaja kiinnosti sekä pappia että lukijoita. Hyvän papin kuolema ja Neuvostoliitossa kadoksissa olevan lapsen löytyminen nähtiin vertauskuvallisena lunastuskertomuksenakin. Kirjailijan perhetaustaan pohjautuva  kirja sai täysin oikeutetusti Finlandiansa.

Maaliskuussa 2013 kirjailijavierailu. Heidi Köngäs on kirjoittanut hienon romaanin Dora, Dora (Otava, 2012). Kirja sijoittuu vuoden 1943 loppuun Lapissa, Saksan varusteluministeri Albert Speer seurueineen matkustaa Rovaniemeltä Petsamoon ja takaisin. Pitkä ajomatka lumen ja pimeyden keskellä on Berliinistä tulleille hyytävä kokemus. Kirjailija oli tutkinut rooleja, joita Speer esitti Hitlerin lähimpänä miehenä ja myöhemmin sotasyyllisenä oikeuden edessä ja vankilassa. ”Hyvä natsi” ei tässä kirjassa saa minkäänlaista osaa. Pahan vastavoimana kirjailija tarvitsi viihdytystehtävään määrätyn taikurin, varttijuutalaisen, joka pelkäsi koko ajan sekä paljastumista että esityksensä epäonnistumista. Speerin täydellinen sihteeri tuo esiin naisen, joka ei kysy mitään vaikka näkee. Lukijoiden suosikkihenkilö oli nuori suomalainen tulkki. Hänen kohtalonsa saksalaisen ministerin raiskaamana ja tapattamana nähtiin allegoriana Suomen kohtalosta Saksan liittolaisena. Saksalaiset eivät suomalaisia juuri arvostaneet. Suomalaisten suhtautumista saksalaisiin sodan aikana ja sen jälkeen leimaa lopulta Lapin polttaminen, innokkaat saksalaismielisetkin näkivät entiset liittolaiset täysin tarpeettoman tuhoretken jälkeen uudessa valossa. Dora, Dora oli vuoden 2012 Finlandia-palkintoehdokas.

Helmikuussa 2013 lukupiirin käsittelyssä oli merkillisen suosittu Herman Kochin romaani Illallinen (Siltala, 2012). Kirjastojen pitkät varausjonot jo kertovat merkittävästä kirjasta. Keskustelu keskittyi kuten arvata saattaa pahuuteen, moraalin ja empatian puuttumiseen päähenkilöiltä. Kertojaminä, entinen opettaja Paul paljastuu epäluotettavaksi kertojaksi. Kirjassa vähitellen esiin tuleva diagnoosi hänen perinnöllisestä sairaudestaan tuntui vievän jonkin verran pohjaa tältä pahuuden pohdinnalta. Paulin veljeskateus ja hänen vinoutunut minäkuvansa selittyvät loppuvaiheessa ja hyvä-paha-veli roolit tuntuvat menevän päälaelleen tässä oudossa perheessä. Äitien keinoja kaihtamaton pyrkimys suojella pahaan  ryhtyneitä lapsiaan herätti eniten kummastusta. Vain tapahtuneen salaaminen on heille vaihtoehtona, tulevaisuus ja väkivallan eskaloituminen jää heiltä näkemättä.
Kirjassa käytetään melkoisesti aikaa mahtailevan joskin katkonaisen illallisen kuvaamiseen. Sen merkitystä tässä porvariston hillittyä charmia ruoskivassa kirjassa lukupiiri ei enää toennut pohtimaan. Niin paljon ajatuksia jäi ilmaan, mutta hollantilaista kulttuuria, sen liberaalisuutta ja toisaalta siinäkin esiintyvää rasismia, ihmisarvon suhteellisuutta ja onnellisten perheiden kulisseja keskustelussa sivuttiin. Kirjan yllättävä rakenne toimii, kirjoittaja saa taitavasti lukijan kauhistelun lisäksi ehkä pohtimaan myös omia arvojaan ja lapsilleen antamaansa ihmisen mallia.

Tammikuun 2013 lukupiirissä keskusteltiin Pekka Laihon muistelmakirjasta Poika ja kapakkasaatana (WSOY, 2012). Kouluikäinen Pekka asui Toukolassa ja kävi koulua Kalliossa, Helsingin toisessa lyseossa, nykyisessä Torkkelin lukiossa. Kirjan koulumuistoja ja ToTen jalkapallovuosia jakoi lukupiirin peruskumpulalainen Pasi. Pekan elämäntyö näyttämöillä, elokuvissa ja tv-viihteen tekijänä oli tuttua muillekin. Kiinnostavat kuvaukset työskentelystä eri ohjaajien kanssa ja Helsingin kaupunginteatterin kuppikunnista vuosikymmenten kuluessa avasivat kulissientakaista maailmaa lukijoille. Kaunis poika teki pitkän uran, kirjava elämä asumisongelmineen ja avioeroineen kulkee taustalla. Kapakkasaatanakin on mukana, ajalleen varmaankin ominaisena taiteilijaelämän hahmona.

 

2012

Joulukuussa 2012 Sofi Oksasen odotettu Kun kyyhkyset katosivat (Like, 2012) herätti laajassa (12 henkilöä paikalla) lukupiirissä paljon kannanottoja. Jotkut kokivat kirjan ja sen rakenteen vaikeaksi, toiset liiankin suoraviivaiseksi ja helpoksi. Viron lähihistorian draaman kuvaajina kirjan henkilöt nähtiin pinnalta, heidän sisintään ei oikein tavoitettu. Toisaalta Oksasen kolme kirjaa Virosta, Stalinin lehmät, Puhdistus ja Kun kyyhkyset katosivat muodostavat kokonaisuuden, joissa fokus vaihtuu yksityisestä kohti laajempaa ja yleistä. Kirja sai pohtimaan selviytymistaistelun moraalia ja keinoja, pahuuden kehittymistä äärimmäisissä olosuhteissa. Propagandakoneiston tuottama vääristelty elämäkertakirja vaikutti karmivalta, räikeä systemaattinen valehteleminen on yhäkin meille vierasta. Myös Baltian maihin toisen maailmansodan jälkeen suunnattu läntinen propaganda katteettomine lupauksineen tuotti siellä paljon pettymyksiä ja kärsimystä.

Marraskuussa 2012 William Faulknerin klassikko Villipalmut (Tammi 1947-2002). The Wild Palms (1939) koostuu kahdesta eri tapahtumasarjasta, joita kuvataan vuorotellen kahden eri otsikon alla. Teoksen pääkertomuksen nimi on ”Villipalmut”. Sen henkilöt ovat nuori lääkäri Harry Wilbourne ja kahden lapsen äiti Charlotte Rittenmeyer, joka jättää perheensä rakastuttuaan Wilbourneen. Toinen, ”Villipalmuille” alisteinen kertomus on nimeltään ”Vanhus”. Siinä pitkäaikaisvanki pääse sattumalta karkuun vankilasta, mutta palaa itse vapaudestaan takaisin turvalliseen vankilaansa. Lukupiiri oli varsin tyrmistynyt kustantajan menettelystä, kun vuonna 2002 julkaistu seitsemäs painos on ilmeisesti edelleen sama kelvoton suomennos kuin vuoden 1947 versio. Virheitä vilisevää tekstiä vertailtiin alkuperäiseen. Englantia ei tainnut Suomessa osata monikaan 1940-luvulla, kun tällaista päästettiin julki. Faulknerin pitkät lauseet ovat hänen omaa kieltänsä, mutta niiden ymmärtämistä vaikeutti erityisesti käännöksen kömpelyys.
Kahden tarinan lomittainen lukeminen oli lukupiirin mukaan vaikeaa, kontrapunkti ei oikein hahmottunut. Tarinat erillisinä olisivat ehkä toimineet paremmin. Tuhoon tuomittu rakkaustarina 1930-luvun Yhdysvalloissa herätti keskustelua ja ”Vanhuksen” eli Missisippi-virran tulvan kuvauskin oli vaikuttava.

Lokakuu 2012 Leena Parkkisen kirja Sinun jälkeesi. Max (Teos, 2009) kertoi kummallista tarinaa siamilaisista kaksosista 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Heidän lyhyt elämänsä sujui sirkuksen ja varieteen maailmoissa. Rajallinen yksityisyys leimasi molempien ihmissuhteita ja elämää. Lukupiiri pohdiskeli taitavasti kirjoitetun kirjan tavoitteita, sen sisällön psykologista ja yhteiskunnallista viestiä. Poikkeavuuden ja kärsimyksen paino ja sen kestäminen sata vuotta sitten ja nyt? Kirjan kielestä ja rakenteesta oltiin eri mieltä; lyhyttä, töksähtävää lausetta jotkut aluksi kummeksuivat. Edestakaiset aikasiirtymät eivät auenneet kaikille.

Syyskuun 2012 kirja oli Olga Tokarzcukin Vaeltajat (Otava 2012). Kirjan jokseenkin haastava rakenne herätti paljon keskustelua. Irrallisilta tuntuvien tarinakatkelmien  liittyminen toisiinsa ei joukollakaan ihan selvinnyt, mutta niiden kiehtovat näkökulmat jäivät askarruttamaan mieliä. Ihmisen psykologian pysyvä epäjärjestys ja anatomian historiansa kuluessa lisääntyvä ainakin näennäinen selkeys olivat tarinoissa läsnä. Irroittautuminen totutusta, lähteminen pois toistui eri muodoissa. Useampikin lukupiiriläinen oli harkinnut kirjan lukemista toiseen kertaan, niin paljon koukkuja ja tasoja tarinat sisälsivät. Kaikkia kulttuurisia tai historiallisia viittauksia on tuskin mahdollista koskaan selvittää ja niiden merkityksiä tajuta, huolimatta Tapani Kärkkäisen erinomaisesta suomennoksesta. Kuvituksen merkityskään ei auennut, mutta tekstin tavoin jotkut kuvat jäivät mieleen. Olga Tokarzcukia on pidetty tulevana Nobel-palkintoehdokkaana, hänen tuotantoonsa kannattaa tutustua.

