Lokakuussa 2018 keskusteltavana oli Ilmat Taskan romaani Pobeda 1946 (WSOY, 2017). Tallinnaan sijoittuva romaani kertoo oudoista muutoksistakaupungissa sodan päätyttyä tunnetulla tavalla. Kaupungista katoaa asukkaita ja tilalle muuttaa uusia ihmisiä jostakin kaukaa eri puolilta Neuvostoliittoa. Mutta ennen kaikkea uudet viranomaiset kiristävät otettaan ihmisten arjessa. Ihan nuoria lapsiakin hyväksikäytetään tiedonlähteinä perheiden välillä ja sisällä. Lumoava Pobeda-setä korvaa kyyditetyn isän, äiti ja sukulaiset saadaan lapsen avulla ja ymmärtämättä ansaan.
Lukupiiriin tämä hyytävä kuvaus totalitarismin käynnistymisestä miehitetyssä Virossa teki vaikutuksen. Pienen lapsen näkökulmaa ja selviytymistä, mutta myös turvattomuutta ja yksin jäämistä ei ehkä ole suomeksi aikaisemmin julkaistu.
 
Syyskuun 2018 vieraana oli kumpulalainen kirjailija Annina Holmberg. Lukupiirin kesälukemisena oli elämäkerta Tahto ja hohto - Ritva Holmbergin taiteilijantie, kirjailijan äitinsä elämästä ja työstä kirjoittama laaja kertomus. Tahto ja hohto on hyvä nimi sitä luonnehtimaan. Omaa ja isänsä Kallen osuutta sivuuttamatta Annina on onnistunut kuvaamaan Ritva Holmbergin poikkeuksellisen laajan tuotannon, ajan teatterielämän virtaukset ja taiteilijaperheen vauhdikkaat vaiheet. Näkökulma on samaan aikaan sekä tietokirjailijan että perheenjäsenen, "kärpäsenä  katossa". Lukupiiri sai kirjailijan lämminhenkisistä tarinoista kuvan tiiviistä perheestä, jossa intohimoisen työn ja uran ohella tuettiin ja huolehdittiin, mutta annettiin myös vapautta ja luotettiin. Lukupiiriläiset palasivat muistoissaan omiin holmbergilaisiin teatterielämyksiinsä.
 
Kesäkuussa 2018 lukupiirin vieraana oli kirjailija Anu Kaaja ja aiheena hänen surrealistinen novellikokoelmansa Muodonmuuttoilmoitus (Teos, 2017). Kokenut lukupiiri oli tutustunut kirjaan ällistyen, kauhistuen ja ihastuen. Useimmista tuntui että tässä nyt on tosiaan uutta kirjallisuutta, uusia sanoja, uusia aiheita. Mielikuvituksellisia muodonmuutoksia ja maailma pintaa syvemmältä, usein kirjaimellisestikin, ihon alta, kellarikaivoista. Eloton ja elävä kohtaavat ja erkanevat, aikamatkailukin on mahdollista. Monimerkitykselliset tarinat voi tulkita kukin tavallaan, siihen ne antavat runsaasti ainesta. Huumori on milloin mustaa, milloin melkein huomaamatonta. Vahvasti visuaalinen teksti kertoo kirjailijan elokuvataustasta.
 

Anu Kaaja (s. 1984) on kirjailija ja elokuvakäsikirjoittaja, joka on valmistunut taiteen maisteriksi Salfordin yliopistosta ja käynyt Kriittisen korkeakoulun kirjoittajalinjan.

Hänen esikoisteoksensa, surrealistinen novellikokoelma Muodonmuuttoilmoitus, oli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana ja sijoittui kilpailussa toiseksi vuonna 2015. Keväällä 2017 Kaaja sai esikoiskirjastaan Jarkko Laine -palkinnon. Romaani Leda ilmestyi vuonna 2017 ja sai myös innostuneet arviot ja mm. Runeberg-palkintoehdokkuuden.

 
Toukokuussa 2018 vieraana oli poliitikko ja psykiatri Ilkka Taipale kertomassa kirjoistaan. Lukupiiri oli tutustunut hänen toimittamaansa teokseen Sata innovaatiota Suomesta : kuinka Suomesta tuli Suomi - poliittisia, sosiaalisia ja arkipäivän keksintöjä (Into, 2017). Tässä kirjassa on 104  lyhyttä lukua ja sata kirjoittajaa, Ilkka Taipale oli itse kirjoittanut luvuista neljä. Aluksi hän esitteli tämän 27 kielelle käännetyn teoksen käyttöä ulkoministeriön Suomi-propagandana ja kehitysyhteistyön ideakokoelmana. Suomen suurlähetystöt ovat jakaneet teosta ilmaiseksi eri maiden parlamentaarikoille ja teollisuusjohtajille, mutta myös opiskelijoille, kirjastoihin ja kouluihin. Ilkka ja Vappu Taipale ovat kiertäneet puhumassa kirjan pohjalta suomalaisesta yhteiskunnasta kymmenissä maissa kiinnostuneille yleisöille.

Keskustelua syntyi jonkin verran kirjaan valituista innovaatioista. Suomessa monet niistä tuntuvat itsestäänselvyyksiltä, mutta maailmalla voi olla toisin. Itse pidin monien entisten poliitikkojen kirjoittajanlahjoja ja tyyliä puuduttavina, eivätkä kaikki kirjoittajat olleet ehtineet/viitsineet perehtyä aiheeseensa pintaa syvemmältä. Silti mukana oli yllättävän monia kiinnostavia tekstejä.

Lopuksi Ilkka Taipale esitteli omia kirjoituskokoelmiaan Venäjä mon amour (Into, 2015) ja Mielisairaalassa : lääkärin muistelmat (Into, 2017). Viimeksimainittu nosti keskusteluun mielen sairauksien syyt, psyykiset vai fysiologiset, hermoston virhetoiminnot. Psykiatrian koulukunnat ovat näitä keskusteluja toki pitkään käyneetkin.

 
Huhtikuun 2018 lukupiirin kirja oli vuoden 2017 Nobelistin Kazuo Ishiguron toinen romaani "Menneen maailman maalari". Kirja ilmestyi Iso-Britanniassa 1986 ja käännettiin suomeksi 2017. "Menneen maailman maalari" sijoittuu Japaniin Nagasakiin, kirjailijan syntymäkaupunkiin, josta tämä perheensä mukana muutti Englantiin 6-vuotiaana.
   Kirja kuvaa iäkkään taidemaalarin Onon elämää toisen maailmansodan jälkeen, ponnisteluja tyttären naittamiseksi ja muistoja taiteilijan uralta ja taiteilijaksi kouluttautumisesta. Militaristisia kuvia maalanneen Onon maine on sodan jälkeen mennyt, mitä ei paiskata silmille suorasukaisesti vaan kierrellen kaarrellen kuten koko kirja. Teoksen vanhahtava ja pitkälle taaksepäin assosioiva kerronta viehätti lukupiiriläisiä, mutta osa koki sen hieman raskaslukuiseksi.
   Lukupiiri piti kirjaa hyvin japanilaisena, japanilainen kulttuuri henkii siitä kieltä, tapoja ja asennoitumisia myöten. Samalla sodan jälkeen uusi aika murtautuu hienokseltaan esiin ja näkyy sukupolvien välisinä eroina ja peiteltyinä ristiriitoina. 
   Taiteilija Onon sodan aikainen "petturuus" rinnastettiin lukupiirin keskustelussa Suomen sodan jälkeiseen aikaan, jolloin esim. Koskenniemi unohdettiin. Tai 70-lukuun, jolloin sotaa käynyttä sukupolvea ei arvostettu.
   "Menneen maailman maalari" kirvoitti lukupiirissä laajemmankin keskustelun Japanin todellisuudesta 80-luvulta nykypäivään, koska kahdella piirin jäsenellä on omakohtaista kokemusta Japanista näiltä vuosilta.
 

Maaliskuun 2018 kirjana lukupiirissä oli poikeuksellisesti sosiologinen raportti, Eeva Luhtakallion ja Maria Mustrannan Demokratia suomalaisessa lähiössä (Into, 2017). Kirjaa oli esitelty mediassa myönteisesti ja sen varausjonot kirjastossa olivat pitkät. Lukupiiri kierrätti muutamaa omaa kirjaansa menestyksellisesti ja keskustelijoita oli paikalla runsaasti tapaamisessa. Kirjan teemat tuntuivat koskettaneen lukijoita. Monien omakohtaisetkin kokemukset tuntuivat vahvistavan kirjan viestiä siitä, että asuinalueiden sosiaalista segregaatiota ei suinkaan ole onnistuttu Helsingissä torjumaan niin menestyksekkäästi kuin kaupungin strategioissa ja juhlapuheissa annetaan ymmärtää. Poliitikkojen ja virkakunnan epäonnistuneet kohtaamiset asukkaiden kanssa olivat sekä kirjassa että lukupiirin kokemuksissa karua todellisuutta. Pienetkin parannukset osoittautuvat mahdottomiksi, koska "aukiota ei kannata kunnostaa kun kokonaissuunnittelu on kesken - ratkaisua tilanteeseen voitaisiin odottaa aikaisintaan neljän-viiden vuoden kuluttua". Kirjoittaja kysyykin aiheellisesti, miksi esim. penkkejä aukiolle ei koskaan tullut, pitääkö penkit kaavoittaa, mitä penkit oikein maksavat. Ja ennen kaikkea, olisiko penkit saatu vuosia sitten, jos kyseessä olisi jokin toinen asuinalue.

Kuvaus lähiössä toteutetusta osallistumisen työpajasta oli vaikuttava kaikessa rehellisyydessään. Ei ole helppoa saavuttaa luottamusta ja tavoittaa hyvinkin erilaisia ihmisiä vertaisinaan, ei yläviistosta katsoen ja ohitse mennen. Avainsanat näkeminen, tunnistaminen ja arvostaminen tulivat selviksi. Miksi ei osallistuta voi usein olla ihan ihan looginen ratkaisu.

Uudistetun kuntalain edellyttämä asukkaiden osallisuusmalli on vastikään kirjattu kauniisti Helsingin kaupungin hallintosääntöön. Toteuttamissuunnitelmakin on olemassa. Asukkaat pääsevät tulevaisuudessa äänestämään suurpiireittäin, tuleeko niitä penkkejä ostarin aukiolle vai parempaa kouluruokaa.

 

Helmikuussa 2018 lukupiirin vieraana oli kirjailija Meritta Veilleux ja aiheena hänen uusin romaaninsa Sovinto (Aviador kustannus, 2017). Kirja kertoo tarinan viipurilaisesta perheestä, joka on viettämässä tyttärensä häitä Wienissä. Vierailun aikana tapahtuu Anschluss, Adolf Hitler joukkoineen saapuu liittämään Itävallan natsi-Saksaan. Itävalta jakaantuu kahtia, niihin jotka toivottavat natsit tervetulleiksi ja niihin jotka suunnittelevat vastarintaa. Jako tapahtuu myös sulhasen perheessä ja äkkiä sekä vieraat että isäntäperhe on vangittu ja viety pois. Jäljelle jää vahingossa kaksi nuorta tyttöä. Heidän elämänsä läpi sodan kauhujen ja niistä selviytymisen kulkee tarinassa maasta ja ajasta toiseen. Musiikki ja kuvataide ovat tärkeässä osassa, samoin ihmiset jotka auttavat, joskus henkensä uhalla. Sovinto saavutetaan kun selviytyneet, nuoruudessa katkerasti erotetut kohtaavat vanhoina ja antavat anteeksi.

Lukupiiri piti Sovinnon tarinasta. Sen tiivis muoto jätti paljon lukijan pohdittavaksi. Kirjailija kertoi kirjoittaneensa tapahtumista ja taustoista enemmän, mutta jättäneensä pois turhia rönsyjä ja selityksiä. Kirjan sanottava tulee ymmärretyksi näinkin.

Meritta Koivisto Veilleux on suomalainen kirjailija, käsikirjoittaja, ohjaaja ja kansainvälisesti palkittu näytelmäkirjailija. Koivisto opiskeli ja asui Tukholmassa vuosina 1978-84 ja Yhdysvalloissa, Berkeleyssä (1985-86) ja Los Angelesissa (1986-94). Nykyisin hän asuu Helsingissä. Hän on julkaissut kolme romaania, Sovinnon lisäksi Lontoolainen rakastaja (2006) ja Poissa (2011). 

Tammikuussa 2018 keskusteltiin Helena Ruuskan kirjoittamasta elämäkerrastaa Eeva Joenpelto - elämän kirjailija (WSOY, 2015). Menestyskirjailija, lukijoiden rakastaman Lohja-sarjan luoja, vahva nainen joka pyöritti kustantajia mielensä mukaan. Eeva Joenpellon elämään mahtui säihkettä ja tunnustuksia mutta myös suurta tragediaa: menetyksiä, pettymyksiä, riitoja ja panettelua. Vahvan naisen osa 1900-luvun Suomessa ei ollut aina helppo, ei myöskään kirjallisissa piireissä. Kirja kertoo Joenpellon elämän lapsuuden peltomaisemista Sammatista Helsingin seurapiireihin ja vanhuuden yksinäisiin päiviin.

Lukupiirissä tunnettiin hyvinkin Eeva Joenpellon tuotantoa. Läntiseltä Uudeltamaalta hän merkittävimmät aiheensa löysi, sikäläistä mielenmaisemaa usein kuvasi. Elämäkerran luettuaan saattoi havaita yhtäläisyyksiä tekijän ja romaanihenkilöiden välillä. Viileän toteavat kuvaukset henkilöiden -niin rehellisten ja hyvien kuin epämiellyttävien pikkunilkkien - mielenliikkeistä ovat vaikuttaneet ja toimivat edelleen. Elämäkerrassa avattiin kirjoittajan työtä, romaanihenkilöiden syntyä. Joenpellolla oli myös luotetut kustannustoimittajansa ja esilukijansa, heidänkin rooliaan kuvattiin. Pitkän kirjailijauransa ohella Eeva Joenpelto ehti vaikuttaa valtakunnallisissa kirjailijajärjestöissä ja lopulta kotiseudullansa kansalaisaktivistina, suojelemassa kulttuurimaisemaa. Tutustuminen Sammatin kulttuurimaisemiin alkoi kiinnostaa myös lukupiiriä. Eeva Joenpellon kirjailijakodin kolmivuotinen asumisoikeus on haettavissa taas helmikuussa 2018.

 

2017

Joulukuun 2017 aiheena oli Helen Mcdonaldin kirja H niin kuin haukka (Gummerus, 2016). Tietokirjaksi luokitettu teos on kirjailijan oma tarina nuorestasta kanahaukasta, jonka hän kouluttaa metsästyshaukaksi Englannin niityillä ja pelloilla, lähellä Cambridgea. Taustalla on kirjailijan suru isänsä kuolemasta, mutta myös syvällinen perehtyneisyys historialliseen metsästyslajiin ja alan kirjallisuuteen aina 1600-luvulta lähtien. Brittien yläluokkaiset metsästystraditiot vertautuvat Yhdysvaltojen Mainen osavaltion rentoon tyyliin ja Lähi-Idän ikivanhoihin tapoihin. 

Lukupiiri pohti Helenin elinikäistä kiinnostusta lintuihin ja pakkomielteistä eristäytymistä yhdessä haukkansa kanssa, kunnes heidän mielensä miltei yhtenevät. Kirjailijan isän muistotilaisuus avaa hänelle vihdoin tietä  tuskaisesta paosta taas ihmisten pariin. Kauniit kuvaukset maisemista jossa haukat lentävät ja eläimistä siellä olivat kirjan ansioita. Suomennoksesta kuulsi brittiläinen ilmaisu ja elämä.

Marraskuussa 2017 keskusteltiin Selja Ahavan kirjasta Taivaalta tippuvat asiat (Gummerus, 2015). Kirja kertoo ihmisille sattuvista epätodennäköisistä tapahtumista, jotka muuttavat heidän elämänsä hetkessä kokonaan. Suru voi pysäyttää ajan pitkäksikin aikaa. Ajan sanotaan parantavan, mutta unohdus merkitsisi lopullista menetystä. Surun kohdatessa toiset lamaantuvat täysin ja toiset yrittävät huolehtia arjen välttämättömyyksistä. Suru voi heillä palata vuosien jälkeen. Ihmisten kohtaama äkillinen onni tai onnettomuus eivät ole aina itsestään selviä, elämä voi muuttaa kokemuksen luonnetta.

Lapsen näkökulma kertojana viehätti lukupiiriä erityisesti. Hänen saamansa tuki milloin mukavalta lääkäriltä, milloin mielikuvitusystävä Hercule Poirotilta oli lohdullista. Myös vanhojen talojen viehätys ja suhtautuminen niissä piileviin ongelmiin tuntui monesta lukupiirissä tutulta. Suurissa talovanhuksissa asukkailla on tilaa elää omissa oloissaan mutta kuulla toistensa avuntarve. Yllättäviä asioita voi sattua taloillekin, huolenpidosta huolimatta.

Taivaalta tippuvat asiat oli Finlandia-palkintoehdokas vuonna 2015. Monitasoinen ja syvällinen kirja ansaitsi tämän paikkansa.

Lokakuun 2017 kirja oli Pajtim Statovcin maaginen esikoisromaani Kissani Jugoslavia (Otava, 2014). Tarinasta on moneksi: Kosovon albaaniperinteen mukainen avioliitto, Jugoslavian hajoamissota,  suomalaiset maahanmuuttajien näkökulmasta, perheen hajoaminen kulttuurien ristiriitoihin, nuoren ihmisen juurettomuus ja identiteetin etsiminen. Kaikki tämä kaunista kieltä, salaperäistä symboliikkaa ja mystisiä kokemuksia ja hahmoja tulvivassa kirjassa sai lukupiirin keskustelemaan innostuneesti. Toisten huomioiden kuuleminen ja niistä keskustelu ovat juuri parasta antia lukupiirissä, kun omat ajatukset täydentyvät muiden esiin nostamilla tulkinnoilla.

Keskustelu laajeni pohtimaan erilaisten ihmisten roolien ja ajatusten jäykkyyttä tai joustavuutta, kun olosuhteet ympärillä muuttuvat nopeastikin. Tämähän on keskeisimpiä syitä maailman tämänhetkiseen turbulenssiin, nopea muutos ja hidas sopeutuminen. Resilienssi on uusi termi, mikä on syytä opetella. Se tarkoittaa joustavuutta, soveltamista ja ennakointia.

Kissani Jugoslavia on palkittu Helsingin Sanomien vuoden 2014 esikoisteoksena. Kirja on käännetty englannin lisäksi pohjoismaisille kielille, tsekiksi, ranskaksi ja italiaksi. Se on saanut kiittäviä arvosteluja Suomen lisäksi myös maailmalla.

Syyskuussa 2017 aiheena oli sensuroitu klassikko, Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä (WSOY 1941, 1981, 1995). Sivistyneistöromaaniksi luonnehdittu kirja on ollut myös avainromaani. Sen päähenkilöt tunnistettiin yleisesti ilmestymisaikanaan. Kirja olikin heti skandaali ja kustantaja tuhosi koko painoksen muutamaa erikseen sidottua kappaletta lukuunottamatta. Myöhemmin kirja ilmestyi sensuroituna ja vasta yli viiskymmentä vuotta myöhemmin alkuperäisessä muodossaan. Nyt 76 vuotta on kulunut ja romaanin todellisuudesta lainatut henkilöt, miljööt, tapahtumat ja tunteet ovat enää kirjallisuutta, jonka tarkkuus ja runollisuus ihmetyttää ja ihastuttaa. Kauneutta arvostanut kirjailija saa kodit ja puutarhat väreineen ja tuoksuineen elämään. Henkilöt hillittyine tapoineen ja salaisine intohimoineen on myös kuvattu iholla, ilmeet ja kehon kieli tarkasti havainnoiden. 

Lukupiiri keskusteli sekä romaanin kielestä, henkilöistä ja tapahtumista, että niiden suhteesta todellisuuteen. Helvi Hämäläinenhän on elämäkerrassaan nimeltä Ketunkivellä avannut romaaninsa taustat ja myöntänyt käyttäneensä ystäviänsä ja heidän kotejaan ja ihmissuhteitaan kirjansa aineistona. Kirjailijan vapaudella hän on myös muuntanut, lisännyt ja poistanut tapahtumia. Siksi tämä kirja onkin paitsi hieno taideteos, myös loistava esimerkki kuvaamaan kirjallisuuden syntyä ja sen muuntumista ajassa. Sillä aikaa tämä teos on kestänyt.

Kesäkuun lukukupiirissä 2017  oli vieraana runoilija Jani Nieminen ja aiheena hänen kokoelmansa Bigini (Like, 2016). Biginin tarina on hyvin ajankohtainen, tunnistettavat hahmot päivänpolitiikasta vilisevät vastaan kun Eminemi-Nieminen ja hänen haukensa liikkuvat ajassa. Katuluutnantti Louhimo lupaa turvata varsinkin naiset, mutta muuttuu yhä uhkaavammaksi kunnes lopun dystopia iskee vastaan. Biginin kieli on paikoin roisia räppiä, mutta siitä heijastuu laaja kirjallinen sivistys ja lukeneisuus.

Runoilijan hauskat tarinat kokoelman nimestä ja sen hahmojen lähtökohdista naurattivat lukupiiriä. Harvoin keskustelemme runoista, pitäisi varmasti useammin. Poliittista runoa on ajoittain mediassa kaivattu, mutta kun sellaista julkaistaan, media katsoo ohi. Innostuimme ideoimaan Biginille painetun version lisäksi ääntä ja kuvaa, dramaturgiaa ja musiikkia. Tarina on kuin yhden Kalevalan epäsankarin seikkailut  totuudenjälkeisessä ajassa. Miksei se sopisi Kansallisteatterin näyttämölle siinä kuin Slavakin. Tekijän lausuma katkelma ainakin sai mielikuvituksen lentämään.

Jani Nieminen on syntynyt vuonna 1973 Uudessakaupungissa ja kasvanut isoksi Alavudella, Etelä-Pohjanmaalla. Nykyään hän asuu Helsingissä ja on ammatiltaan erikoiskirjastonhoitaja. Niemisen esikoisteos Kylässä ilmestyi vuonna 2009. Tarinamuotoinen runokerronta sai jatkoa myös keväällä 2011 ilmestyneessä, eroa ja siitä toipumista käsittelevässä teoksessa Kodittomille koirille.

Toukokuun 2017 kirja oli Riitta Jalosen romaani Kirkkaus (Tammi, 2016). Kyseessä on fiktiivinen kirjailijaelämäkerta, uusiseelantilaisen Janet Framen (1924-2004) tarina. Tämä poikkeusyksilö on itse dokumentoinut hurjat elämänvaiheensa köyhästä, syrjäytyneestä perheestä yliopistoon, mielisairaalaan ja kuuluisuuteen omaelämäkerrassaan. Uusiseelantilainen Jane Campion on ohjannut sen perusteella tv-draaman ja elokuvan An Engel in my Table (1990). Janet Framen kirjoja ei ole suomennettu, mutta Riitta Jalonen oli tutustunut hänen tuotantoonsa. Hän kertoo kirjansa loppusanoissa romaania kirjoittaessaan samaistuneensa kaukaisen kollegansa kirjailijuuteen, kuvanneensa samalla omaa kirjoitusprosessiaan ja eläneensä mukana Framen traagisissa vaiheissa.

Lukupiirille tuotti vaikeuksia Kirkkauden saaminen luettavaksi. Vain muutama oli siinä onnistunut, joten keskustelijoita oli vähän. Mielipiteet menivät ristiin, kirjaa pidettiin kyllä hienona ja aihetta kiinnostavana. Toisaalta Jane Capmanin elokuvaan verrattuna Riitta Jalosen luoma päähenkilö tuntui vieraalta. Kiinnostus kuitenkin heräsi, tällainen elämäntarina, tällainen kirjailija jonka sanottava on ylittänyt muurit ja esteet. Niin mielen esteet kuin fyysiset muuritkin.

Huhtikuussa 2017 palattiin 1960-luvun Amerikkaan. Philip Rothin Amerikkalainen pastoraali (WSOY, 2000) kertoo unelmaperheen karusta heräämisestä muuttuneeseen maailmaan. Kunnon ihmisten perinteiset hyveet onkin äkkiä kyseenalaistettu, väkivaltainen liikehdintä yhteiskunnassa etsii syyllisiä kaikkialta. Amerikkalaisen unelman kliseiset tunnusmerkit, self-made menestys, urheilusankaruus ja ulkonäön suuri merkitys ovat keskeisiä teemoja. Maahanmuuttajasukujen kohtaamiset, erilaiset uskonnolliset traditiot ja psykiatrien lausunnot menettävät merkityksensä, kun ajan virta pyyhkäisee rakastetun lapsen mukaansa, tavoittamattomiin. Tuskaiset vanhemmat jäävät vaille selityksiä, vuosienkaan jälkeen tapahtumat eivät heille selkene. Kirja on yhden perheen tarina suuresta murroksesta. Se kertoo omalla tavallaan mikä Yhdysvallat oli, miten se oli sellaiseksi tullut ja miten tämä aika ja elämäntapa päättyi.

Yhdysvaltain 1960-luvun tapahtumat heijastuivat maailmalla poliittisina liikkeinä, joista lukupiirin keskustelijoilla oli paljonkin omakohtaisia muistoja.