Kesäkuussa 2012 aiheena oli J. M. Coezeen romaani Hidas mies (Otava 2007).

Toukokuussa 2012 keskusteltiin vuoden 2011 Finlandia-voittajasta, Rosa Liksomin kirjasta Hytti nro 6 (WSOY, 2011). Jännittävä tarina matkasta halki Neuvostoliiton, maisemien ja Siperian ihmisten vilahtaessa ohi. Näkymät junan ikkunasta ovat kuin Rosa Liksomin kuvataidetta. Henkien taisto on käynnissä hytissä ja pysähdysasemilla, matkan lopussa tiedetään vain vähän toisistaan. Perille tullaan jos tullaan.

Huhtikuussa 2012 Jenni Linturin kirja Isänmaan tähden (Teos, 2011) oli saanut paikalle 8 henkilöä. Nuoren kirjailijan esikoisteos herätti kunnioitusta, koska se ei ollut tavanomaista oman elämän ja kokemusten terapeuttista perkaamista. Vanhuus ja menneisyyden henkilöiden ja tapahtumien sekoittuminen nykypäivään oli mielenkiintoisesti ja uskottavasti kuvattu. Sukupolvien erot suhteessa sotaan jäivät lukupiiriä askarruttamaan, mutta nuorimman polven näkemystä edusti vain kirja, lukijat olivat selvästi vanhempaa ikäluokkaa. Kiinnostava ajatus oli ihmisten irrallisuus ja vieraus, sosiaalisen kontrollin puute ja sen seurauksena tekojen käsittämätön raakuus. Yhtäläisyyttä vieraalla maalla sotivien nuorten miesten ajautumisessa pahaan ja tämän päivän rasismin välillä oli myös havaittu. Toisten ihmisarvon kieltäminen antaa luvan toteuttaa häpeällisiä tekoja, jotka seuraavat mukana lopun elämää.

Maaliskuun 2012 aiheena oli Siri Hustvedtin kirja Kaikki mitä rakastin (Otava, 2007). Lukijoita oli paikalla vain kourallinen, mutta keskustelu oli silti kiinnostavaa. Kirja käsitteli taidetta ja taiteilijuutta, trendikkäitä mielen sairauksia eri aikoina, intellektuelleja perheitä ja niiden hajoamista. Tarinan kertoja oli professori Leo Herzberg, mutta lukijoille ei hänen sukupuolensa ollut alussa itsestään selvä. Naisen kuvaamana mies ehkä ei täysin vakuuttanut. Kirjan verkkainen alku vaikutti hyydyttävältä, mutta tapahtumat saivat vauhdikkaita ja dramaattisia käänteitä jo toisesa osassa. Siri Hustvedt on tehnyt perinpohjaista taustatyötä niin psykiatrian kuin taidehistorinkin suhteen, mutta tiivistämiseen olisi ehkä ollut jonkin verran aihetta.

Helmikuussa 2012 lukupiirin vieraana oli kumpulalainen kirjailija Eeva-Kaarina Aronen ja aiheena hänen kirjansa Kallorumpu (Teos, 2011). Paikalla olleet lukijat pitivät kovasti kirjasta, sen monitasoisuus ja arvoituksellisuus puhuttivat. Mannerheimin lähiympäristön ihmiset ovat pääosassa, hänen karismansa, tapansa ja kotinsa liikuttavat monia sekä menneessä ajassa että nykyisyydessä. Syvä perehtyneisyys aiheeseen on tehnyt kirjailijalle mahdolliseksi tällaisen erikoisen rakenteen joka säilyy koossa ja antaa uusia lähestymiskulmia paljon käsiteltyyn Mannerheimiinkin. Kirja oli ansioistaan vuoden 2011 Finlandia-palkinoehdokkaana.

Tammikuussa 2012 keskustelimme Tuomas Kyrön veijariromaanista Kerjäläinen ja jänis (Siltala, 2011). Tyylilajin yhtäläisyydet Arto Paasilinnaan ja Jari Tervoon oli moni havainnut, kirjan sähäkkä alkupuoli meni loppua kohden jo ylikierroksilla. Keskusteltiin mielensäpahoittajasta, romanikulttuurista ja suhtautumisesta kerjäläisiin. Käytiin myös läpi pikainen kierros joulun aikana luetuista kirjoista.
2011

Joulukuun 2011 lukupiirissä klassista runoutta ja vähän uudempaa soveltavaa. Iäkäs Tomas Tranströmer on vuoden Nobel-palkittu. Varmaan siksi kirjastoilla on hänen Koottuja runojaan 1954-2000 (Tammi, 2001) tai muita kokoelmiaan liian vähän kysyntään nähden. Lukupiirissä tutustuttiin muutamaan esimerkkirunoon ja todettiin että ne ovat hienoja ja niitä voi ymmärtää.

Janne Nummela, Tommi Nuopponen ja Jukka Viikilä ovat laatineet yhteistyössä uudenlaisen Ensyklopedian (Poesia, 2011) jossa on keksittyjä selityksiä keksityistä käsitteistä tai muunneltuja käännöksiä todellisista ensyklopedioista. Ovelaa huumoria. Osittainen verkkokirja löytyi osoitteesta http://www.poesia.fi/ensyklopedia/

Marraskuun 2011 tapaamisemme kirjana oli Otavan 2009 kustantama ja John Simonin kokoama Pekka Herlinin elämäkerta, Koneen ruhtinas. Kirjaa varten John Simon oli tehnyt yli sata haastattelua ja perehtynyt sekä Koneen että Herlinin perheen arkistoihin. Koneen ruhtinas käsittelee avoimesti ja monipuolisesti – jossain määrin myös psykologisoivasti – tämän monisärmäisen miehen elämää ja persoonaa.
Ekonomi Pekka Herlinistä tuli Kone Oy:n toimitusjohtaja vuonna 1964. Hän oli vain 32-vuotias ja Kone oli tuolloin vakavissa taloudellisissa vaikeuksissa. Uhkarohkealla vedolla Herlin rakennutti uuden tehtaan, osti Pohjoismaiden johtavan hissialan firman ja lähti ensimmäisenä suomalaisena vetämään aidosti kansainvälistä liiketoimintaa. Aggressiivisilla yrityskaupoilla Herlin loi aidosti globaalin konsernin. Toimitusjohtaja Pekka Herlin oli ristiriitainen sielu: ujo, kunnianhimoinen, älykäs, luova ja kiivas. Hän oli liikemies, maanviljelijä ja purjehtija. Hän oli myös alkoholisoitunut ja ristiriitainen isä, joka jätti kuollessaan vuonna 2003 ison omaisuuden lisäksi lastensa välit rikki repivän perintöriidan.

Lähes kaikilla lukupiiriläisillä oli omakohtaisia kokemuksia Koneesta yhtiönä ja kirja kosketti siten läheltä meidän lukijoiden elämänpiiriä. Pasin isä oli ollut Koneen palveluksessa noin kymmenen vuotta. Hän jäi pois firmasta, kun Hyvinkään tehdas valmistui. Samoihin aikoihin Herlin osti Munkkiniemen kartanon (1965) ja teki siitä firmansa pääkonttorin (1967), josta hän sohvan nurkassa istuen jakeli määräyksiä. Pasilla oli jopa Koneen henkilökuntalehden numero, jossa kerrottiin avoimien ovien päivästä firmassa, jolloin myös Pasi vanhempineen oli käynyt tehtaalla. Tällöin tehdas sijaitsi vielä Helsingissä (nykyinen Teatterikorkeakoulun talo, sitä ennen saippuatehdas Kookos). Muistelimme myös Koneen kulta-aikaa, kun clearing-kauppa Neuvostoliiton kanssa tuotti sille tilauksia solkenaan.
Herlinin persoona avautui kirjasta kaikessa ristiriitaisuudessaan: syntyi kuva älyllisesti ylivoimaisesta ihmisestä, jolta kuitenkin puuttui empatia ja jolla oli sosiopaatin piirteitä.
Jotkut lukupiiriläiset olivat nähneet myös KOMin näytelmän, joskin näytelmässä heidän mielestään pääroolissa oli KOM eikä Kone. Joka tapauksessa molemmat olivat (ovat) sukudynastioita.

Toinen kirjamme oli Alpo Ruuthin Viimeinen syksy (Tammi, 1979), jota kaikki eivät olleet ehtineet lukea. Ne, jotka olivat ehtineet, pitivät kirjasta tavattomasti. Ihmeteltiin, miksei se aikoinaan päässyt Finlandia-ehdokkaaksi. Kirjasta tunnistaa sen ajan Helsingin kulmat loistavasti. Ajankuvaus on tuttua ja kieli luontevaa ja helppoa. Slangia on käytetty kohtuullisesti, vaikka Kallion ja Sörkän kundeista kerrotaankin. 1960-luvun alun tapahtumat (noottikriisi, avaruuslennot, devalvaatiot) taustoittavat kirjaa. Kirja ansaitsee useankin lukukerran.

Lokakuun 2011 lukupiirin aiheena oli Antti Nylénin kokoelma Vihan ja epäluulon esseet (Savukeidas, 2010). Lukijoita oli paikalla vain kourallinen, joista osa oli lukenut esseitä ja osa ei. Tekijän taito kirjoittaa oli havaittu, mutta ihmetystä herätti teini-ikään viittaava aihevalinta osassa esseistä. Nylenin korkea 36 vuoden ikä ei tuntunut enää soveliaalta popidolien ihanuuden näin pitkälliseen pohtimiseen. Muunkinlaisia aiheita käsiteltiin, mutta jotenkin maanisilta tuntuivat nämä kantaaottavat tekstit.