Maaliskuun 2017 kirjana oli Kai Ekholmin dekkari Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava (Atena, 2013). Mysteeritarina alkaa Kansalliskirjaston Kupolisalista, jossa vaikuttavan kirjaladelman, kynttilöiden ja musiikin keskelle on asetettu nuoren tytön ruumis. Asetelman viestiä ratkomaan poliisi värvää etsiväkaksikon nimeltä Kalju ja Kihara, mutta henkirikos ei ole se miltä näyttää, eivätkä makaaberit viestit pääty tähän. Menneet sotarikokset ja kansainvälinen varastetun antiikin kauppa paljastuvat vähän kerrassaan. Lukupiiri keskusteli kirjan melkein karikatyyrisistä hahmoista, runsaista kielikuvista ja huolettomista epätarkkuuksista, mutta sujuvasti kirjoitetun tarinan vauhdikkaat käänteet ja huumori saivat kiitosta. Lisäksi tietysti pohdiskeltiin Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitaja Kai Ekholmin yllättävää avausta dekkarikirjailijana. Kaljun ja Kiharan seuraavakin selvitettävä mysteeri, Tähtisilmä on jo ilmestynyt.

Helmikuussa 2017 lukupiiri keskusteli vuoden 2016 kirjallisuuden Nobel-palkitusta Bob Dylanista. Muistelmat Osa 1 (WSOY, 2005) ja Tenho Immosen kirja Bob Dylan - ikuinen vaeltaja (Pop-lehti, 2003) olivat aineistona, samoin Ylen juuri sopivasti esittämät dokumenttifilmit. Verkossa on myös kattavasti saatavilla Dylanin kotisivuilla hänen englanninkielistä laululyriikkaansa. Monikasvoinen vaikuttaja, julkisuutta kaihtava supertähti, totta ja tarua elämästään kertonut ikoni oli mielenkiintoinen tutustumiskohde. Eki oli löytänyt Dylanin tuotannosta myös proosaa, vuonna 1971 ilmestyneen Tarantula-nimisen surrealistisen romaanin, jota hän piti kirjallisesti hienona. Ehkä Dylanin kielellisesti monimerkityksellinen ja vaativa tuotanto saattaisi vielä kiinnostaa suomentajiakin, kun Nobel-palkinto on nostanut esiin lahjakkaan kirjailijan maailmankuulun muusikon varjosta. Dylan palautti lukupiirin mieleen myös omia hauskoja 1960-luvun kokemuksia USA:sta.

Tammikuussa 2017 lukupiirillä oli jälleen vieraana Finlandia-palkittu kirjailija. Juuli Niemen romaani Et kävele yksin (WSOY, 2016) sai Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon 2016. Syntyperäinen kumpulalainen Juuli on julkaissut jo neljä runokokoelmaa  ja yhden novellikokoelman. Hän kuvasi palkitun romaaninsa pitkää kirjoitusprosessia tietoisen hitaaksi. Samoina vuosina syntyi romaanin ohella sekä runokokoelma että elokuvakäsikirjoitus. Nuorista kertova tarina on saanut hyvin eri-ikäisiä lukijoita, se avaa ja palauttaa vanhempienkin mieleen nuoruuden vahvan kokemuksen ajasta, ystävyydestä ja ensirakkaudesta. Kahden päähenkilön mielen ja äänen tavoittaminen on onnistunut hienosti, mutta ei suinkaan ilman työtä ja vaivaa. Mikään tyypillinen maahanmuutajatarina tämä ei ole, vaikka nuorisokulttuurien erot tuovatkin runsautta ja väriä sisältöön. Äidin ja tyttären poikkeamiset sukulaisissa Pohjanmaalla antavat omaa särmäänsä myös suomalaisiin kulttuurieroihin. Lukupiiri kuunteli kirjailijan kuvausta kirjan syntymisestä ja kiitti lopputulosta. Lopuksi myös kirjan kaupallisen menestyksen mahdollisuuksista keskusteltiin, tavoittaako esim. kansikuvitus oikean kohderyhmän ja mikä tämä ryhmä olisi. Kirjalle toivottiin pitkää elinkaarta, minkä se todella ansaitsee.

Juuli Niemi (s. 1981) on suomalainen proosarunoilija, kirjailija ja käsikirjoittaja. Niemi on valmistunut ylioppilaaksi vuonna 1999 ja opiskellut yleistä kirjallisuustiedettä Helsingin yliopistossa sekä kirjoittamista Oriveden opistossa. Hänen esikoisteoksensa Tara ilmestyi vuonna 2003. Häneltä on julkaistu myös runokokoelmat Pitkästä ilosta (2005) ja Tuhat tytärtä (2015) sekä novellikokoelma Tule hyvä (2007). Hänen romaaninsa Et kävele yksin sai vuoden 2016 lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon.

Niemi on käsikirjoittanut sisarensa Inari Niemen ohjaamat elokuvat  Kesäpaikka (2009) ja Kesäkaverit (2014) sekä isänsä Raimo O. Niemen ohjaaman elokuvan Roskisprinssi (2011).

2016

Joulukuussa 2016 lukupiirin vieraana oli kirjailija Jukka Viikilä. Hänen romaaniansa Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus, 2016) oli juuri juhlittu vuoden Finlandia-palkittuna. Myös lukupiiri oli vaikuttunut kirjan hienosta tunnelmasta, aforistisesta kielestä ja kiinnostavasta aiheesta. Monet sanoivat kokevansa Helsingin vanhan uusklassisen keskustan nyt uudella tavalla, näkevänsä menneen aikakauden ja ajatukset niiden taustalla. Kirjailija kertoi kirjansa vaiheista ja versioista ennen lopullisen muodon löytymistä. Engelin fiktiivinen yöpäiväkirja on ikäänkuin hänen tyttärensä luettavaksi tarkoitettu, editoitu laitos alkuperäisistä muistiinpanoista. Mitään alkuperäistä päiväkirjaa ei kuitenkaan ole, se on jättänyt kirjailijalle vapauden luoda Engelin mielen liikkeitä tunnettujen faktojen kehyksissä. Syntyy kuva herkästä mutta kunnianhimoisesta miehestä, kielen myötäillessä hienovaraisesti aikakauden ilmaisuja. Syrjäisen Helsingin kansainvälisyys 1800-luvun alkupuolella, kielten runsaus ja uuden synnyttämisen vauhti ovat kiinnostavaa lisätietoa tämän päivän maahanmuuttokeskusteluihin ja yleiskaavakiistoihin. Akvarelleja maalaava Engel dokumentoi katoavia kaupunkinäkymiä samaan aikaa kun hänen suunnittelemansa rakennukset alkoivat syrjäyttää vanhaa. Ehkä tämä olisi hyvä velvoite nykyiselle kaupunkisuunnittelullekin.

Jukka Viikilä (s. 1973) on suomalainen Finlandia-palkittu kirjailija ja dramaturgi. Viikilä on valmistunut Teatterikorkeakoulun dramaturgilinjalta teatteritaiteen kandidaatiksi, sekä opiskellut Pop & Jazz Konservatoriossa ja Kriittisessä korkeakoulussa. Hän on julkaissut kaksi runokokoelmaa, Runoja (Gummerus, 2008) ja Runoja II (Gummerus, 2010). Hänen runojaan on käännetty ainakin englannin, italian ja heprean kielille. Jukka Viikilä julkaisi yhdessä Janne Nummelan ja Tommi Nuopposen kanssa laajan kaunokirjallisen tietosanakirjan Ensyklopedia (Poesia, 2011). Viikilän osuus teoksesta on noin 600 artikkelia.

Viikilä on kirjoittanut Yleisradiolle neljä kuunnelmaa, joista kaksi ensimmäistä, Olen kuullut on kaupunki tuolla ja Akvarelleja Engelin kaupungista, on julkaistu yhteisniteenä Kuullut kaupungit (ntamo, 2013). Hänen käsikirjoittamansa ja Matti Ijäksen ohjaama tangokuunnelma Hurmio sai ensiesityksensä kesäkuussa 2015.

Viikilä on toiminut dramaturgina muun muassa Ryhmäteatterissa ja Suomen Kansallisteatterissa. Lisäksi hän on tehnyt sanoituksia muun muassa Kerkko Koskiselle, Plutonium 74:lle ja Husky Rescuelle. Viikilä muodostaa yhdessä Risto Oikarisen kanssa kirjallisen free-jazz yhtyeen Kahden miehen ylivoima. Hän opettaa luovaa kirjoittamista Kriittisessä korkeakoulussa.

Marraskuun lukupiiriin 2016 kokoontui ilahduttavasti uusia jäseniä. Aiheena oli Pirkko Saision kirjana julkaistu näytelmä Slava! Kunnia. (ntamo, 2015). Osa lukijoista oli nähnyt Kansallisteatterin huikean esityksen, osa ei. Pelkän tekstin lukeneet pitivät sitä jotenkin vaikeaselkoisena, synkkänä ja hajanaisena. Teatteriesityksen mielikuvat taas palautuivat sen nähneiden mieleen ja lisäsivät ymmärrystä vauhdikkaan esityksen sisällöistä. Kaksoisveljekset Popeda ja Obeda käänsivät takkejaan lennossa. Venäjän presidentin ja hänen lähipiirinsä karnevalistinen elämä, naapurimaan Julia Teen, Katariina Suuren ja Potemkinin, Iivana Julman ja Juri Gagarin vierailut tarinassa menivät yhtenä mylläkkänä. Pirkko Saision monipuolista kirjailijanuraa pohdittiin myös, hänen entisiä kirjojaan ja uusinta, Mies, ja hänen asiansa. Välimerkitkin Saisio asettelee omalla tavallaan.

Lokakuussa 2016 keskusteltiin lukupiirin oman kirjailijan Terhi Nikulaisen uusimmasta dekkarista Menneisyyteen tatuoitu (Myllylahti, 2016). Terhi kertoi kirjan taustalta löytyvän myös hänen oman sukunsa vaiheita ja lapsuuden kotikaupunkinsa Rauman maisemia. Taitavasti rakennettu rikosjuoni ja menneisyyteen sijoittuva pitkähkö takauma tarinassa tekivät osalle lukijoista kirjan erityisen kiinnostavaksi. Toiset taas hiukan oudoksuivat ajan, paikan ja tyylilajin vaihtumista. Päähenkilön venäläinen tausta rikospoliisina suomalaisessa työyhteisössä herätti myös paljon kiinnostusta ja keskustelua. Kustantajan mukaan kirja käynnistää jännityskirjasarjan. Monet avoimet langanpäät jäivätkin enteilemään jatkoa tarinalle Veran ja Voiton vaiheista, sekä työparina että yksityiselämässä.

Syyskuussa 2016 keskusteltiin Minna Maijalan kirjasta Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth (Otava, 2014). Minna Canthista on kirjoitettu ainakin neljä elämäkertaa (1906, 1941, 1990, 2014). Lisäksi häntä on luonnehdittu lukuisissa opinnäytteissä, artikkeleissa, esipuheissa, juhlapuheissa ja nekrologeissa. Täytyy sanoa että syystä kyllä, moneen hän ehti 53 elinvuotensa aikana. Hän oli poikkeuksellisen lahjakas nainen, aikana jolloin lasikattojen lisäksi monia muitakin rajoituksia oli joka puolella. Suurperheen äiti ja liikenainen luki, kirjoitti, puhui, organisoi ja keskusteli. Koulutus, raittius, sosiaalitoimi, suomenkieli, lastenkasvatus ja ennen muuta naisasia olivat aiheina. Kirjailijantyönsä, näytelmät ja novellit hän kirjoitti siinä ohessa. Tuntuu kuin hän olisi vähät piitannut esteistä eikä pelännyt ketään. Hän toi näytelmissään esiin naisten alistetun juridisen aseman mutta arvosteli myös kirpeästi naisten taantumuksellisia asenteita toisiaan kohtaan. Vaikka hänen teksteilleen oli tilausta ja niitä arvostettiin, hän myös suututti sekä vanholliset tahot että nuoret älykkäät miehet, ystävänsä jotka eivät naisasialle lämmenneet ollenkaan. Vuosikausia hänestä julkaistiin pilkallisia ja vähätteleviä kirjoituksia, pahiten kunnostautui Juhani Aho, joka oli saanut paljon tukea, majoitusta ja ruokaa Minna Canthin kodissa.

Viimeisin elämäkerta antaa monipuolisen kuvan sekä Minnan elämänvaiheista, kirjallisesta tuotannosta, suhteesta uskontoon sekä sairauteen ja terveyteen. Epilogissa Canthin perilliset kuvataan Minnan jälkeläisten vaurastuminen, porvarillistuminen ja oikeistolaistuminen. Riipaisevasti naisasianaisen suvussa isä taaskin valitsi lapsilleen ammattia ja puolisoita, joskus tuhoisin seurauksin. Suhde radikaaliin ja sosialistisiksi koettuja ajatuksia kannattavaan esiäitiin oli näille hankala, Minna Canthista lakattiin jossakin vaiheessa puhumasta suvun piirissä. Sentään hänet löydetään yhä uudestaan - moderni, älykäs ja rohkea nainen, jonka viestiä on edelleen hyvä kuunnella. Lukupiiriläiset olivat myös tutustuneet joihinkin Minna Canthin näytelmiin ja novelleihin.