Syyskuun 2011 lukupiirissä käsiteltiin kesälukemisena ollutta Matti Suuripään historiikkia Parnasso 1951-2011.  Osin raskaslukuisen tekstin sisältä aukeni kiinnostaviakin anekdootteja ja analyyseja. Suomen kirjallisuus kuudenkymmenen vuoden ajalta tuli melko kattavasti käytyä läpi, kun tekijä huomioi myös sen, keitä ei Parnassoon pyydetty tai ketkä eivät sinne tekstejään tarjonneet. Kirjan olivat melko harvat kahlanneet läpi, Parnassosta riitti kuitenkin kommenointia.

Toisena kirjana oli Kazuo Ishiguron romaani Ole luonani aina (Tammi, 2005). Tarinan arvoituksellisuus ja toisaalta sen herättämät eettiset kysymykset  synnyttivät vilkasta keskustelua. Kirjan pohjalta tehty elokuva oli useimmilta jäänyt näkemättä, mutta sai kiitosta kauniista ja hienovaraisesta toteutuksestaan.

Kesäkuun 2011 lukupiirissä aiheena oli Riikka Pulkkisen toinen teos Totta (Otava, 2010). Kirjan kieli ihastutti monia lukupiiriläisiä ja nuoren kirjoittajan kypsä ihmistuntemus vakuutti. Jännittävästi sekaantuvat henkilöt, heidän kokemuksensa ja mielikuvansa ja niiden kohtaaminen todellisuuden kanssa oli hienosti rakennettu. 1960-luvun tapahtumien kuvauksesta ja sen aitoudesta keskusteltiin, mutta tähän ei arveltu kirjailijan keskittyneen, kuten ei myöskään isoäidin kuoleman lähestymiseen. Tämä ehkä heijastaa tekijän nuoruutta. Osaan lukupiiristä kirjan ihmissuhderakenne ei tehnyt yhtä suurta vaikutusta.

Toukokuun 2011 lukupiirissä oli vieraana kirjailija Miika Nousiainen ja paikalla 12 lukupiiriläistä. Keskustelimme hänen viimeisimmästä kirjastaan Maaninkavaara (Otava, 2009), mutta myös Vadelmavenepakolaisesta, joka on luettu aikaisemmin lukupiirissä. Kirjailija kertoi työskentelytavastaan ja näiden kahden kirjan pakkomielteisistä sankareista. Kuulimme myös viimeistelyvaiheessa olevasta kolmannesta kirjasta ja sen taustatyöstä. Vaivattoman ja luontevan tragikoomisen, lähes naivistisen tyylilajin taustalla on paljon selvityksiä, haastatteluja ja keskusteluja kustannustoimittajan kanssa.

Miika Nousiainen (s. 23. syyskuuta 1973 Säynätsalo) on suomalainen toimittaja ja kirjailija. Hän on työskennellyt MTV3:n uutistoimituksessa sekä juontanut Hyvät naiset ja herrat -viihdeohjelmaa. Hän on myös tehnyt käsikirjoitustöitä televisioon. Hänen esikoisromaaninsa Vadelmavenepakolainen ilmestyi vuonna 2007. Nousiaisen toinen romaani, Maaninkavaara ilmestyi vuonna 2009. Se palkittiin Kalevi Jäntin palkinnolla.

Huhtikuussa 2011 Poikakirja, Olli Jalosen uusin (Otava, 2010) osui lukupiirin enemmistön ikäluokkaan todella hyvin. Kirja on lämmin kuvaus pojan lapsuudesta sodan jälkeen, kun mennyt on vielä lähellä ja maailman muutoksen ensimmäisiä oireita pyritään  päättäväisesti torjumaan. Koulu ja opettajat saavat ristivalotusta, lasten joukossa ankara ja julma kuri hyväksytään mutta liberaalia ja maailmaa avaamaan pyrkivää opettajaa halveksutaan. Poikaluokassa kasvettiin ennen mieheksi, joka kestää nöyryytystä ja kipua valittamatta. Kiusaaminen oli käypä kasvatuskeino. Kirjan päähenkilö on kielellisesti etevä poika, jolla on hyvä ja ymmärtäväinen perhe tukena. Hän lukee Pikku jättiläistä, tekee tarkkoja havaintoja luonnon ilmiöistä ja ihmisten käyttäytymisestä. Hän ymmärtää myös Pientä, autistista sisarta joka syvenee sykkyräänsä, kasvaessaan kääntyy yhä enemmän sisään eikä aukene ulospäin  kuten toivottiin. Poika oppii koko ajan, senkin mikä on raskasta ja mikä on keveää.

Maaliskuun 2011 kirja, Mikko Rimmisen Nenäpäivä (Teos, 2010) voitti vuoden 2010 Finlandia-palkinnon. Ilmeisesti vuoden 2010 ehdokkaat olivat poikkeuksellisen hyviä, koska lukupiirin ahkerat vertailivat voittajaa muiden, kuten Riikka Pulkkisen, Markus Nummen ja Alexandra Salmelan teoksiin. Nenäpäivän paremmuudesta ei tullut varmuutta. Rimmisen kielen runsaat uudet ilmaisut toisia ihastuttivat ja toisia alkoivat jo ärsyttää. Päähenkilö Irman mielenterveys tulkittiin häiriintyneeksi ja joidenkin tapahtumien kuvausta pidettiin epäuskottavana. Lukupiiristä kirjan idea on hyvä, mutta toteutus ei ihan vienyt perille.

Helmikuussa 2011 kylmänä pakkaspäivänä paikalla oli vain muutama  Laurence Sternen kirjaan Tristram Shandy – elämä ja mielipiteet (WSOY, 1998) tutustunut lukupiiriläinen. Suomentaja Kersti Juva toteaakin esipuheessa, että kirja on raivostuttava, mutta sitä ei silti malta jättää kun on mukaan päässyt. Loputtoman jaarituksen keskeltä pilkahteleekin sekä hervottoman hauskoja, kaksimielisiä että moderneja ajatuksia. Tieteen maailmassa on toki 1700-luvusta jonkin verran muutoksia tapahtunut, mutta tuskin meillä on lopullista totuutta kaikesta vieläkään tiedossamme. ”Keppihevosena” Toby-sedän linnoitukset ja piiritykset on jokseenkin samaa luokkaa kuin jääkiekko, opperamusiikki tai muotivaatteet. Kirkkoherra Sternen avulla löydämme ikkunan menneen maailman huumoriin ja originelleihin Englannin maaseudulla.

 Tammikuussa 2011 oli luettu Ian McEwanin kirja Lauantai (Otava, 2005). Keskustelu rönsyili brittiläisten yhteiskuntaluokkien, 2000-luvun alkupuolen terrorismipelkojen, Irakin sodan oikeutuksen ja kirjan päähenkilön päivän toimien tarkoissa kuvauksissa. Perhesuhteita kuvataan myös kiinnostavasti, sukupolvien välinen ymmärrys ja ymmärtämättömyys. Vanhuus ja kuolema, aktiivinen uraputkivaihe ja nuoruuden vapaus ennen lopullista sitoutumista ovat rinnakkain yhden päivän ja illan ajan. Hyvinvoivan perheen agressiivinen kohtaaminen laitapuolen kulkijoiden kanssa luo romaanin jännitteen. Taustalla sodanvastainen suurmielenosoitus täyttää Lontoon katuja. Nyt jo tiedämme mitä hyökkäyksestä Irakiin seurasi, mutta vieläkään emme voi varmasti sanoa mitä sitten ellei sotaa olisi käyty.

2010

Joulukuussa 2010 keskusteltiin Alice Munron Kerjäläistytöstä (Tammi, 1985, 2009). Lukupiiri kiinnostui joulukuun lumien keskellä  Kanadan ankarista olosuhteista siinä kuin päähenkilön irrallisesta liikkumisesta roolista ja työstä toiseen. Lapsuuden perheen ja pikkukaupungin kuvaus pohjusti Rosen myöhempiä vaiheita. Munron näkökulma oli yksinäisen ja juurettoman naisen, mutta teksti onnistui tavoittamaan myös mieslukijoiden mieltä.

Marraskuun 2010 kirjana Hannu Mäkelän Kivi : romaani Aleksis Kiven elämästä (Tammi, 2010). Kansalliskirjailijan viimeiset elinpäivät, hullun kirjoissa mutta tulevaisuutta suunnitellen, kunhan vaan jaksaisi kohottautua ja ottaa muutaman askelen. Ja pääsisi pakoon mettään. Hannu Mäkelä on mennyt kollegan pään sisään, ihon alle ja ajattelee hänen kielellään, kauniilla ja runollisella kielellä. Lukupiiri oli vaikuttunut tästä raskaasta mutta kiehtovasta romaanista. Kiven elämä ja teokset ovat osa meidän kansallista identiteettiämme, tähän perustuu kirjan toimivuus. Uskoimme kyllä että kirja olisi kestänyt jonkin verran tiivistämistä.

Lokakuussa 2010 aiheena Leena Landerin kirja Liekin lapset (Siltala, 2010). Lounais-Suomen pieni teollisuuspaikkakunta ajautuu mukaan sisällissotaan. Sahan työväki perheineen sekä Joensuun kartano ja sen vieraat ovat historian rattaissa. Kirjasta veikattiin Finlandia-palkintoehdokasta.

Syyskuussa 2010 oli luettu kesäkirjana Mauno Saaren Haavikko-niminen mies (Otava, 2009).  Kohu kirjan oikeuksista ja sen julkaisemisesta oli ollut melkoinen. Mauno Saaren ja Paavo Haavikon pitkä ystävyyssuhde onkin merkittävässä osassa teoksessa, joka ei siis ole varsinainen elämäkerta. Lukupiiri näki kirjassa sekä mielenkiintoisia että vastenmielisiä osioita. Tekijä itse on tekstissä hyvin näkyvä, tämäntapainen henkilönä kirjoittaminen lienee yleistynyt (vrt. Panu Rajala, Hannu Mäkelä, Pirkko Saisio, Anna-Leena Härkönen). Paavo Haavikon laaja tuotanto jäi kiinnostamaan, vaikka hän kieltäytyikin runoilijan roolista elinaikanaan ja oli mieluumin varakas liikemies.

Kesäkuussa 2010 keskusteltiin professori Juha Siltalan kanssa hänen teoksestaan Sisällissodan psykohistoria (Otava, 2009). Raskas aihe ja metodisesti vaativa tutkimusjulkaisu haastoi lukupiirin. Alkuvaikeuksien jälkeen seitsemän osallistujaa oli päässyt jyvälle psykohistorian ideasta ja teksti alkoi vetää mukaansa. Yllättäviäkin näkökulmia paljastui paljon käsitellystä aiheesta. Analogioita löytyi lähihistoriasta ja kauempaa. Keskustelu oli vilkasta ja mielenkiintoista, vaikka lukupiiristä tuskin tieteellistä kompetenssia löytyi. Kuten Juha Siltala totesi, historiasta löytyy aina myös tarina, jotkut kertovat sen kiinnostavasti.

Juha Heikki Siltala (s. 25. marraskuuta 1957 Alavudella) on historioitsija ja Helsingin yliopiston Suomen historian professori, joka tunnetaan psykohistoriallisista tutkimuksistaan ja yhteiskuntakriittisistä kannanotoistaan. Juha Siltala väitteli historian tohtoriksi Helsingin yliopistosta 1985, aiheenaan Lapuan liikkeen toiminta 1930-luvulla. Hän työskenteli Suomen Akatemian tutkimusassistenttina 1985-1987 ja tutkijana 1989-1997 sekä Helsingin yliopiston tutkijana 1988-1989 ennen valintaansa yliopiston Suomen historian professoriksi 1997.

Toukokuussa 2010 aiheena Salman Rushdien Shalimar, ilveilijä (WSOY, 2006). Kashmirin paratiisissa elettiin ikiaikoja sovussa, perinteisten näyttelijöiden ja kokkien kylässä, kunnes vihan kylvö alkoi tehota. Muslimien ja hindujen nuoria miehiä värvättiin taistelemaan keskenään. Ääriliikkeet syntyvät, itsemurhaiskut tulevat muotiin ja vanhat kulttuurit kuolevat. Rushdien tapaan itä ja länsi kohtaavat, kun Elsassista peräisin olevan amerikkalaisdiplomaatin monipolvinen tarina käväisee myös Kashmirissa. Kohtaaminen muuttaa monen ihmisen elämän kärsimykseksi.

Lukupiirin kannanotot eivät olleet aivan innostuneita. Muutamat  olivat lukeneet myös Rushdien uusimman romaanin Firenzen lumoojatar, joka menee vielä pitemmälle maagisen realismin suuntaan. Keskiyön lapset ja Saatanalliset säkeet olivat joillekin entuudestaan tuttuja. Rushdien kirjailijanlaatu on erikoinen. Hänen tapansa sekoittaa historiallisia henkilöitä ja tapahtumia täysin fiktiivisiin tarinoihinsa ja lainata henkilöilleen tutulta kuulostavia nimiä hämmentää lukijaa. Joutuu miettimään mihin viitataan ja mitä jäi ymmärtämättä vai jäikö. Poliittinen fatva – kuolemantuomio vuonna 1989 ja siitä selviytyminen on tehnyt kirjailijasta maailmankuulun. Vahvat poliittiset kannanotot kaunokirjallisuuden keinoin ovat ilmeisiä, niin ennen fatvaa kuin sen jälkeenkin.

Huhtikuussa 2010 oli luettu Claes Anderssonin muistelema Jokainen sydämeni lyönti. Lukupiirissä oli paikalla 12 henkilöä joista useammallakin oli ollut jonkinlaista tuntumaa kirjailijan tekemisiin. Nuoruusvuosien uraauurtava työ psykiatrisen hoidon uudistamiseksi ja monilahjakkuuden saavutukset kirjallisuudessa, musiikissa, politiikassa ja jopa näyttämöllä olivat lukupiiriläisille tuttuja. Niistä kerrottiin kirjassa henkilökohtaisina elämänvaiheina, ei saavutuksilla kehuskellen. Claes Anderssonin yhteiskunnallinen vaikuttaminen perustui laajaan verkostoitumiseen ja yhteistyöhön. Kirja on sympaattisen miehen hyvin kirjoitettu pieni muistelus, joka ei pyri olemaan lopullinen totuus kaikesta.

Maaliskuussa 2010 keskusteltiin Kari Hotakaisen romaanista Ihmisen osa (Siltala, 2009). Lukupiiri piti Finlandia-palkintoehdokkuutta hyvin perusteltuna. Kirjan rakenne oli toimiva ja mielenkiintoinen, henkilöt enimmäkseen uskottavia. Rankan loppuratkaisun tarpeellisuutta pohdittiin. Nykyinen ja menneiden aikojen työelämä ovat yksi teema, puhe ja kieli monimerkityksinä toinen. Tämän kirjan herättämät ajatukset elävät varmaan lukijoiden mielessä keskimääräistä pidempään. Vertailu Juoksuhaudantien kanssa jakoi mielipiteet, osa piti uutuutta Hotakaisen parhaana, osa kannatti vanhempaa menestysteosta.

Helmikuussa 2010 Mirkka Lappalaisen  Maailman painavin raha (WSOY, 2006) on lukupiiriläisistä uudenlaista historian popularisointia. Faktaan perustuvan tekstin fiktioaines tekee siitä elävää ja mielenkiintoista. Tekstit käsittelevät Ruotsin muutosta 1600-luvun aikana pohjoisista takametsistä eurooppalaiseksi suurvallaksi, ne ovat monin paikoin herkullisia ja avaavat uutta ymmärrystä myös valtakunnan itäisen osan vaiheisiin. Ruotsin suurvalta-aikahan kesti suunnilleen tuon yhden vuosisadan. Kaarle XII:n lyhyen hallinnon ja pitkien sotien aika 1700-luvun alussa päätti lopullisesti laajenemisen mahdollisuudet niin itään, länteen kuin etelään.

Tammikuussa 2010 Toivo Pekkanen Lapsuuteni (WSOY, 1953) on klassikko, infarktista toipuvan kirjailijan muistelema tarina omasta perheestään, viime vuosisadan alun työläiselämästä Kotkassa. Köyhyys ja hätä saavat kirjassa kuvauksen, jota olisi nykypäivän Suomessa vaikea kuvitella ellei sitä olisi dokumentoitu näin viileän tarkasti ja asiallisesti. Tulee tunne että näin se tapahtui, tällaista se oli.

2009

Joulukuussa 2009 Veikko Huovinen Pojan kuolema ja Konsta Pylkkänen etsii kortteeria (WSOY, 2007 ja 2004). Syksyllä kuolleen kirjailijan kaksi viimeisintä teosta herättivät enimmäkseen myönteisiä tunteita. Huovisen pitkää tuotantoa kyllä tunnetaan. Nämä ovat vanhan miehen lempeää tekstiä, avuttomuus ja suru Pojan kuolemassa on henkilökohtainen mutta koskettaa lukijaakin.

Marraskuussa 2009 keskusteltiin Miikka Nousiaisen Vadelmavenepakolaisesta (Otava, 2007). Täysin vakavalla äänellä kerrottu hulvaton satiiri innosti lukupiirin keskustelemaan ruotsalaisuudesta ja stereotypioista yleensä. Taidokas romaani sai kiinnostumaan tekijästä ja hänen seuraavastakin kirjastaan, Maaninkavaarasta.

Lokakuussa 2009 Riikka Tanner, Tuula Lind. Käheä-ääninen tyttö (Tammi, 2009) on dokumentti sodanjälkeisen Suomen vähäosaisimmista, Karjalan mustalaisevakoista. Asuntokurjuuden vuoksi lastenkodeissa kasvaneet lapset elävät kahden kulttuurin välissä, ei missään yhteisössä ihan täysinä jäseninä.

Syyskuussa 2009 kesäkirja Haruki Murakami, Kafka rannalla (Tammi, 2009). Maagista realismia vai mitä? Laaja monipolvinen vaellustarina oli mukaansatempaava. Japanilaista paikallisväriä oli vähänlaisesti, eurooppalainen kulttuuri sensijaan melkoisen merkittävässä osassa. Salaperäisen metsän symboliikka keskustelutti lukupiiriä ja monien henkilöiden vähittäinen muutos tai todellisen minän paljastuminen kiehtoi lukijoitamme.

Toisena kesälukemisena oli Anton Tsehovin Sahalin (WSOY, 1972) dokumentaarinen kuvaus tai oikeastaan tutkimus tsaarin Venäjän rangaistussiirtolasta vuonna 1890.

Kesäkuussa 2009 Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2006) ei juuri henkilögalleriallaan  säväyttänyt, maailmanlopun edellä toimivat ihmiset olivat sarjakuvahahmoja ja sellaisiksi heidät on myöhemmin siirrettykin.  Sensijaan menneisyyden tsunamit ja kulttuurien tuhot rinnastettuna  tulevaan jäätikköjen sulamiseen ja Euroopan katoamiseen veden alle olivat hyvin vaikuttavaa tekstiä. Romaanissa uskottavuus ja epäuskottavuus vuorottelivat, mutta varsinainen asia tuli selväksi. Tämä on yksi tapa tiedottaa tärkeästä asiasta.

Visuaalisesti vaikuttavat tapahtumapaikat ovat tuottaneet romaanista myös Jussi Kaakisen ja Petri Tolppasen sarjakuvaversion.

Toukokuussa 2009 Jari Tervon Troikka (WSOY, 2008) ei ollut Finlandia-palkintoehdokas, mikä aiheutti jonkin verran keskustelua myös lukupiirissä. Suomalaisten kommunistien vaiheita Venäjällä vuosina 1918-1920 pidettiin kirjan kiinnostavana osana, Mannerheimin hahmo taas ei vakuuttanut. Kokonaisuutena romaani oli kuitenkin toimiva ja miellytti niitä, joita nämä vaiheet Suomen ja Venäjän historiassa yleensä kiinnostavat.