Niinpä päätettiin vilkkaan keskustelun jälkeen vielä katsoa syksyllä Kansallisteatterissa ensi-iltaan tuleva Seppo Parkkisen uusi näytelmä Canth. Kymmenkunta lukupiiriläistä kävi teatterissa joulukuun alussa. Pitkä ja runsaasti aiheita sisältävä näytelmä pohjautui pitkälti Maijalan elämäkertaan ja kohtauksiin Arkadian teatterissa estetyistä Minna Canthin näytelmistä.

Kesäkuussa 2016 keskusteltiin Haruki Murakamin romaanista Värittömän miehen vaellusvuodet (Tammi, 2014). Romaani julkaistiin alkukielellä kesällä 2013 ja suomennos ilmestyi jo seuraavana vuonna (suomentaja Raisa Porrasmaa). Vaikka meitä lukupiiriläisiä oli vain kolme, keskustelu kävi vilkkaana.

Kirja alkaa yksinäisen Tsukuru Tazakin mietteistä rautatieasemalla. Myöhemmin käy ilmi, että romaanin päähenkilö on erityisen viehtynyt rautateihin ja asemiin, jopa niin, että lähtee Tokioon opiskelemaan rautatieasemien suunnittelua. Tsukurun parhaat ystävät ovat yllättäen rikkoneet välinsä hänen kanssaan nuorten kotikaupungissa Nagoyassa. Syytä välirikkoon Tsukuru ei tiedä eikä uskalla sitä selvittää, vaan eristäytyy, laihtuu ja kuihtuu ja käy lähellä kuolemaa. Maailma näyttäytyy hänelle vain harmaan eri sävyissä. Vasta uusi naisystävä pakottaa jo aikuistuneen Tsukurun vihdoin kohtamaan menneisyyden aaveet ja vanhoista tapahtumista alkaa hahmottua erilainen tarina kuin Tsukuru on itselleen luulotellut. Kirja muuttuu hitaasti etenevästä filosofisesta romaanista nopeatempoiseksi trilleriksi, jossa Tsukuru entisiä ystäviään jäljittäessään päätyy Suomeen asti.

Väreillä on romaanissa tärkeä tehtävä: jokaisella romaanin henkilöllä on jokin oma väri. Myös sivuhenkilöiden nimet viittaavat väreihin: Tsurukun opiskeluajan kaverin Haidan nimi tarkoittaa harmaata, kun taas tällä on sukulainen, jonka nimi tarkoittaa vihreää jokea. Värikimara päättyy Tsurukuun, joka on väritön! Romaanin nimi viittaa paitsi päähenkilön harmauteen ja värittömyyteen, myös Lisztin pianoteokseen Années de Pèlerinage (Vaellusvuodet), jota Tsurukun musiikkia harrastava ystävä kuuntelee mm. Lazar Bermanin tulkintana.

Suomen matkan kuvaus on suomalaisen näkökulmasta hieman päälle liimattua ja sisältää myös asiavirheitä (mm. baarissa tupakoimisen), mutta kirjailija on ehkä halunnut saada päähenkilön vaeltamaan mahdollisimman kauas kotimaastaan. Kirjan teemoja ovat uni ja todellisuus, vesi ja uiminen (päähenkilö haluaa uimaan myös helsinkiläisessä hotellissa – tosin hämeenlinnalaisella mökillä ei kumma kyllä käydä avovedessä uimassa), ihmisessä piilevä paha, totuuden moninaisuus ja häilyväisyys, ystävyys ja yksinäisyys.

Osa meistä oli tutustunut myös Murakamin muihin suomennettuihin teoksiin, kuten Kafka rannalla ja Sputnik rakastettuni -romaaneihin. Suomennosten perusteella voi päätellä, että Murakami on monipuolinen kirjailija, joka ammentaa paitsi japanilaisesta perinteestä, myös eurooppalaisesta kirjallisuudesta ja kulttuurista. 

Toukokuussa 2016 Ian McEwanin romaani Lapsen oikeus (Otava, 2015) on Lontoon High Courtin perheoikeuden tuomarin Fiona Mayen, 59-vuotiaan arvostetun juristin tarina. Klassista musiikkia soittava, juristipiireissä seurusteleva, lapseton nainen kohtaa työssään brittiläisen luokkayhteiskunnan erilaiset kulttuurit ja ongelmat, joita ratkotaan siis perheoikeudessa. Työlleen omistautunut Fiona saa kuulla että aviomies on tyytymätön tilanteeseen ja haluaa aloittaa suhteen nuoren naisen kanssa, mutta jäädä silti mukavaan kotiinsa ja arvostettuun sosiaaliseen piiriinsä. Hankala oikeustapaus uskonnollisen yhteisön säännöistä ja kuolemansairaan nuoren ihmisen hoidosta jää Fionan ratkaistavksi, lakia tulkiten. Tunteet vaikuttavat ratkaisuun, lopulta on vaikea sanoa missä kohden tuomari toimi väärin, kun lopputulos on onneton. Lukupiiri keskusteli eläytyen Fionan elämästä, kirjailija oli onnistunut miehenä luomaan puhuttelevan naispuolisen päähenkilön. Aviomies jäikin kirjassa melko vähäiseksi sivuhahmoksi.

Huhtikuussa 2016 kirjailija Heidi Köngäs oli lukupiirin vieraana keskustelemassa paljon kiinnostusta herättäneestä romaanistaan Hertta (Otava, 2015). Lähihistoriaamme sijoittuva romaani kertoo kommunistisen puolueen työstä ja tekijöistä toisen maailmansodan molemmin puolin, keskushenkilöinä Hertta Kuusinen ja Yrjö Leino. Heidi Köngäs korosti olevansa kirjailija, ei historiantutkija. Tunnetut historialliset henkilöt ja tapahtumat hän kirjailijana on tulkinnut eläviksi, mutta laajaan dokumenttiaineistoon perustuen. Vastakkaisia käsityksiäkin tapahtumista ja henkilöistä hän on saanut kuulla, lopullinen tieto noista vuosista jäänee aina puutteelliseksi. Myös lukupiiri kyseli innolla ja kertoi mitä muisti Hertta Kuusisesta. Tämä muistitieto ajoittuu kuitenkin romaanin jälkeiseen aikaan, kun suosittu ja vihattu kansanedustaja oli pakotettu eroamaan puolueen syrjäyttämästä Leinosta ja lähtemään loistavalle poliittiselle uralleen.

Heidi Köngäksen Ylelle vuonna 2015 ohjaama kolmiosainen draamasarja Punainen kolmio kertoo Hertta Kuusisen (1904-1974) ja ministeri Yrjö Leinon (1897 - 1961) raastavan rakkaustarinan. Heidän yksityinen suhteensa ja Suomen vaaran vuodet liittyivät lujasti ja kipeästi yhteen.

Maaliskuussa 2016 Emmi Itärannan Teemestarin kirja (Teos, 2012) on dystopia maailmasta katastrofin jälkeen, kun merenpinnat ovat nousseet, mantereet menettäneet muotonsa ja juomavedestä on tullut tarkasti säännöstelty resurssi. Kaukana pohjoisessa 17-vuotias Noria Kaitio on teemestareiden vanhan suvun viimeinen. Hänen on pian otettava vastuulleen edeltäjiensä tarkkaan varjelema salaisuus: hänen perheensä on huolehtinut kätketystä makean veden lähteestä sukupolvien ajan. Sotilasdiktatuuri kontrolloi ja tarkkailee kaikkia, myös teemestarin taloa. Ihmiset koettavat selviytyä vailla kaikkea sitä mihin ihmiskunta joskus näillä leveyksillä ehti tottua.

Menneisyyden salaaminen ja tiedon rajoittaminen, kaatopaikkojen kaivaukset, etuoikeutetut ja puutteessa elävät ovat toki läsnä maailmassa nytkin, mutta sijoitettuna entisen Pohjois-Euroopan laidalle tarina tekee selväksi vahvan globaalin viestin. Lukupiiri piti kirjan teemoja raskaina ja syvällisinä, mutta tarinan kulkua helppolukuisena. Sen voisi ajatella kiinnostavan nuoria, luettavaksi vaikka koulussa. Päähenkilöthän ovat nuoria, jotka joutuvat tekemään omia rankkoja eettisiä ratkaisujaan.

Helmikuussa 2016 keskusteltiin vilkkaasti Tommi Kinnusen sukuromaanista Neljäntienristeys (Teos, 2014). Kirja käsittelee kolmen sukupolven elämää pohjoisessa kylässä. Alku Maria-kätilön työstä ja vaurastumisesta on vauhdikas, mutta sota tuhoaa kaiken ja jälleenrakentaminen on aloitettava alusta. Kerronnan fokus siirtyy kätilöstä hänen valokuvaajatyttäreensä, tämän aviomieheen ja lopulta kolmanteen sukupolveen, miniään. Lukupiiri oli kiinnostunut näistä kaikista, toisaalta olisi halunnut tietää enemmän, toisaalta kirja jätti lukijan sopivasti pohtimaan sitä mitä ei kerrottu. 1900-luvun naisten kohtaloissa oli paljonkin tuttua, sensijaan hyvän isän, kelpo sotilaan, taitavan rakentajan Onnin elämä homoseksuaalina miehenä liikutti, vastaavaa ei suomalaisessa kirjallisuudessa ole useinkaan kuvattu. Lukupiiri jäi pohtimaan vierailua kirjaan perustuviin teatteriesityksiin Turussa tai Kotkassa. Lopulta kuuden hengen porukka näki Turun kaupunginteatterin onnistuneen dramatisoinnin.

Tammikuun 2016 kirja Italo Calvinon Jos talviyönä matkamies (Tammi, 1983). Kirja kertoo Lukijasta, joka yrittää lukea kirjaa nimeltä Jos talviyönä matkamies. Kirjaa pidetään postmodernin kokeellisen kirjallisuuden klassikkona. Kirjassa "Lukijan" käsiinsä saamat teoskatkelmat ovat satiireja salapoliisikertomuksista aina eroottiseen japanilaiseen kirjallisuuteen asti. Lukupiiri keskusteli kirjan tarkoituksesta. Sen arveltiin kuvaavan sekä kirjoittamista, julkaisemista, kirjallisuustutkimusta että lukemista, osittain kriittisesti. Miksi juuri nämä eri puolille maailmaa sijoittuvat tarinan alut ovat mukana, miespuolisen lukijan ja "sinun" sekoittuvat roolit ja polveilevan kehyskertomuksen merkitys herättivät vilkkaan keskustelun kiinnostavasta mutta vaikealukuisesta kirjasta. Sisällysluettelo luvuista tuntui avaavan kuin runo jotakin joillekin:

Jos talviyönä matkamies / Malborkin asutuksen ulkopuolella / Kurkottautuessaan äkkijyrkältä rinteeltä / Pelkäämättä tuulta ja huimausta / Katsoo alas tiivistyvään varjoon / Solmiutuvien linjojen verkossa / Ristiin menevien linjojen verkossa / Kuun valaisemalla lehtimatolla / Tyhjän kuopan ympärillä / Mikä tarina sen pohjalla odottaa loppuaan.
 

 2015

Joulukuussa 2015 käsittelyssä oli Kari Hotakaisen romaani Jumalan sana (Siltala, 2011). Hillitty ja hallittu kansainvälisen investointipankin johtaja Jukka Hopeaniemi ja eläkkeellä oleva autonkuljettaja Armas tekevät matkaa Jaguarilla läpi Suomen. Olosuhteiden pakosta, sillä tulivuoren savu ilmakehässä estää lentämisen. Julkisuutta välttelevä Hopeaniemi on matkalla suoraan tv-lähetykseen, ja Armas on ostettu kuskiksi suurella rahalla. Kapitalisti ja sosialisti sopivat yhteen autoon vaikka eivät jaakaan samoja ihanteita. Lukupiiri pohdiskeli sekä pankkiirin uskottavuutta että tarinan henkilöiden vastineita todellisuudessa. Autonkuljettajan henkilö oli vakuuttavampi. Taitavasti rakennettu yhden vuorokauden tarina sivuhenkilöineen muodosti kuvaa Suomesta ennen ja nyt, Kekkosen  ajan vuorineuvosten ja heidän seuraajiensa johtaessa talouselämää aivan erilaisissa maailmoissa. Julkisuus ja media tuovat yhä suuremman oman osansa tähän valtapeliin.

Marraskuun 2015 lukupiirissä oli amerikkalainen klassikko, John Williamsin romaani Stoner (Bazar, 2015). Kirja ilmestyi vuonna 1965, se on harvinainen tapaus siksi, että laajempi menestys tuli vasta liki 40 vuotta ilmestymisen jälkeen. Nimihenkilö, pientilan ainoa poika päätyy yliopistoon, vaihtaa käytännölliset opintonsa kirjallisuustieteeseen ja opettaa lopun elämänsä samassa keskilännen yliopistossa. Stonerin vaisulta ja tarmottomaltakin vaikuttava elämänkaari sisältää muutamia kulminaatiokohtia: kirjallisuuden peruskurssilla oivalluksen runoudesta, rakastumisen miehiä vihaavaan tasapainottomaan naiseen, taistelun kollegan suosikkioppilaan kelvottoman suorituksen hyväksymisestä ja rakastumisen nuorempaan kollegaan. Lukupiiriä kiinnosti Williamsin tapa koota näistä aiheista Stonerin henkilö ja hänen kehityksensä maailmansotien välisenä aikana. Pariskunnan tyttären kohtalo huolehtivan mutta työhönsä syventyneen isän ja täydellisen välinpitämättömyyden ja omistavan riippuvuuden välillä sekoilevan äidin perheessä tuntui lukupiiristä erityisen surulliselta. Tunnekylmyys tai puhumattomuus Stonerin ja hänen vaimonsa perheissä oli ehkä ajankuvan mukaista, yliopistomaailman ilmapiiri samoin. Erityisen vaikuttava oli kirjan päättävä kuvaus kuolevasta Stonerista, läheltä nähtynä, miltei kuolevan silmin.  

Lokakuun 2015 kirjana Ljudmila Ulitskajan Tyttölapsia (Siltala, 2015). Kyseessä on kaksi sikermää löyhästi toisiisa liittyviä tarinoita. Ensimmäisen "Tyttöjä" -osan kertomuksissa seurataan episodeja Moskovan keskustan luoteiskulmilla asuvien ja samaa koulua käyvien tyttöjen elämästä 1950-luvun alussa. Taitavan psykologisen kerronnan teemoja ovat muun muassa tyttöyhteisön hierarkia, sisarkateus ja perhesuhteet, heräävä seksuaalisuus ja suhde omaan ruumiiseen, koulukiusaaminen, pioneerijärjestön jäsenten asema, kansallisuuskysymys ja sosiaalinen eriarvoisuus Neuvostoliitossa sekä kaiken taustalla leijuva Stalin-kultti. Toisen "Lapsuus -49" osan tarinoissa kerrotaan myös pojista. Lukupiiri piti ehkä enemmän jälkimmäisen osan herkistä ja lempeistä lapsista köyhässä sodanjälkeisessä Neuvostoliitossa. "Tyttöjen" joskus julmatkin leikit oli kuvattu terävästi mutta vähän ulkoapäin, toteavasti. Lukupiirin oli silti helppo löytää yhtymäkohtia omasta lapsuudestaan, varsinkin takavuosien Suomessa. Isoäitien rooli lasten kasvattajina oli meilläkin siihen aikaan merkittävä.

Syyskuun 2015 tapaaminen ajoittui jo elokuun viimeiseen päivään. Aiheena oli Jussi Valtosen Finlandia-palkittu teos He eivät tiedä mitä tekevät (Tammi, 2014). Kirjan raamatusta lainattu otsikko nähtiin hyvin kuvaavana. Isättömänä kasvaneen pojan kohtalo, kulttuurien yhteensopimattomuus, tiedeyhteisöt Suomessa ja Yhdysvalloissa, Baltimoren jyrkät raja-aidat ja väkivaltainen ympäristö, tieteellisen tiedon kaupallinen hyödyntäminen ja vääristynyt käyttö olivat osa kirjan käsittelemien aiheiden runsaudesta. Kilpailu menestymisestä on toki kaikkialla jo tuttua, aivojen kemiallinen manipulaatio sen varmistamiseksi vaikutti hyytävältä, mutta ei mitenkään epäuskottavalta tulevaisuuskuvalta. Lasten ja nuorten käyttäminen koemateriaalina vanhempien tietämättä mutta koulun suostumuksella voisi olla myös tulevaisuuden uhkana. Kaikki tämä kertoo läheistenkin ihmisten etääntymisen, kasvokkain kommunikoinnin puutteellisuuden ja menestymiseen orientoituvan maailman tuottamista konflikteista. Oletetut uhkakuvat toisin ajattelevien ja toimivien ihmisten tavoitteista johtavat raja-aitoihin, aseistautumiseen, vartiointiin ja lisääntyvään väkivaltaan. Eläinaktivistit ja ympäristönsuojelijat nähdään useinkin potentiaalisina terroristeina.

Jussi Valtosen romaani toimii sekä yksilötasolla että yleisenä kuvana tämän hetken ja lähitulevaisuuden muutoksesta kohti voimakkaasti manipuloitua, kaoottisempaa todellisuutta. Vielä kirjan ilmestyessä ei ollut selvillä, miten pian  kriisialueiden epätoivo haastaa länsimaiden menestyvän, kilpailukykyisen väestön  turvallisuushakuisuuden. 

Lukuupiirimme Ekin lisähavaintoja: Valtonen on taitava kuvaamaan henkilöhahmojensa ahdistusta. Se siirtyy lukijaan, ainakin minuun. Kirjaa oli paikoittain tuskaista lukea, eikä se tee siitä huonoa, päinvastoin. Tuskaisia olivat myös yhteiskunnallisten, dystopiaromaaniteemojen oivaltava valtoslainen kuljettaminen. Moni arvioija kirjoittaa, että kirjassa on liikaa sivuja, sanoja, teemoja jne. Minusta kirja on myös pamfletti, herättelijä. Ilman näitä ”liikoja” siihen ei olisi saanut hienoja efektejä, että juuri kun on luullut ymmärtävänsä, miten Valtonen tai hänen hahmonsa jostakin asiasta tai jostakin yhteiskunnallisesta mekanismista ajattelevat Valtonen tuo siihen uutta, joka valaisee asiaa syvemmin/tarkemmin. Valtosen ”pamfletin” lukemisenkaan jälkeenkään en tiedä mitä tehdä, jotta karmeat nykytrendit kääntyisivät vähemmän hirveään suuntaan. Se ei ole Valtosen vika.

Kesäkuussa 2015 Petri Tammisen teoksen Meriromaani : eräitä valoisia hetkiä merikapteeni Vilhelm Huurnan synkässä elämässä (Otava, 2015) oli lukenut 10 henkilöä. Mielipiteet lukupiirissä menivät ristiin, mutta keskustelu oli kiinnostavaa. Tammisen lyhyt ja tiivis ilmaisu ihastutti joitakin. Talonpoikaispurjehduksen kuvauksena teos ei ehkä ollut kovinkaan syvällinen. Epäonnisen päähenkilön sielunliikkeitäkään ei käsitelty yhtään tarkemmin. Silti kapteeni Huurnan tragikoomisesta elämänurasta löytyi koskettavia kohtia. Lukupiiri päätyi pohtimaan hänen ajelehtimistaan muiden ihmisten toiveiden ja tarpeiden mukaan koskaan kykenemättä päättämään omasta elämästään. Omalaatuinen henkilöiden vastoinkäymisiin liittyvä kuiva huumori on Tammisen muillekin kirjoille ominaista. Ilmeiset liittymäkohdat Volter Kilven Alastalon salissa -teokseen oli havaittu myös lukupiirissä. Tamminen kuvaa pienessä romaanissaan kokonaisen ihmiselämän, Kilpi käyttää kuuden tunnin kokouksen kuvaamiseen yli 800 sivua.

Toukokuu 2015 Aiheena Sirpa Kähkösen Finlandiaehdokas Graniittimies (Otava, 2014). Nuorten suomalaisten kohtalot Petrogradissa 1920- ja 1930-luvuilla kerrotaan runollisen kauniisti. Miten usko ja toivo paremmasta saavat kolhuja, mutta työtä tehdään ja ystävyyksiä solmitaan. Leningradiksi muuttunut kaupunki vie kuitenkin vähitellen ihmisiä eri suuntiin, eikä tulevaisuus enää tunnu antavan mahdollisuuksia olla omalla tavallaan rakentamassa sosialismia ja korjaamassa Neuvostoliiton valuvikoja. Lukupiiri piti kirjaa tavattoman mielenkiintoisena ja hyvin kirjoitettuna. Kähkösen Kuopio-kirjoja lukeneille sukutarina sai täydennystä, tietoa siitä mitä perheenjäsenille "siellä" oli tapahtunut.

Huhtikuussa 2015 oli tarkoitus kokoontua Venäläisen kirjallisuuden seuran luennolle. Kirjailija Sirpa Kähkönen ja näyttelijä H.-P. Björkman puhuivat Dostojevskin vankila- ja karkoitusvuosista sekä vähän myös Anton Tsehovin kokemuksista vankilasaari Sahalinilla. Tämän niminen hänen raporttikirjansa oli vuosia sitten lukupiirissä kesäkirjana. Molemmat luennoitsijat kertoivat kiinnostavia tietoja Dostojevskin elämästä ja vankilakokemusten vaikutuksesta kirjalliseen tuotantoon. Björkman esitti lisäksi hienoja valokuvia Dostojevskista, hänen perheestään, vankiloista, vangeista ja karkoituspaikoista. Vain kaksi lukupiiriläistä oli paikalla.

Maaliskuu 2015 Lukupiirin pitkäaikainen jäsen Terhi Nikulainen on myös kirjailija. Hänen neljäs kirjansa Kuoleman kudelma (Myllylahti, 2014) on psykologinen jännitysromaani, joka keskittyy rikoksen syihin ja seurauksiin, syyllisyyteen ja armoon. Keskiössä on nuori nainen, jolla on kaksi äitiä mutta ei mitään tietoa elämäänsä liittyvistä menneistä taphtumista. Äkillinen kuolema avaa monien salaisuuksien kudelman.

Terhi kertoi työstäneensä kirjaa alkuperäisestä versiosta lähtien Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakoulussa, eri opettajien kanssa ja keskenään hyvinkin ristiriitaisista kommenteista oman linjansa löytäen. Lukupiiri piti tulosta onnistuneena ja kiinnostavana. "Hyvien tyyppien" tai neutraalien poliisihahmojen puuttuminen oli synkkääkin, mutta salaisuuksien avautuminen kirjan loppupuolella teki eri henkilöiden elämästä ymmärrettävää, kukaan heistä ei ollut myöskään paha. Lapsuuden kovat kokemukset vaikuttivat ihmisten loppuelämään asti. Kirjan vahvan nuoren naisen selviytyminen elämässä eteenpäin jäi kiinnostamaan lukupiiriä, ehkä myös kirjailijaa.

Terhi Nikulainen (s. 1947 Raumalla), asuu Toukolassa Helsingissä. Fil.kand., kirjastotutkinto, informaatikon tutkinto, Kriittisen korkeakoulun kaksivuotinen kirjoittajakoulu ja kaksi vuoden mittaista jatkopajaa. Kirjailija, aikaisemmin aluekirjastonjohtaja Espoon kaupunginkirjastossa. Julkaistut dekkarit Rakkausmurha (2007), Lyö hätärumpua (2008) ja Pelasta mut (2009).

Helmikuu 2015. Eeva-Kaarina Aronen on lukupiirin tuttu kumpulalainen kirjailija. Hänen uusimman teoksensa Edda (Teos, 2014) päähenkilöä kuvataan kahdessa ajassa, 1950-luvun töölöläisessä lapsuudessa ja 1990-luvulla aikuisena. Lapsuuden rankat kokemukset ovat jättäneet jälkensä Eddaan, eikä hän pääse irti yksinäisestä salapoliisityöstään, tarpeestaan selvittää mitä tapahtui todella suuren kerrostalon ullakolla, kodeissa ja kellarissa. Menneisyyden miljöö ja elämänmeno on kuvattu niin hyvin kuin vain sen itse elänyt osaa. Aikuisen eksentrisen Eddan kaksoiselämä on kiehtovaa mutta tuhoisaa. Lukupiiri kyseli kirjailijalta sekä kirjan taustalla olevaa todellisuutta, että perusteluja yllättävään onnelliseen loppuun. Niin se menee, taustalla on todellisiakin hahmoja, mutta lopulta fiktio tulee kirjailijan päästä, mitä nyt hyvä kustannustoimittaja voi olla avuksi tapahtumia ja henkilöitä valittaessa ja järjestettäessä. Tuloksena on taitavasti kirjoitettu, jännitävä ja uudenlainen tarina, josta jää mieleen monia kysymyksiä.

Tammikuu 2015. Vuoden 2015 ensimmäinen lukupiirimme sai vieraakseen kirjailija-runoilija Riina Katajavuoren. Riinan Kumpulaan sijoittama kirja Wenla Männistö (Tammi, 2014) ilmestyi vuoden 2014 elokuussa. Kirja alkaa lähes identtisesti Kiven Seitsemän veljeksen kanssa: kuvaus Kumpulan sijainnista on rytmiltään kuin Kiven kuvaus Jukolan talon sijainnista eteläisessä Hämeessä. Kumpulan maantiede ja elämänmeno kartoitetaan hämmästyttävän tarkasti: osansa saavat niin viipalekoulun rikotut ikkunat, Isoniityn hulevesialtaat ja Kumpulanlaakson bussit kuin kylätilan Nurminenkin. Jopa stadin aikapankki on päässyt romaanin sivuille. Käpylässä asuva Katajavuori on selvästi pitänyt silmänsä auki Kumpulassa palloillessaan.