Huhtikuussa 2009 Arne Nevanlinnan hieno romaani Marie (WSOY, 2008). Läsnä olevan vanhuuden ja eletyn elämän sekoittuminen tajunnanvirraksi, maahanmuuttajan muistikuvat Suomesta toisessa ajassa ja kohtaukset muukalaisuudesta on kerrottu kuin Marien pään sisällä. Taidokas romaani, Finlandia-palkintoehdokas, mutta lukupiiri jäi kannattamaan Sofi Oksasen Puhdistusta voittajana.

Maaliskuussa 2009 aiheena oli Gary Shteyngartin Absurdistan (Like, 2007) joka sai mielipiteet jakautumaan. Hervotonta satiiria nykyvenäjän rikkaista ja maailman menosta vai ihan limbo juttu. Soveltui hyvin lukupiirin aikaisempien Venäjä-pohdiskelujen jatkeeksi.

Helmikuun 2009 lukupiirissä keskusteltiin Olli Jalosen kirjasta 14 solmua Greenwichiin (Otava, 2008). Vahvana Finlandia-palkintoehdokkaana olleen romaanin teksti tuntui alkuhidastelun jälkeen vetäneen mukaansa useimmat lukupiiriläiset. Vaellustarinan epäuskottavista vaiheista puhuttiin, mutta todettiin että tämä ”aikuisten viisikko” oli silti kiinnostava lukukokemus. Pohdiskelu retkeläisten välien pidättyväisyydestä ja ihmissuhteista yleensä päätyi toteamukseen, että brittiläinen kulttuuri on erilainen, alkuperäisten matkaajien yhteinen cambridgelainen tausta selittää avointen konfliktien vähäisyyden, vaikka dramaattisten tapahtumien olettaisi niitä aiheuttavan. Lukupiiri hämmästeli lukuisia tekstin osin mystisiksi jääneitä detaljeja kuten vesiruumista Irlannissa, valokuvia Halley Memorial Societyn sivuilla, Silmäsaaren symboliikkaa jne. Kirjan ainoan naisen henkilö oli jälleen kerran miehen kuvaamana vähiten kiinnostava, vailla syvyyttä, vain miesten välistä jännitettä varten olemassa.

Tammikuun 2009 lukupiirin aiheena oli Eeva Kilven Unta vain (WSOY, 2007). Kilpi kirjoitti romaaninsa 78-vuotiaan Anna Marian yksinäisestä kesästä metsämökissä, pohtimassa miesasioitaan, vanhuutta ja kuolemaa. Lapsuus ja Karjala ovat myös mielessä, tästä lukupiiri keskusteli. Monellakin oli kokemuksia evakkovanhempien kaipuusta ja Karjalan ylivertaisuuden ylistyksistä, kyllästymiseen asti. Eeva Kilven julkaisemat lapsuusmuistelmat sodan ajoilta oli muutama lukenut, samoin tämän Unta vain romaanin edeltäjän, Häätanhun vuodelta 1973.Mielipiteet kirjasta menivät aika tavalla ristiin. Kirjan monet teemat tuntuivat vähän liiankin runsailta ja jos tekijän muu tuotanto oli tuttua, tämä toisti jo aikaisemmin käsiteltyjä aiheita. Toisaalta ihan omana kokonaisuutenaan kirja nähtiin sympaattisena, sen aiheet peilasivat elettyä elämää ja liittyivät siten toisiinsa. Yksinäisyydessä ihmisen mieli toimii näin, asiasta toiseen hypähdellen. Anna Marian kaksi miestä, oma vapaa avioliitto ja rooli toisena naisena puhuttivat myös. Onko hän rehellinen pohdiskeluissaan vai uskotteleeko vain itselleen ettei ketään satuteta, kun pitkäaikainen suhde pysyy salaisena?  Yhtymäkohdat Kyllikki Villan toisen naisen päiväkirjaan, jonka luimme marraskuussa, olivat ilmeiset. Vertailussa kannattajia löytyi kummallekin teokselle.  Vanhan naisen ja nuoremman miehen seksuaalista suhdetta tai sen  ikäasetelmaa sinänsä ei kukaan lukupiiristä pitänyt edes mainitsemisen arvoisena.

2008

Joulukuussa 2008 lukupiirissä oli aiheena Paul Austerin menestysromaani Sattumuksia Brooklynissä (Tammi, 2008). Ilmoitusten päivämääräsekaannusten vuoksi kaikki kiinnostuneet eivät  päässeet paikalle, mutta keskustelua kirja herätti.

Marraskuussa 2008 kirjamessujen jälkeen puhuttiin Sofi Oksasen hienosta kirjasta Puhdistus (WSOY, 2008). Kaikki olivat vaikuttuneita, miten noin nuori (ja erikoisen rooliasun valinnut) nainen voi kirjoittaa näin syvällisen, monitasoisen ja jännittävän kirjan. Kieli on rikasta, rakenne tiivis, menneet ja nykyiset tapahtumat realistisen järkyttäviä. Vielä taustalla hienosti toiminut näytelmäteksti. Kirjailijan aikaisemmasta tuotannosta, joka sekään ei ole lainkaan huonoa, kehitys on valtava. Virosta, sisarkateudesta, leirituomioista, karkoituksista ja pahuudesta keskusteltiin. Lukupiirin Finlandia-ehdokas. Ja jälleen oikea veikkaus lukupiiriltä!

ET-lehden toimittaja Leena Tanskanen vierili valokuvaajineen ylimääräisessä lukupiirissä, jossa keskusteltiin Kyllikki Villan päiväkirjaromaanista Elämän korkea keskipäivä (Like, 2008). Kommentit ilmestyvät joulukuun numerossa.

Lokakuussa 2008 kunnallisvaalien alla keskusteltiin Jukka Mallisen kirjasta Varastettua ilmaa – vapaita esseitä Venäjästä (Savukeidas, 2008). Kirja on Venäjällä opiskelleen ja pitkään toimineen Mallisen vahvasti kriittinen purkaus kehityksen nykyisestä suunnasta ja toimijoista. Kirjan luettavuutta haittasi paikoitellen liiankin tarkka henkilösuhteiden ja aatesuuntausten kuvaus liki tuhannen vuoden perspektiivillä, mutta asia tuli selväksi. Venäjä on ihan oma prosessinsa, jossa vaihtelevat lyhyet suojakaudet ja pitkät hyytävät yksinvaltiuden vaiheet. Miten venäläiset ihmiset näissä käänteissä selviävät ja miten heidän mieltänsä ohjaillaan on meille naapureille huimaa seurattavaa. Paljon ei tuntuisi kannattavan laskea ”ohjatun demokratiakehityksen” varaan.

Lukupiirissäkin on venäjäntuntijoita ja kirjailijavierailun peruuntumista korvasi osin heidän kokemuksensa ja näkemyksensä. Suhteemme Venäjään ei jätä ketään kylmäksi.

Syyskuussa 2008 aiheena oli kaksikin kesälukemisina ollutta kirjaa, Amos Ozin vaikuttava Tarina rakkaudesta ja pimeydestä (Tammi, 2007) sekä Barbara Soneyn samoin kiinnostava Enid Blyton – elämäkerta (Ajatus, 2008). Viimeksimainitusta oli jälleen käytettävissä Ajatus Kirjat -kustantamon lukupiirille lahjoittamat kappaleet. Amos Ozin runsas ja rönsyilevä kerronta toisaalta lumosi ja toisaalta uuvutti lukijoita. Tällainen kaunokirjallinen lukukokemus tuo paljon uutta tietoa aiheesta, johon ei ehkä muutoin tulisi perehdyttyä, Israelin valtion synnystä. Ainoan lapsen näkökulmasta nähdään sekä loputtomiin pieniä ympäristön yksityiskohtia, että suuria historiallisia käänteitä. Juutalaiset sukujuuret itäisessä Euroopassa on aikuinen kirjailija penkonut esiin.

Enid Blyton eli merkillisen elämän supertuotteliaana ja kuuluisana lastenkirjailijana. Hän oli erityisesti Britanniassa aikansa vaikuttaja ja julkkis, sekä opettajat että koululaiset lukivat hänen seikkailukirjojaan, lastenlehtiään ja kolumneitaan viikosta toiseen. Kansalliset keräykset ja hyväntekeväisyyskampanjat vauhdittuivat hänen avullaan. Perhe-elämä, koti, työ ja seuraelämä oli organisoitu niin tehokkaasti että nykypäivän ajanhallinta kalpenee siihen verrattuna. Enid Blytonin viimeisiä tuotteliaita vuosia varjosti kasvava kritiikki lastekirjojen stereotypioista, kielen köyhyydestä ja vääristä asenteista. Aika on kuitenkin näyttänyt että ainakin osa tuotannosta on jäänyt henkiin yhä uusien sukupolvien käyttöön.

Toukokuussa 2008 kirjailijavieraana oli tuttu mies Kylätilasta, näyttelijä Matti Laine ja hänen esikoiskirjansa Pudotus (Gummerus, 2008). Dekkareita on ollut harvoin lukupiirssä, mutta vilkas keskustelu aiheesta syntyi. Onko mahdollista ajaa juna luvatta Keravalta Helsinkiin, onko tulitaistelun lopputulos uskottava, toimiiko Venäjän mafia ollenkaan niinkuin kirjassa kuvataan? Tärkein kysymys oli ehkä, onko helppo surmata romaanihenkilöitä. Mies- ja naishahmojen roolit ja  niiden syvyys olivat myös puheena. Useimpia lukijoita miellytti Helsingin miljöön kuvauksen ja puhekielen luontevuus ja tuttuus.