Romaanissa seurataan nuorten, Juko Brossien ja Wenlan, Seunalan Anskun, Ulliksen ja muutaman muun tytön muodostaman sekalaisen jengin toilailuja. Samaan aikaan tapahtumat nähdään aikuisten näkökulmasta. Juko Brossien äiti Alli seuraa jälkikasvunsa elämänmenoa pilvenlongalta voimatta millään tavoin puuttua tapahtumiin – ah niin tuttu tunne itse kullekin kasvattajalle. Wenlan yksinhuoltajaäiti Marja laulaa Kumpulan kuorossa ja yrittää parhaansa mukaan luotsata tytärtään. Harjun saunan pesijä Kajsa Rajamäki paheksuu poikalauman häröilyjä.

Nuorisokulttuurin ja nuorten kielenkäytön kuvauksena romaani on aivan omaa luokkaansa. Myös dialogi Katajavuorelta onnistuu erinomaisesti. Katajavuoren hauskat intertekstuaaliset viittaukset milloin mihinkin saattavat olla tahallisia tai tahattomia. Intian leikkikentän takana sijaitseva linkkitorni on Apollo 11. Muutamat kohdat vaikuttavat kommenteilta Eeva-Kaarina Arosen romaaniin Hän joka näkee: Arosen onnellisuustutkijasta on tullut pettymystutkija ja Kumpulan ’aktiivit’, jotka Arosen kirjassa vastustavat kaikkea (mistä kirjan päähenkilö on heille hyvin kiitollinen!), ovat siirtyneet taistelemaan lähipalvelujen ja kivijalkakauppojen puolesta. Intertekstuaalisuus näkyy myös henkilönnimissä: Allin omalääkärin nimi terveyskeskuksessa on Kustaa Jokipaltio! Omalääkärille Alli tosin ei koskaan saa aikaa, vaan häntä hoitavat eri puolilta maailmaa kotoisin olevat mamulääkärit.

Joku lukupiiriläisistä totesi, että luontokuvaukset Wenlasta puuttuvat täysin. Riinan kirjoittajanlaatu on ehdottoman urbaani. Viikin lintutornissakin käydään puuhaamassa aivan jotain muuta kuin bongaamassa lintuja. Juko Brossien ja tyttölauman luontosuhde rajoittuu uimalan takana sijaitsevassa metsässä törmäilyyn.

Wenla Männistöstä kuullaan kevään mittaan vielä lisää: Kansallisteatterin Villensaunan ohjelmaan tulee huhtikuussa Katajavuoren romaaniin perustuva monologi ja Ylen radioteatteri tekee aiheesta kuunnelmaa.

Riina Katajavuori (s. 1968 Helsinki) on suomalainen runoilija ja kirjailija. Katajavuori opiskeli kirjoittamista Oriveden Opistossa vuosina 1987–1988 ja kirjallisuutta Helsingin yliopistossa sekä Edinburghin yliopistossa (1991–1992). Katajavuori valmistui filosofian maisteriksi Helsingin yliopistosta vuonna 1995.

Hänen runojaan on käännetty yli 20 kielelle. Vuonna 1992 ilmestyi Katavuoren esikoisrunokokoelma Varkaan kirja. Katajavuoren runoteos Koko tarina oli Einari Vuorela -palkintoehdokkaana vuonna 2005 ja Lahjat-romaani Runeberg-palkinto -ehdokkaana vuonna 2004.

 

2014

2014 Joulukuussa keskusteltiin Kjell Westön romaanista Kangastus 39 (Otava 2013). Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon 2014 voittaja ja Finlandia-ehdokas 2013 on kiinnostava kirja, lukijat olivat löytäneet siitä niin yhteiskunnallista, psykologista kuin historiallistakin pohdittavaa. Loppua kohden kirja kääntyyy trilleriksikin. Sisällissodan pitkä varjo ja yhteiskuntaluokkien varovainen lähentyminen juuri seuraavaa sotaa edeltävänä aikana on kuvattu yksilöiden kokemuksina. Saksalaisten myötäily ja antiseministiset mielipiteet ilmaistaan herraseurassa sivistyneen hillitysti, vaikka yhteiskunnassa kuohuu. Täältä ei lähdetä talonpoikaismarssille Lapuan liikkeen tapaan, eletään tyylikkäästi Pitkänsillan eteläpuolella ja saaristohuviloilla. Vankileireiltä ja nälästä selvinneet koettavat löytää paikkansa yhteiskunnassa, kunnes menneisyys palaa ja mieli särkyy lopullisesti. Westön teemat ovat tuttuja hänen aikaisemmasta tuotannostaan, samoin huolellinen arkistotyö, joka joskus tuntuu liialliseltakin yksityiskohtien viljelyltä. Lukupiirissä osanottajia oli paikalla 14 henkilöä, joten keskustelu kävi vilkkaana jouluherkkujen myötä.

2014 Marraskuussa vierailimme Venäläisen kirjallisuuden seuran ja Helsingin yliopiston Venäjän kieli ja kirjallisuus -yksikön luentotilaisuudessa. Luennoitsija oli Sanna Turoma Aleksanteri-instituutista ja aiheena Joseph Brodsky. Melko vähän meillä huomioitu nobelisti on luennoitsijan mukaan Venäjällä  nykyklassikko, jonka tuotantoa ei neuvostovuosina lainkaan julkaistu. Hän emigroitui 32 vuotiaana Yhdysvaltoihin. Runoja venäjäksi ja esseitä englanniksi kirjoittanut Brodsky vieraili joitakin kertoja Suomessakin, sekä Mukkulan kirjailijatapaamisessa että Huvilateltan elävien runoilijoiden illassa. "Olen juutalainen, venäläinen runoilija ja Yhdysvaltain kansalainen" hän määritteli itsensä. Lukupiirissä ehkä on joskus tilaisuus keskustella Brodskyn tuotannosta. FT Turoman luennosta ei jäänyt erityisen selkeää kuvaa siitä miksi hän oli niin merkittävä. Väitöskirjassaan Empire, tourism, nostalgia: Joseph Brodsky and travel writing vuodelta 2008 hän ehkä selvittää aihetta paremmin.

2014 Lokakuussa Virolainen Jaan Kaplinski on julkaissut vuonna 2007 nuoruuden kokemuksiinsa pohjautuvan romaanin Sama joki (Otava, 2010). Kirjan syvälliset pohdinnat kulttuurien, uskontojen ja kielten merkityksistä vaikuttivat lukupiirin. Nuoren miehen identiteetin ja rakkauden etsintä sekä Viron neuvostoajan kuvaus olivat myös kiinnostavia. Tarton intelletuellit keskustelut, Etelä-Viron kaunis maaseutu, kuvaukset veden kokemuksista ja valmistautuminen lopulta KGB:n kohtaamiseen olivat mieleenjääviä. Kaplinskin vanhemmalla iällä kirjoittama kuvaus nuoruuden ratkaisevista kokemuksista ja suhteesta kaikkitietävään Opettajaan on seesteinen ja kaunis.

2014 Syyskuussa oli luettuna Sergei Dovlatovin kirjat Meikäläiset ja Matkalaukku (Idiootti, 2012). Paikalla oli toistakymmentä henkilöä, joita musta neuvostohuumori oli kiinnostanut. Keskustelimme emigroitumisesta, sen vaikutuksesta erityisesti venäläisten taiteilijoiden uraan eri vuosikymmeninä. Kielen vaihtuminen, teosten julkaiseminen ja tunnetuksi tekeminen uudessa ympäristössä on tietenkin kirjailijoille suuri kysymys. Pohdimme miksi juuri Dovlatovin kaltainen kirjailija tulee suosituksi Yhdysvalloissa. Ehkä vaikeiden ja julmien kokemusten käsittely tällaisen hulvattoman huumorin keinoin on poikkeuksellista ja helppolukuista. Venäjän lähihistoriasta on ilmestynyt niin paljon raskaita, kauheita kuvauksia. Jo kaksikymmentä vuotta on kulunut kirjailijan kuolemasta, nyt hänen tuotantoaan on vasta löydetty  suomennettavaksi. Lähiaikoina ilmestyy kolmas teos nimeltä Haarakonttori.

2014 Kesäkuussa 2014 Julian Barnes, Kuin jokin päättyisi (WSOY, 2011). Kirja johti pitkään pohdintaan lukupiirin vierailulla Toukolassa Nikulaisten luona. Yhden henkilön näkökulmasta kerrotaan nuorten opiskelijoiden ystävyydestä, seurustelusta ja vieraantumisesta. Kirjan kertoja osoittautuu epäluotettavaksi, vanhuudessaan hän joutuu palaamaan vuosikymmenten takaisiin tuntoihinsa ja huomaa unohtaneensa paljon. Salaisuuksia sekä selviää että jää selviämättä, sekä lukijalle että päähenkilölle. Hän on elännyt sivullisen elämää, piittaamatta lopultakaan juuri työstään, perheestään tai ystävistään. Lukupiiri ei täysin tajunnut kirjan saamaa arvostusta Britanniassa. Toisaalta jäi tunne siitä, että kulttuurierot estivät meitä ehkä tajuamasta kirjan viittauksia luokkaeroihin menneiden vuosikymmenten takaisessa ajassa. Nuorten miesten itsemurhat jäivät yhtä selittämättömiksi, kertojan ihaileva suhtautuminen niiden tekijöihin alkoi myös murentua kun olosuhteita hiukan valotettiin.

Toukokuussa 2014 Saska Saarikosken kirja isästään Pentistä, Sanojen alamainen (Otava, 2012) herätti lukupiirissä pohdintoja lapsen elämästä, kun isä käytännössä on täysin poissa kuvioista ja myös siitä, vaatiiko suuri taide aina suuria uhrauksia taiteilijalta ja hänen läheiseltään. Käytiin keskustelua myös Saarikosken kääntäjän urasta ja runoilijanlaadun kehittymisestä, naissuhteista, Ruotsin-ajasta ja kliseisestä taiteilijakuvasta 1960-1980-lukujen Suomessa. Eki kertoi viettäneensä 1980-luvulla iltaa taiteilijaporukassa San Franciscossa ja ihmetelleensä, kuinka sporttisia ja sliipattuja sikäläiset taiteilijat olivat. Kuuluiko rähjäinen ja juopunut olemus vain suomalaiseen taiteilijakuvaan (Eino Leino, Saarikoski, Jomppa Ojaharju)? Saarikoski kuoli vuonna 1983 vain 47-vuotiaana, mutta kuten Leinokin, hän oli ilmeisesti ehtinyt siihen mennessä jo tehdä elämäntyönsä.

Antti V:llä oli mukana Saarikosken Leinosta kirjoittama kirja. Antti totesi, että kirja (runomuotoinen essee) on mainio lähde molempien runoilijoiden elämään ja ajatteluun. Ulla A. oli raahannut mukanaan Pekka Tarkan kaksiosaisen Saarikoski-elämäkertajärkäleen (jota myös Saska S. on käyttänyt elämäkertatietojen tarkistamiseen), josta löytyi hienoja valokuvia Saarikosken elämän kaikista vaiheista.

 Lopulta päästiin – Antin tiukasta vaatimuksesta - myös itse runoihin. Antti osoittautuikin melkoiseksi Saarikoski-faniksi, joka siteerasi monia runoja ulkoa. Ekin mielestä Kootuissa  runoissa on paljon tyhjää suunsoittoa, mutta kaikki olimme yhtä mieltä siitä, että Tiarnia- ja Hämärän tanssit (Saarikosken viimeinen kuolemaa ennakoiva runokokoelma) -kokoelmat ovat ehdottavasti lukemisen arvoista ja kestävää runoutta eivätkä ainoastaan ’sukupolvikokemus’. Mitä tapahtuu todella (1962) toi suomalaiseen runouteen ”demokraattista katujen runoutta” (Saska S.), jota tänä päivänä kirjoittaa mm. Ilpo Tiihonen.

Huhtikuussa 2014 lukupiirissä oli kirjailijavieraana Eero Haapanen. Hänen paikallishistoriaa käsittelevä  teoksensa Sörkan rysäkeisarit : kalastajia, ajureita ja salakuljettajia (SKS, 2013) sisältää runsaasti myös kuvamateriaalia, jota hän esitteli laajennetun lukupiirin osanottajille. Tarinaa Vanhankaupunginlahden elämästä 1900-luvun alkupuoliskolla kerrotaan yhden kalastajaperheen vaiheissa ja ympärillä. Kirjassa ja keskustelussa tuli esiin näkymiä laitakaupungin kovasta elämästä, alamaailman armottomasta kilpailusta ja pirtun salakuljettajien vähemmän romanttisesta ja hohdokkaasta urasta. Kukaan heistä ei ajoittaisista rikastumisista huolimatta menestynyt vaan eli ja kuoli köyhänä. Sisällissodan aikaisista ja jälkeisistä kieliryhmien välisistä asetelmista kuultiin myös mielenkiintoista tietoa. Kun merkittävänä lähteenä on ollut poliisin ja oikeuslaitoksen arkistoaineistot, kirjassa alueen rikollisuus tietysti korostuu. Eero Haapasen epilogissa kertomat henkilöhaastattelut, joissa rikollisuutta sivuttiin vain nimeksi, tekevät selväksi miten perusteellista työtä tarvitaan tällaisen uskottavan arjen historian tekijältä.

Maaliskuu 2014 Tove Janssonin syntymän 100-vuotisjuhlan kunniaksi luettavana oli novellikokoelma Kuuntelija (WSOY, 1972) ja Muumi-tarina Taikatalvi (WSOY, 1973). Kirjailijan elämästä on ilmestynyt vastikään sekä Tuula Karjalaisen elämäkerta Tove Jansson : tee työtä ja rakasta (Tammi, 2013) että ruotsalaisen tutkijan Boel Westinin kirja Tove Jansson : sanat, kuvat, elämä (Schildts & Söderströms, 2013).

Kuuntelijan novellien taidokkuus ja niiden ajaton viehätys herätti vilkasta keskustelua. Ihminen, hänen asenteensa, tapansa ja tarpeensa on niissä tarkkasilmäisen kuvauksen kohteena. Muumien monitasoisesta otusgalleriasta voisi löytyä ehkä jotakin yhteistä novellien originelleihin henkilöihin.
Kirjailijan lapsuus taiteilijaperheessä, ura poliittisena pilapiirtäjänä 1930-luvulla, tavoitteet taidemaalarina ja kesäelämä Suomenlahden kallioluodolla ovat osa Tove Janssonin legendaa. Novellit avaavat suvun, perheen ja ystävien ympäröimän monilahjaisen taiteilijan maailmaa meille muumien kera kasvaneille entisille lapsille. Tove Janssonin novelleista on ilmestynyt valikoima vuonna 2014, Viesti : valitut novellit 1971-1997. Vanhimpia kokoelmia on huonommin saatavilla.

Helmikuu 2014 Vuoden 2013 Finlandia-palkittu Riikka Pelon romaani Jokapäiväinen elämämme (Teos, 2013) toi paikalle 13 lukupiiriläistä. Venäläinen runoilija Marina Tsvetajeva ja hänen tyttärensä Ariadna Efron elivät vaikean suhteensa vaikeina aikoina. Neuvostoliiton synty, maanpakolaisuus, paluu 1930-luvun Moskovaan keskelle pahimpia vainovuosia johtivat lopulta Efron-Tsvetajevan perheen tuhoon, kaukana toisistaan. Lukupiiri keskusteli Tsvetajevan runouden suomennosten vähäisestä tarjonnasta. Venäläinen lyriikka kääntyy huonosti suomen kielelle, kielten rytmi ja rakenne poikkeavat toisistaan liiaksi, käännöksiä kritisoidaan. Runoilijan suhde lapsiinsa tuntui kovin erikoiselta, yksi hylättiin lastenkotiin kuolemaan, toista valmennettiin jo lapsena kirjailijaksi ja kolmas hemmoteltiin pilalle. Myös ilmiantojen verkostosta Neuvostoliitossa keskusteltiin, miten niin hyvät, lämminsydämiset ihmiset tekevät toisilleen pahaa kauhistuttavalla tavalla. Kirjan lopun tyly kuvaus Ariadnan kidututtamisesta Lubjankassa ja elämästä  Vorkutan vankileirillä sekä Marinan itsemurhasta Jelabugassa, Tatarstanissa oli ehkä lukupiirille liikaa, näistä vaiheista ei enää syntynyt keskustelua.

Tammikuu 2014 Leena Krohnin Hotel Sapiens (Teos, 2013) oli vuoden 2013 Finlandia-palkintoehdokkaana, joten kirjastoissa ei juuri ollut kappaleita vapaana. Lukupiiriin oli ehtinyt vain pari kirjaan tutustunutta, muut olivat kuuntelenmassa kommentointia. Uhkaava tulevaisuus kulki läpi Hotel Sapiensin lyhyiden tarinoiden, viimeiset eloonjääneet ihmiset ja heitä hyödyntävät Kaitsijat eivät olleet ihan helppoja omaksua. Huumori oli kirjassa hyvin piilotettua, jos sitä oli lainkaan. Silti jotkin luonnontieteelliset oivallukset ja yllättävät väitteet panivat pohtimaan, onko kirjassa kaikki vain fiktiota vai voisiko maailma tosiaan olla ihan muuta kuin miten olemme sen tottuneet näkemään.

2013

Joulukuun lukupiirissä Jhumpa Lahiri on intialaista sukujuurta oleva amerikkalainen nainen. Hänen kirjansa Kaima (Tammi, 2005) on tarina akateemisen intialaisen nuoren parin asettumisesta Bostoniin ja heidän poikansa kasvusta kahden kulttuurin vaikutuksessa. Lukupiirissä keskusteltiin perheen vanhemman polven vahvoista sukusiteistä Intiaan, mutta myös hiljaisesta hyväksymisestä omien lastensa amerikkalaistuessa. Vielä kiinnostavampana pidettiin nuoren miehen identiteettinsä etsintää ja hänen kohtaamiensa lahjakkaiden naisten vaikutusta sen löytymiseen. Venäläisen kirjallisuuden klassikon paluu tarinaan kirjan viime sivuilla oli kaunis ja liikuttava lopetus.

Marraskuussa 2013 Lukupiirin runoilta. Kolme lukupiiriläistä esitteli kolme runoilijaa, Saima Harmajan, Ilpo Tiihosen ja Saila Susiluodon. Saiman runot 1920- ja 30-luvuilta ovat hyvin nuoren ihmisen tuntoja, mutta hänen lyhyttä elämäänsä varjosti sairaus ja kuoleman lähestyminen. Runoilija on säilyttänyt kulttiasemansa vuosikymmeniä, runot puhuttelevat yhä uusia sukupolvia. Vertailun vuoksi luettiin myös vanhempaa aikalaista Katri Valaa.

Ilpo Tiihosen pitkä ja tuottelias ura sanan taiturina ja velmuna nauratti lukupiiriä useaan kertaan, kun lempirunojaan luki useampikin meistä. Helsinki aiheena ja oivaltavat säkeet ilahduttivat. Hauskoja runoja lapsille on käytetty riimitysharjoituksiin koulussa ja muuallakin.

Saila Susiluodon taidokas mutta vaativa kokoelma Dogma (Otava, 2012) puhutti pitkään. Teoksen rakenne on erikoinen, kuin suunnitelma runokokoelmaa kuvittavaksi elokuvaksi. Toisaalta runojen lukeminen satunnaisessa järjestyksessä hakematta niihin mitään loogista juonta tuntuu helpommalta. Vahvat tunteet täyttävät Dogman, aineiston runsaus teki vaikutuksen toisiin, mutta toiset se ohitti kokonaan.

Lokakuussa 2013 vierailtiin emeritusprofessori Pekka Pesosen ja kirjailija Epi Arosen keskustelutilaisuudessa yliopiston Metsätalolla. Suosittu venäläisen kirjallisuuden sarja 12 tuolia jatkuu syksyn 2013 ajan eri kirjailijoiden ja heidän valitsemiensa venäläisten kirjojen parissa. Vuorossa oli Mihail Bulgakovin maaginen klassikko Saatana saapuu Moskovaan eli Mestari ja Margarita. Tämä 1930-luvulla kirjoitettu kirja ilmestyi vasta kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Sen kolme toisiinsa nivoutuvaa tarinaa saivat asiantuntevassa keskustelussa vielä lisää ulottuvuuksia ja kirjan arvo yhtenä maailman merkittävistä tarinoista vahvistui kuulijoiden mielissä.

Syyskuussa 2013 keskusteltiin A. S. Byattin teoksesta Ragnarök - jumalten tuho (Tammi, 2013). Palkitun brittikirjailijan aihevalintaa pohdittiin. Kustantaja Canongate Books Ltd on julkaissut sarjaa myyteistä, lukupiirissäkin on ollut Margaret Attwoodin Penelopeia. Kyseessä oli ehkä tilaustyö Byattilta. Skandinaavinen mytologia huomattiin aika huonosti tunnetuksi meillä, siksi ehkä kirja vaikutti vähän sekavalta. Jotkut lukupiiriläiset olivatkin etsineet lisätietoa muualta. Kirjan rikas kieli ja luonnon vivahteikas kuvaus tunnustettiin. Mutta kahden tarinan rakenne, "laiha lapsi" sotaa paossa maaseudulla lukemassa kirjaa ja keskenään nahistelevat jumalat ja muut olennot ei oikein toiminut. Rinnastukset ihmisestä tuhoamassa omaa maailmaansa kuin raivopäiset jumalat muinoin tuntui liiankin ilmeiseltä. Tarinat Fenris-sudesta ja Jörmungandr-käärmeestä selittivät kyllä ikuista susi-vihaa ja käärme-inhoa. Byattin aikaisempia teoksia, Riivaus ja Lasten kirja lukeneet olivat pitäneet niistä kovastikin.

Kesäkuussa 2013 Franz Kafkan postuumisti julkaistu Amerikka/Mies joka katosi (Tammi 1981, Otava 2000) koostuu julkaistusta novellista, keskeneräisestä romaanista ja siihen liittyvistä tekstifragmenteista. Kirja on suomennettu kahtena eri versiona. Kafkan persoona herätti lukupiirissä yhtä paljon keskustelua kuin itse kirjakin. Hänen muita tekstejään tunnettiin kyllä, niiden painajaisunen kaltainen maailma on tuntunut lukijoista synkältä mutta jäänyt kiinnostamaan. Kafkan julkaistut kirjeet ja päiväkirjat kertovat kuitenkin normaalijärkisestä mutta yksinäisestä miehestä. Amerikka kuvaa viime vuosisadan alun maahanmuuttajan kirjavia vaiheita uudella mantereella. Pinnallinen ystävällisyys ja pian paljastuva hyväksikäyttö antavat melko osuvaa kuvaa maasta, jossa Franz Kafka ei itse milloinkaan käynyt.

Toukokuussa 2013 tutkittiin Suomen historiallisia nälkävuosia. Aki Ollikaisen palkittu esikoisromaani Nälkävuosi (Siltala, 2012) kertoo vuosien 1867-1868 kadosta ja sitä seuranneesta nälänhädästä. Yhden maaseudun köyhän perheen synkkä kohtalo ja pääkaupungin virkamiesten pohdinnat ja perustelut siinä tilanteessa asetetaan rinnakkain. Todellinen elämä ruohonjuuressa ja päättäjien suuret linjat ovat harvoin olleet niin jyrkästi ristiriitaisia, ainakaan Suomessa. Pieni kirja teki lukupiiriin suuren vaikutuksen.

Mirkka Lappalaisen historiateos Jumalan vihan ruoska (Siltala, 2012) käsittelee ruotsinvallan aikaisia suuria kuolonvuosia 1694-1697. Monipuolinen ja kiinnostava kirja kertoo sekä poikkeuksellisen pitkän kylmän jakson vaiheista yhä pahemmin nälkiintyvässä ja kuolevassa Suomessa, että pohtii syitä tuhon laajuuteen. Aiheesta on julkaistu paljon tutkimuksia, joita kirjailija käy läpi ja arvioi nykytietämyksen perusteella. Käy selväksi että Suomi oli kylmänä kautena suuren osan vuotta täysin eristyksissä ja avun ulottumattomissa. Merkantilistinen talousjärjestelmä rajoitti kaikenlaista omatoimisuutta silloinkin kun nälkäkuolema tuhosi kolmasosan väestöstä ja autioitti suuria alueita maasta. On arvioitu että vain seuraavat paremmat satokaudet pelastivat suomalaiset häviämästä Suomen kamaralta. Merkittävä kirja lajissaan.

 Huhtikuussa 2013 keskustelussa Finlandia 2012 voittaja, Ulla-Lena Lundbergin Jää (Teos, 2012). Kirja palauttaa mieleen sodanjälkeisen Suomen tapaa toimia ja ajatella, mikä tuntui lukupiiristä tutulta, mutta toisaalta jo oudolta. Saariston ääriolosuhteet tekivät tarinasta aika eksoottisenkin. Kaunis ja idyllinen kuvaus kertoo nuoren pappisperheen pitkästä kuherruskuukaudesta Luodolla ja luotolaisten kanssa. Sitä jylhempi on kirjan päättävä onnettomuus ja lähtö saarelta. Pohdiskeltiin hyvän päähenkilön humaanin mutta ylitunnollisen luonteen heikkouksia ja hänen vaimonsa ankaraa mutta selväjärkistä tapaa auttaa umpikujan uhatessa. Saariston vanhaa esikristillistä perimää edustava postinkuljettaja kiinnosti sekä pappia että lukijoita. Hyvän papin kuolema ja Neuvostoliitossa kadoksissa olevan lapsen löytyminen nähtiin vertauskuvallisena lunastuskertomuksenakin. Kirjailijan perhetaustaan pohjautuva  kirja sai täysin oikeutetusti Finlandiansa.