Matti Laine (s. 1976) on suomalainen näyttelijä ja kirjailija. Koulutukseltaan hän on teatteritaiteen maisteri (Tampereen yliopiston draamalinja 1995–1998, Teatterikorkeakoulu 2001–2005). Näyttelijänä Laine on esiintynyt niin televisiossa, elokuvissa kuin teatterissakin. Kirjailijana hän on julkaissut kolme romaania, Pudotus (2008), Sivukuja (2009) ja Ammattilainen (2010).

Huhtikuussa 2008 keskusteltiin Norman Mailerin Adolfin linnasta (Gummerus, 2007). Vanhan mestarin viimeinen teos, pitkän uran loppuhuipennus oli hämmentävän monimielinen lukuelämys. Keskustelua käytiin sekä insestistä että mehiläisten kasvatuksesta. Amerikanjuutalaiset huippukirjailijat ovat viimeaikoina menneet edes yksi toisensa jälkeen. Suhde Saksaan ja toiseen maailmansotaan näkyy monenkin tuotannossa. Adolfin linna lienee klassikko jo syntyessään.

Maaliskuussa 2008 Eeva-Kaarina Aronen vieraili lukupiirissä. Hän joka näkee (Teos, 2007) oli innostanut tavallista useampia osallistujia lukupiiriin ja keskustelu rönsyili. Monitasoinen kirja oli auennut eri lukijoille eri tavoin. Kumpulan menneisyyttä pohdittiin, vaikka kirjailija näkikin tapahtumien näyttämöä vastaavia puutaloalueita löytyvän useimmista Suomen kaupungeista.

Eeva-Kaarina Aronen (s. 1948) on Helsingin Sanomien toimittaja. Hän on kirjoittanut 90-luvun alusta lähtien Kuukausiliitteeseen. Hän harrastaa perhokalastusta. Kumpulalainen hän on ollut jo liki kolmenkymmenen vuoden ajan.
Arosen esikoisromaani Maria Renforsin totuus ilmestyi vuonna 2007 saksaksi nimellä Die Lachsfischerin. Saksannoksen kustansi Lübbe ja kääntäjä on Angela Plöger. Myös toisesta teoksesta, Hän joka näkee on saksankielinen käännös valmistumassa.

Helmikuussa 2008 Ulrike Meinhof – lähemmäs totuutta, ei todellisuutta (Ajatus, 2007). Katriina Lehdon väitöskirjaksi valmistuvasta teoksesta on kustannettu myös kaupallinen versio. Lukupiiri sai kustantajalta lahjoituksena neljä kappaletta kirjaa. Saksan liittotasavaltaa kuohuttaneista tapahtumista kertova kirja herätti vilkasta keskustelua lukupiirissä. Osa meistä muistaa kotimaisenkin uutisoinnin ja keskustelun Rote Armee Fraktionista 1960- ja 1970-luvuilta. Kirja oli useimmista raskaslukuinen mutta kiinnostava. Toisen maailmansodan jälkeinen maailma poikkesi paljon nykyisestä, koetut uhkat ja mahdollisuudet on onnistuttu välittämään kirjassa niin, että terrorismiin päätynyt päähenkilö kumppaneineen tuntui jotenkin tajuttavalta suhteessa omaan aikaansa.

Tammikuussa 2008 Mies joka ei haluunnut naimisiin (Kirjayhtymä, 1979). Doris Lessing palkittiin v. 2007 kirjallisuuden Nobel palkinnolla. Jossain määrin yllättävä valinta 78-vuotiaan kirjailijan palkitseminen oli, joskin hänen laaja ja viime vuosiin asti jatkunut tuotantonsa on merkittävä. Lukupiiri löysi 1963 ilmestyneestä kokoelmasta muutaman erinomaisen helmen, joitakin pitkästyttäviä ja joitakin ilmiönä kiinnostavia novelleja. Kirjailijan elämä ja valinnat aiheuttivat myös vilkasta kommentointia, tv-dokumentti ja haastattelut kertoivat niistä palkitsemisen jälkeen.

2007

Joulukuussa 2007 Me koristamme itsemme sarvilla (Gummerus, 1963). Aksel Sandemose oli 1970-luvulla kulttikirjailijan maineessa ja tätäkin kirjaa moni oli pitänyt hienona. Nyt tämä merkillinen romaani ei juuri innostanut lukupiiriä. Synkkä, väkivaltainen, outo olivat lukijoiden luonnehdinnat kirjasta. Keskustelua syntyi silti, merimiesammatista ennen ja nyt, saman kirjan lukukokemuksista eri elämänvaiheissa ja alkoholismin vaikutuksista kirjailijaan. Janten laki on ainakin jäänyt käsitteeksi Sandemosen tuotannosta.

Marraskuussa 2007 Paratiisi on nurkan takana (Otava, 2005), Mario Vargas Llosan kirjoittama taidemaalari Paul Gauginin ja hänen isoäitinsä Flora Tristanin fiktiivinen kaksoiselämäkerta. Molemmat ovat historiallisia henkilöitä joiden työstä ja elämästä on dokumentoitua tietoa paljonkin. Lukupiirissä keskusteltiin varhaisen feministin ja varhaisen työväenliikkeen herättäjän erikoisista, aina Peruun ulottuvista perhesuhteista. Paul Gauginin elämänmuutos porvarillisesta ekonomistista ”jalojen villien” kulttuuria jäljittäväksi taiteilijaksi ei herättänyt sympatioita, vaikka upeita maalauksia tutkittiin taidekirjojen sivuilta ja niiden ainutlaatuisuus on yhä kiistaton. Vuonna 2010 Vargas Llosa palkittiin kirjallisuuden Nobel-palkinnolla.

Lokakuussa 2007 luettiin puolalaisen Olga Togarczukin Alku ja muut ajat (Otava, 2007). Se on kokoelma toisiinsa liittyviä kertomuksia, joita yhdistää tapahtumapaikka, eläväksi organismiksi muuttuva kylä nimeltä Alku. Aika, joka on sidottu 1900-luvun Puolan historian käännekohtiin (toinen maailmansota, holokausti, kommunismi), on kirjassa samalla kertaa myyttistä ja syklistä. Tokarczukin omin sanoin kirja kuvaa ihmisen ikuista pyrkimystä astua ulos siitä osasta, mikä hänelle on annettu, ja etsiä ikuista järjestystä katoavaisesta maailmasta. Lukupiiri piti yleisesti ottaen kirjasta kovasti. Pohdittiin puolalaisuuden imagoa, sekä EU:ssa että muualla. Tästä kirjasta välittyi vähän erilainen kuva maaseudun tavallisista ihmisistä. Ylpeät ja aateliset, ratsuväkeen luottavat puolalaiset on jyrätty moneen kertaan historian kuluessa, Alkun kyläläiset keräävät syksyisin sieniä sotajoukkojen ja järjestelmien vaihdoista riippumatta. Maailmanhistoria kulkee kyllä taustalla. Puolalaista huumoriakin tässä kirjassa löytyi.

Syyskuussa 2007 Mark Twain ja John Steinbeck vähemmän tyypillisillä matkakirjoillaan. Matkakirjeitä maasta (Gummerus, 2005) saatanan kirjeet ja otteet Eevan elämäkerrasta olivat lukupiiriläisille enimmäkseen uutta. Uskonnon ja uskomusten rankka kritiikki huumorin keinoin kiinnosti useita. Matka Charleyn kanssa : Amerikkaa etsimässä (Tammi, 1963) pyrki tarkastelemaan Amerikkaa ja amerikkalaisia, mutta oli varsin subjektiivinen ja viipyilevä joiltakin osin. Kauniita kohtia sieltä silti löytyi runsaasti. Rocinante-auto herätti yhäkin kiinnostusta.

Kesäkuussa 2007. Jörn Donner: Isän jalanjäljillä (Otava, 2006). Isä kuoli, kun Jörn Donner oli kaksivuotias. Nyt hän kirjoittaa isän varjosta: ”Hän oli uhka, lattialle heittynyt varjo, kipua, rangaistus. Muistikuva ei ole tosi, joku on vain voinut kuvailla tilanteen minulle.” Lukupiiri keskusteli siitäkin, mistä Kai Donner yleensä tunnetaan ja että Jörn on ehkä halunnut tämän kirjan avulla isäänsä muistettavan myös tiedemiehenä, ei yksinomaan äärioikeistolaisena juonittelijana ja salaliittojen organisoijana itsenäisyytemme alkutaipaleella.

Toukokuussa 2007 lukupiirissä oli aiheena Annie Proulxin novellikokelma Lyhyt kantama : kertomuksia Wyomingista (Otava, 2001).  Yksitoista hullunhirveää novellia lehmipoikien lännestä mukana tarina, josta Ang Lee ohjasi elokuvan Brokeback Mountain. Lyhyen kantaman aloitusnovelli Puoliksi nyljetty härkä valittiin viime vuosisadan parhaiden amerikkalaisten novellien kokoelmaan. Lukupiiri oli  vaikutettu Annie Proulxin taitavuudesta ja vähän kauhuissaan amerikkalaisista takametsien miehistä ja naisista.

Huhtikuussa 2007 lukupiirissä vieraili kirjailija, ohjaaja Heidi Köngäs ja kertoi uusimmasta kirjastaan Hyväntekijä (Otava, 2006). Kirjan päähenkilöt liikkuvat Kumpulan lähitienoissa, Vallilasta Arabianrantaan ja Koskelaan. Keski-ikäisten, väsyneiden ihmisten kohtaaminen ja hyvän tekemisen vaivalloisuus ovat monelle tuttuja aiheita. Kymmenkunta lukupiiriläistä keskusteli kantaa ottaen miesten ja naisten hyvän tekemisestä, huolehtimisesta ja auttamisesta lähellä tai kaukana. Myös sukupolvien välisistä jännitteistä ja rooleista sekä niiden muuttumisesta oli herännyt paljon ajatuksia. Kirjailija vakuuttui ainakin henkilöidensä uskottavuudesta ja lukijoiden helpoudesta samaistua heidän vaikeiden elämänvaiheidensa tuntoihin.

Heidi Köngäs (s. 1954) työskentelee Ylessä TV 1:n draamassa ohjaajana. Hänet tunnetaan lukuisista televisiolle tekemistään viihde- ja draamasarjoista sekä tv-elokuvista, joista mainittakoon Sisko Istanmäen romaaneihin perustuvat Liian paksu perhoseksi ja Viimeiset mitalit, Leena Lehtolaisen romaaniin perustuva Tappava säde sekä  Eve ja Laila Hietamiehen kirjoittama Kirje isältä. Heidi Köngäs on palkittu Venla-, KOURA- ja Telvis-palkinnoilla. Liian paksu perhoseksi sai Special Prix Europa -palkinnon Berliinissä 1998.
Heidi Köngäksen esikoisromaani Luvattu ilmestyi vuonna 2000. Se on maalaiskylään sijoittuva tarina nuoren naisen luvattomasta rakkaudesta. Kirjailija vieraili keskustelemassa Luvatusta Kumpulan lukupiirissä syksyllä 2001. Romaani Vieras mies (2002) kuvaa epäsuhteista rakkautta sodanjälkeisessä pikkukaupungissa. Kirja on julkaistu Saksassa nimellä Der fremde Mann. Köngäksen kolmas romaani Hyväntekijä (2006) on nyky-Helsinkiin sijoittuva intensiivinen kuvaus rakastamisen vaikeudesta.

Maaliskuussa 2007 kuukauden kirjana oli Zadie Smithin Kauneudesta (WSOY, 2006). Monikulttuurisesti rönsyilevä, huumorin ryydittämä aikalaisromaani etnisiltä taustoiltaan eroavien perheiden vaiheista ja valinnoista. Anglosaksinen yliopistomaailma ja köyhien maahanmuuttajien yhteisöt kohtaavat. Sukupolvien väliset ristiriidat kärjistyvät, ilma on täynnä hyväksikäyttöä mutta myös yllättäen ilmenevää empatiaa.

Helmikuun 2007 kuukauden kirjana oli Edgar Allan Poen Kootut kertomukset (Teos, 2006), josta Jaana Kapari on tehnyt uuden suomennoksen. Kirjassa on melkein 1000 sivua, joten sovimme, että luemme kaikki vain osan novelleista. Yhteisesti luettaviksi valitsimme novellit Tynnyrin Amotilladoa ja Usherin talon tuho. Myös vanhoja suomennoksia kannattaa kaivaa esiin – niitä on kiintoisaa verrata Kaparin suomennokseen.

Tammikuussa 2007 Kjell Westö: Missä kuljimme kerran (Otava, 2006). Vuoden 2006 Finlandia-palkinnon voittaja. Oikein veikattua voittajaa juhlistettiin kuohuvalla lasillisella. Lukupiiri piti kirjan palkitsemista oikeana ratkaisuna.

2006

Joulukuussa 2006. Tapio Liinoja: Raapaisuja (Johnny Kniga, 2006).
Raapaisuja on Turun yliopistollisen keskussairaalan mäelle sijoittuva kertomus atopiasta kärsivistä miespotilaista. Kirjan voi lukea myös sairaskertomuksena, ovathan monet henkilöistä paitsi atoopikkoja, myös jossain määrin alkoholisteja ja bulimikkoja. Potilaat nähdään nuorimman miehen silmin; kertoja-kokijanuorukainen – fokalisoija – muistuttaa 1970-luvulla TYKSissä hoidossa ollutta Liinojaa.
Koska enemmistö lukupiiriläisistä on naisia, vakioteemoja keskusteluissamme ovat mieskirjailijoiden naishahmot. Liinojan kirjassa naisia vilahtelee paitsi merimiehen puheessa, myös sairaalan hoitajina (Kaarina ja Leena) ja Erkin vaimona (Tuula). Kaarinasta saamme tietää vähän enemmänkin, joskin kuvaajana on Kaarinan uroskoira. Lestadiolaistaustaista (vai onkohan hän körtti) Tuulaa kohtaan naislukija tuntee väkisinkin sympatiaa; kolmea lasta yksin kasvattava pullantuoksuinen Tuula-äiti odottaa miestään sairaalasta, mutta pettyy pahan kerran, kun mies sitten lopulta palaa kotiin. Tuliaisnamitkin ovat jääneet lapsille hankkimatta. Sairaalassa laitostunut isä ja toipilasmies on paitsi surkea ja säälittävä, myös ärsyttävä sairaan ihmisen itsekkyydessään.
Kirja on herättänyt runsaasti kiinnostusta medisiinaripiireissä: Tapio kertoi, että hänet on pyydetty luennoimaan lääkäreille potilasnäkökulmasta. Terveystieteiden keskuskirjastossa työskentelevät lukupiiriläisemme tiesivät kertoa, että Liinojan kirja on hankittu kirjaston humanistiseen kokoelmaan, josta sitä medisiinarit ahkerasti lainailevat! Kuten sanottu, ihotautilääkäri on maailman paras ammatti: potilas ei kuole, mutta ei koskaan paranekaan!
Lisäö Tapio Liinojasta Kumpostin numerossa 1/2006! http://kumpula.info/images/stories/kumposti/Kumposti_1_2006.pdf

Marraskuu 2006  Kreetta Onkeli: Beige – eroottinen kesä Helsingissä (Sammakko, 2005). Nuoren naisen ahdistustarina, miksei siinä kuin lukuisat nuorten miesten vastaavat. Esikoisromaani Ilonen talo toimi vertailukohteena taustalla.

Lokakuu 2006  Lars Sund: Colorado Avenue, Puodinpitäjän poika, Erikin kirja (WSOY, 1992, 1998, 2004). Ruotsinkieliselle Pohjanmaalle sijoittuva trilogia, joka herätti lukupiirissä siinä määrin innostusta että useimmat kahlasivat läpi kaikki kolme osaa. Amerikan siirtolaisuudesta, kansalaissodasta, kieltolain ajoista, Lapuan liikkeen kautta toiseen maailmansotaan Hanna Näs lapsineen selviytyy yrittäjän sisulla ja ylpeydellä.

Syyskuu 2006  Orhan Pamuk: Istanbul – muistot ja kaupunki (Tammi, 2004). Vuoden 2006 kirjallisuuden Nobel-palkinnon voittaja kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan Atatürkin oppien mukaan länsimaistuneen suvun hoivissa Istanbulin kukkuloilla. Näköala Bosborin salmen vilkkaaseen liikenteeseen on komea ja aina siellä tapahtuu jotakin dramaattista. Myös viime vuosisadan alun paikallinen kulttuurielämä ja 1800-luvun lopun muodikkaat ranskalaiset matkailijat, orientalistit tulevat perusteellisesti käsitellyiksi. Sensijaan kotikaupunkinsa tuhatvuotisen historian, Bysantin rauniot ja Konstantinopolin uskomattomat vaiheet Orhan Pamuk sivuuttaa täysin. Sen kaikkialle näkyvät merkit kaupunkikuvassa ovat ”turistikamaa”.

Turkkilaisten suhteesta Bysanttiin on mielenkiintoinen artikkeli Tieteessä tapahtuu 8/2006 -lehdessä (Hanna-Riitta Toivanen: Bysantin tutkimus Turkissa). Sen perusteella Orhan Pamuk näyttää edustavan oikeudellisista vastoinkäymisistään huolimatta varsin tavallista turkkilaista näkemystä. Istanbulin historia on Osmannien valtakunnan nousun ja tuhon tarinaa, kaupungin ”surumielisyys” on tämän sammuneen suurvallan heijastus. Ennen vuotta 1453 paikalla ei ollut mitään mainitsemisen arvoista ja jos olikin niin vain uskottomia.

Toukokuu 2006. Ayan Hirsi Ali: Neitsythäkki – islam, nainen ja fundamentalismi (Otava, 2005) Somaliasta Eurooppaan paenneen nuoren naisen rankkaa kritiikkiä islamin naiskuvaa ja perhearvoja kohtaan. Osansa saavat myös eurooppalaiset, ennen muuta hollantilaiset viranomaiset, jotka sallivat maidensa sisälle syntyä maahanmuuttajien eristäytyviä yhteisöjä. Niissä ei noudateta maan lakeja, miksi pitäisikään kun lait ovat vääräuskoisten laatimia. Kotouttamisohjelmat kaatuvat ”erilaisten kulttuurien kunnioittamiseen”, vaikka niiden perinnäiset tavat ovat peräisin tuhannen vuoden takaisista paimentolaisyhteiskunnista.

Huhtikuu 2006  Zinaida Linden: Ennen maanjäristystä (Gummerus, 2005). Venäjältä muuttanut ja ruotsiksi kirjoittava Linden luo kirjailijanuraa Suomessa.
 
Maaliskuu 2006. Eeva-Kaarina Aronen: Maria Renforsin totuus (Teos, 2005). Läsnä 8 henkilöä ja kirjailija Eeva-Kaarina Aronen. Jännittävä fiktio perhokalastuksesta ja historiallisista henkilöistä Vienan erämaissa vuonna 1893. Tarina matkasta on myös syvällinen kansatieteellinen kuvaus, jonka mielessään kuvittaa I.K. Inhan klassisin näkymin.

Helmikuu 2006  Margaret Atwood: Penelopeia, Penelopen ja Odysseuksen myytti (Tammi, 2005).

Tammikuu 2006. Ilkka Malmberg: Seitsemän miestä (Helsingin sanomat, 2005). Tärkeä kirja, perustuu toimittaja Malmbergin Helsingin sanomissa julkaistuun juttusarjaan. Lukupiirin nuoremmat jäsenet olivat päätyneet lukemaan sen innoittamina myös A. Kiven Seitsemää veljestä, jota ei enää heidän kouluopetuksessaan korostettu siinä määrin kuin vanhemman polven lukijoiden nuoruudessa.

2005

Joulukuu 2005. Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo (Otava, 2004). Kovasti kiitetty kirja Francon Espanjasta, joka ei saanut lukupiiriläisiä ihan haltioitumaan.

Marraskuu 2005. Andrei Makine: Elämän musiikki (WSOY, 2002). Lukupiirin jäsenet olivat perehtyneet Makinen muuhunkin tuotantoon. Mielipiteet emigranttikirjailijan tuotannosta ja asenteista menivät selvästi ristiin.

Lokakuu 2005. Tuulikki Valkonen: Mäyhä – Lähikuvia Marko Tapion elämästä (Tammi, 2003). Toinen läheltä katsottu synkeä elämäntarina suomalaisesta mielenterveyden kanssa tasapainoilevasta kirjailijasta.

Syyskuu 2005. Ata Hautamäki: Murha Käpylässä (Myllylahti, 2005). Lukupiirissä vieraana kirjailija Ata Hautamäki.

Toukokuu 2005  Helena Sinervo: Runoilijan talossa (Tammi, 2004). Finlandia-palkittu teos. Runoilijan talossa on faktasta ja fiktiosta taidolla rakennettu näköalapaikka kirjallisuutemme merkittävän modernistin ja humanistin, Eeva-Liisa Mannerin (1921-1995) elämään.

Huhtikuu 2005. Aila Meriluoto: Lauri Viita, legenda jo eläessään (WSOY, 1974). Kahden kirjailijan tarinan kirjoitti se eloon jäänyt. Lastensuojelu puhutti lukupiiriä boheemin pariskunnan vaiheita pohdittaessa.

Lukupiiri näki Q-teatterissa näytelmän Putoavia enkeleitä, joka perustui Aila Meriluodon ja Lauri Viidan tarinaan.

Maaliskuu 2005. Jonas Hassen Khemiri: Ajatussulttaani (Johnny Kniga, 2004).

Helmikuu 2005. Ivan Turgenjev: Isät ja pojat (Ex Libris, 1973). Lukupiiri vieraili helmikuussa myös Kaupunginteatterissa, kirjan perusteella dramatisoidun näytelmän esityksessä.

Tammikuu 2005. Monika Fagerholm: Amerikkalainen tyttö (Teos, 2004). Kirja on saanut Ruotsisa arvostetun August-palkinnon.

2004

Joulukuu 2004

Marraskuu 2004. Martin Page: Kuinka minusta tuli tyhmä (Like, 2003).

Lokakuu 2004. Hannu Väisänen: Vanikan palat (Otava, 2004). Taidemaalarin tarina lapsuudesta Oulun kasarmilla.

Syyskuu 2004. Bohumil Hrabal: Tarjoilin Englannin kuninkaalle (WSOY, 1991) ja István Örkeny: Minuuttinovelleja (Atena, 2002). Läsnä 8 henkilöä. Uusien EU-maiden kunniaksi kirjallisuutta Tsekistä ja Unkarista.

Toukokuu 2004 Ilja Ilf ja Jevgeni Petrov:  Kultainen vasikka (Kansankulttuuri, 1957). Neuvostosatiirin klassikot suoraan 1930-luvulta.

Huhtikuu 2004. Raija Siekkinen: Kuinka rakkaus syntyy (Otava, 1991).

Maaliskuu 2004. Robertson Davies: Mikä verissä on (Tammi, 1987).

Helmikuu 2004 Jaan Kross: Mesmerin piiri (WSOY, 1997)

Tammikuu 2004  Kjell Askildsen: Thomas F:n viimeiset julkiset tunnustukset (Like, 1996) ja Hanne Vibeke Holst: Theresen valinnat (Tammi, 2003). Läsnä 8 henkilöä.

2003

Joulukuu 2003  John Maxwell Coetzee: Foe.  (Otava, 1987) Kirjailijalle myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto vuonna 2003.

Marraskuu 2003  Kai Nieminen: Lopullinen totuus. Kaikesta. (Tammi, 2002)

Lokakuu 2003 Juuli Niemi: Tara (Otava, 2003) ja Arno Kotro: Sanovat sitä rakkaudeksi (Like, 2003). Läsnä n. 10 henkilöä ja Kumpulassa kasvanut runoilija Juuli Niemi.

Syyskuu 2003   Leo Tolstoi: Hadzi Murat (Basam Books, 2001).

Toukokuu 2003. Virpi Hämeen-Anttila: Suden vuosi (Otava, 2003). Läsnä n. 8 henkilöä ja kirjailija Virpi Hämeen-Anttila. Kirjailijan välitön ja vuolas kerronta sai lukupiirin lähes mykistymään.

Virpi Helena Hämeen-Anttila (o.s. Määttä, 15. lokakuuta 1958, Espoo) on tutkija, kääntäjä, kuvittaja ja kirjailija, joka asuu Vantaalla. Hämeen-Anttila on toiminut opettajana Helsingin yliopistossa, aloinaan sanskritin kieli ja Intian kirjallisuus, historia, filosofia ja kulttuurihistoria. Vuonna 2002 Hämeen-Anttila sai miehensä Jaakko Hämeen-Anttilan kanssa Eino Leinon palkinnon käännöstyöstä ja monikulttuurisen kirjallisuuskuvan edistämisestä.

Huhtikuu 2003 Danil Harms: Ensiksikin ja toiseksi (Desura, 2002) sekä Jevgeni Popov: Mestari Kaaos (Taifuuni, 2003). Läsnä 6 henkilöä. Kirjojen absurdi riemastuttavuus aukeni joillekin vasta lukupiirissä keskustellen.

Maaliskuu 2003. Arturo Perez-Reverte: Merikartta (Like, 2002). Läsnä 4 henkilöä.

Helmikuu 2003. Finlandia-palkittu Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi (Tammi, 2000).

Tammikuu 2003  Günter Grass: Ravunkäyntiä (Tammi, 2002). Läsnä 10 henkilöä.

 

2002

Joulukuu 2002. Finlandia-palkittu Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie (WSOY, 2002) ja Noam Chomsky: New York 11.9. (Sammakko, 2002).  Läsnä 9 henkilöä.

Marraskuu 2002. Erlend Loe: Supernaiivi (Like, 2002). Läsnä 6 henkilöä.

Lokakuu 2002. Saul Bellow: Ravelstein (Tammi, 2001). Läsnä 8 lukijaa + maineikas suomentaja Marja Alopaeus.

Syyskuu 2002. Hannu Raittila: Canal Grande (WSOY, 2001). Finlandia-palkinto 2001. Läsnä 5 henkilöä.

Kesäkuu 2002. Gösta Ågren: Tääl (WSOY, 1989). Finlandia-palkittu runoteos.

Toukokuu 2002. Leena Lehtolainen: Tappava säde (Tammi, 1999). Läsnä 4 henkilöä.

Huhtikuu 2002. Nobelisti Ivo Andric: Drina joen silta (Tammi, 1960). Läsnä 4 henkilöä.

Maaliskuu 2002. Ismail Kadare: Kivisen kaupungin kronikka (Gummerus, 1976).

Helmikuu 2002. Maria Jotuni: Arkielämää (Otava, 1929). Läsnä 7 henkilöä.

Tammikuu 2002Reidar Palmgren: Jalat edellä (Otava, 2001). Läsnä 7 henkilöä.
2001

Joulukuu 2001V.S. Naipaul: valinnainen teos vuoden nobelistilta. Läsnä 7 henkilöä.

Marraskuu 2001. Mikael Niemi: Populäärimusikkia vittulajänkältä (Like, 2001). Läsnä 8 henkilöä.

Lokakuu 2001. Anna-Leena Härkönen: Heikosti positiivinen (Otava, 2001). Läsnä 4 henkilöä.

Syyskuu 2001. Heidi Köngäs: Luvattu (Otava, 2000). Läsnä 9 henkilöä + kirjailija Heidi Köngäs.

Kesäkuu 2001. Heli Laaksonen: Pulu uis (Sammakko, 2000). Läsnä 5 henkilöä.

Toukokuu 2001. Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä (Otava, 1996). Läsnä 5 henkilöä.

Huhtikuu 2001. J.R. Rowlin: Harry Potter ja viisasten kivi (Tammi, 1998) ja Tomi Kontio: Keväällä isä sai siivet (Tammi, 2000). Läsnä 10 henkilöä.

Maaliskuu 2001. Pirkko Saisio: Pienin yhteinen jaettava (WSOY, 1998).

Helmikuu 2001. Kalle Päätalo: Huonemiehen poika (Gummerus, 1971).

Tammikuu 2001  Arundhati Roy: Joutavuuksien jumala (Otava, 1997). Läsnä 6-7 henkilöä.

2000

Joulukuu 2000 T. Hausen: Onnellinen Arabia : tanskalainen retkikunta 1761-67 (WSOY, 1963). Kumpulan suuri poika, Carl von Linnen oppilas Petter Forsskål  osallistui Tanskan kuninkaan rahoittamaan tutkimusretkeen 1760-luvulla. Matka kulki Turkin ja Egyptin kautta ”onnelliseen” Arabiaan. Riitainen retkikunta tuhoutui matkan aikana melkein viimeiseen mieheen. Retkikunnan työn tulos, tieteelliset muistiinpanot ja näytteet saapuivat lopulta Kööpenhaminaan, mutta niiden arvoa ei ymmärretty eikä säilytystä järjestetty ennenkuin suuri osa oli ehtinyt tärveltyä. Nämäkin rippeet osoittavat miten lahjakas nuori botanisti oli kuollut vuonna 1763 Jarimin kylässä Jemenin vuorilla.

Marraskuu 2000. Gabriel Carcia Marques: Sadan vuoden yksinäisyys (WSOY, 1972).

Lukupiirin perustava kokous oli 9.10. 2000 Kumpulan kylätilassa
Läsnä oli 8 henkilöä, valittiin toimintatapa ja ensimmäinen kirja,
Gabriel Carcia Marquesin Sadan vuoden yksinäisyys