Maaliskuussa 2013 kirjailijavierailu. Heidi Köngäs on kirjoittanut hienon romaanin Dora, Dora (Otava, 2012). Kirja sijoittuu vuoden 1943 loppuun Lapissa, Saksan varusteluministeri Albert Speer seurueineen matkustaa Rovaniemeltä Petsamoon ja takaisin. Pitkä ajomatka lumen ja pimeyden keskellä on Berliinistä tulleille hyytävä kokemus. Kirjailija oli tutkinut rooleja, joita Speer esitti Hitlerin lähimpänä miehenä ja myöhemmin sotasyyllisenä oikeuden edessä ja vankilassa. "Hyvä natsi" ei tässä kirjassa saa minkäänlaista osaa. Pahan vastavoimana kirjailija tarvitsi viihdytystehtävään määrätyn taikurin, varttijuutalaisen, joka pelkäsi koko ajan sekä paljastumista että esityksensä epäonnistumista. Speerin täydellinen sihteeri tuo esiin naisen, joka ei kysy mitään vaikka näkee. Lukijoiden suosikkihenkilö oli nuori suomalainen tulkki. Hänen kohtalonsa saksalaisen ministerin raiskaamana ja tapattamana nähtiin allegoriana Suomen kohtalosta Saksan liittolaisena. Saksalaiset eivät suomalaisia juuri arvostaneet. Suomalaisten suhtautumista saksalaisiin sodan aikana ja sen jälkeen leimaa lopulta Lapin polttaminen, innokkaat saksalaismielisetkin näkivät entiset liittolaiset täysin tarpeettoman tuhoretken jälkeen uudessa valossa. Dora, Dora oli vuoden 2012 Finlandia-palkintoehdokas.

 Helmikuussa 2013 lukupiirin käsittelyssä oli merkillisen suosittu Herman Kochin romaani Illallinen (Siltala, 2012). Kirjastojen pitkät varausjonot jo kertovat merkittävästä kirjasta. Keskustelu keskittyi kuten arvata saattaa pahuuteen, moraalin ja empatian puuttumiseen päähenkilöiltä. Kertojaminä, entinen opettaja Paul paljastuu epäluotettavaksi kertojaksi. Kirjassa vähitellen esiin tuleva diagnoosi hänen perinnöllisestä sairaudestaan tuntui vievän jonkin verran pohjaa tältä pahuuden pohdinnalta. Paulin veljeskateus ja hänen vinoutunut minäkuvansa selittyvät loppuvaiheessa ja hyvä-paha-veli roolit tuntuvat menevän päälaelleen tässä oudossa perheessä. Äitien keinoja kaihtamaton pyrkimys suojella pahaan  ryhtyneitä lapsiaan herätti eniten kummastusta. Vain tapahtuneen salaaminen on heille vaihtoehtona, tulevaisuus ja väkivallan eskaloituminen jää heiltä näkemättä.
Kirjassa käytetään melkoisesti aikaa mahtailevan joskin katkonaisen illallisen kuvaamiseen. Sen merkitystä tässä porvariston hillittyä charmia ruoskivassa kirjassa lukupiiri ei enää toennut pohtimaan. Niin paljon ajatuksia jäi ilmaan, mutta hollantilaista kulttuuria, sen liberaalisuutta ja toisaalta siinäkin esiintyvää rasismia, ihmisarvon suhteellisuutta ja onnellisten perheiden kulisseja keskustelussa sivuttiin. Kirjan yllättävä rakenne toimii, kirjoittaja saa taitavasti lukijan kauhistelun lisäksi ehkä pohtimaan myös omia arvojaan ja lapsilleen antamaansa ihmisen mallia.

Tammikuun 2013 lukupiirissä keskusteltiin Pekka Laihon muistelmakirjasta Poika ja kapakkasaatana (WSOY, 2012). Kouluikäinen Pekka asui Toukolassa ja kävi koulua Kalliossa, Helsingin toisessa lyseossa, nykyisessä Torkkelin lukiossa. Kirjan koulumuistoja ja ToTen jalkapallovuosia jakoi lukupiirin peruskumpulalainen Pasi. Pekan elämäntyö näyttämöillä, elokuvissa ja tv-viihteen tekijänä oli tuttua muillekin. Kiinnostavat kuvaukset työskentelystä eri ohjaajien kanssa ja Helsingin kaupunginteatterin kuppikunnista vuosikymmenten kuluessa avasivat kulissientakaista maailmaa lukijoille. Kaunis poika teki pitkän uran, kirjava elämä asumisongelmineen ja avioeroineen kulkee taustalla. Kapakkasaatanakin on mukana, ajalleen varmaankin ominaisena taiteilijaelämän hahmona.

 

2012

Joulukuussa 2012 Sofi Oksasen odotettu Kun kyyhkyset katosivat (Like, 2012) herätti laajassa (12 henkilöä paikalla) lukupiirissä paljon kannanottoja. Jotkut kokivat kirjan ja sen rakenteen vaikeaksi, toiset liiankin suoraviivaiseksi ja helpoksi. Viron lähihistorian draaman kuvaajina kirjan henkilöt nähtiin pinnalta, heidän sisintään ei oikein tavoitettu. Toisaalta Oksasen kolme kirjaa Virosta, Stalinin lehmät, Puhdistus ja Kun kyyhkyset katosivat muodostavat kokonaisuuden, joissa fokus vaihtuu yksityisestä kohti laajempaa ja yleistä. Kirja sai pohtimaan selviytymistaistelun moraalia ja keinoja, pahuuden kehittymistä äärimmäisissä olosuhteissa. Propagandakoneiston tuottama vääristelty elämäkertakirja vaikutti karmivalta, räikeä systemaattinen valehteleminen on yhäkin meille vierasta. Myös Baltian maihin toisen maailmansodan jälkeen suunnattu läntinen propaganda katteettomine lupauksineen tuotti siellä paljon pettymyksiä ja kärsimystä.

Marraskuussa 2012 William Faulknerin klassikko Villipalmut (Tammi 1947-2002). The Wild Palms (1939) koostuu kahdesta eri tapahtumasarjasta, joita kuvataan vuorotellen kahden eri otsikon alla. Teoksen pääkertomuksen nimi on "Villipalmut". Sen henkilöt ovat nuori lääkäri Harry Wilbourne ja kahden lapsen äiti Charlotte Rittenmeyer, joka jättää perheensä rakastuttuaan Wilbourneen. Toinen, "Villipalmuille" alisteinen kertomus on nimeltään "Vanhus". Siinä pitkäaikaisvanki pääse sattumalta karkuun vankilasta, mutta palaa itse vapaudestaan takaisin turvalliseen vankilaansa. Lukupiiri oli varsin tyrmistynyt kustantajan menettelystä, kun vuonna 2002 julkaistu seitsemäs painos on ilmeisesti edelleen sama kelvoton suomennos kuin vuoden 1947 versio. Virheitä vilisevää tekstiä vertailtiin alkuperäiseen. Englantia ei tainnut Suomessa osata monikaan 1940-luvulla, kun tällaista päästettiin julki. Faulknerin pitkät lauseet ovat hänen omaa kieltänsä, mutta niiden ymmärtämistä vaikeutti erityisesti käännöksen kömpelyys.
Kahden tarinan lomittainen lukeminen oli lukupiirin mukaan vaikeaa, kontrapunkti ei oikein hahmottunut. Tarinat erillisinä olisivat ehkä toimineet paremmin. Tuhoon tuomittu rakkaustarina 1930-luvun Yhdysvalloissa herätti keskustelua ja "Vanhuksen" eli Missisippi-virran tulvan kuvauskin oli vaikuttava.

Lokakuu 2012 Leena Parkkisen kirja Sinun jälkeesi. Max (Teos, 2009) kertoi kummallista tarinaa siamilaisista kaksosista 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Heidän lyhyt elämänsä sujui sirkuksen ja varieteen maailmoissa. Rajallinen yksityisyys leimasi molempien ihmissuhteita ja elämää. Lukupiiri pohdiskeli taitavasti kirjoitetun kirjan tavoitteita, sen sisällön psykologista ja yhteiskunnallista viestiä. Poikkeavuuden ja kärsimyksen paino ja sen kestäminen sata vuotta sitten ja nyt? Kirjan kielestä ja rakenteesta oltiin eri mieltä; lyhyttä, töksähtävää lausetta jotkut aluksi kummeksuivat. Edestakaiset aikasiirtymät eivät auenneet kaikille.

Syyskuun 2012 kirja oli Olga Tokarzcukin Vaeltajat (Otava 2012). Kirjan jokseenkin haastava rakenne herätti paljon keskustelua. Irrallisilta tuntuvien tarinakatkelmien  liittyminen toisiinsa ei joukollakaan ihan selvinnyt, mutta niiden kiehtovat näkökulmat jäivät askarruttamaan mieliä. Ihmisen psykologian pysyvä epäjärjestys ja anatomian historiansa kuluessa lisääntyvä ainakin näennäinen selkeys olivat tarinoissa läsnä. Irroittautuminen totutusta, lähteminen pois toistui eri muodoissa. Useampikin lukupiiriläinen oli harkinnut kirjan lukemista toiseen kertaan, niin paljon koukkuja ja tasoja tarinat sisälsivät. Kaikkia kulttuurisia tai historiallisia viittauksia on tuskin mahdollista koskaan selvittää ja niiden merkityksiä tajuta, huolimatta Tapani Kärkkäisen erinomaisesta suomennoksesta. Kuvituksen merkityskään ei auennut, mutta tekstin tavoin jotkut kuvat jäivät mieleen. Olga Tokarzcukia on pidetty tulevana Nobel-palkintoehdokkaana, hänen tuotantoonsa kannattaa tutustua.

Kesäkuussa 2012 aiheena oli J. M. Coezeen romaani Hidas mies (Otava 2007).

Toukokuussa 2012 keskusteltiin vuoden 2011 Finlandia-voittajasta, Rosa Liksomin kirjasta Hytti nro 6 (WSOY, 2011). Jännittävä tarina matkasta halki Neuvostoliiton, maisemien ja Siperian ihmisten vilahtaessa ohi. Näkymät junan ikkunasta ovat kuin Rosa Liksomin kuvataidetta. Henkien taisto on käynnissä hytissä ja pysähdysasemilla, matkan lopussa tiedetään vain vähän toisistaan. Perille tullaan jos tullaan.

Huhtikuussa 2012 Jenni Linturin kirja Isänmaan tähden (Teos, 2011) oli saanut paikalle 8 henkilöä. Nuoren kirjailijan esikoisteos herätti kunnioitusta, koska se ei ollut tavanomaista oman elämän ja kokemusten terapeuttista perkaamista. Vanhuus ja menneisyyden henkilöiden ja tapahtumien sekoittuminen nykypäivään oli mielenkiintoisesti ja uskottavasti kuvattu. Sukupolvien erot suhteessa sotaan jäivät lukupiiriä askarruttamaan, mutta nuorimman polven näkemystä edusti vain kirja, lukijat olivat selvästi vanhempaa ikäluokkaa. Kiinnostava ajatus oli ihmisten irrallisuus ja vieraus, sosiaalisen kontrollin puute ja sen seurauksena tekojen käsittämätön raakuus. Yhtäläisyyttä vieraalla maalla sotivien nuorten miesten ajautumisessa pahaan ja tämän päivän rasismin välillä oli myös havaittu. Toisten ihmisarvon kieltäminen antaa luvan toteuttaa häpeällisiä tekoja, jotka seuraavat mukana lopun elämää.

Maaliskuun 2012 aiheena oli Siri Hustvedtin kirja Kaikki mitä rakastin (Otava, 2007). Lukijoita oli paikalla vain kourallinen, mutta keskustelu oli silti kiinnostavaa. Kirja käsitteli taidetta ja taiteilijuutta, trendikkäitä mielen sairauksia eri aikoina, intellektuelleja perheitä ja niiden hajoamista. Tarinan kertoja oli professori Leo Herzberg, mutta lukijoille ei hänen sukupuolensa ollut alussa itsestään selvä. Naisen kuvaamana mies ehkä ei täysin vakuuttanut. Kirjan verkkainen alku vaikutti hyydyttävältä, mutta tapahtumat saivat vauhdikkaita ja dramaattisia käänteitä jo toisesa osassa. Siri Hustvedt on tehnyt perinpohjaista taustatyötä niin psykiatrian kuin taidehistorinkin suhteen, mutta tiivistämiseen olisi ehkä ollut jonkin verran aihetta.

Helmikuussa 2012 lukupiirin vieraana oli kumpulalainen kirjailija Eeva-Kaarina Aronen ja aiheena hänen kirjansa Kallorumpu (Teos, 2011). Paikalla olleet lukijat pitivät kovasti kirjasta, sen monitasoisuus ja arvoituksellisuus puhuttivat. Mannerheimin lähiympäristön ihmiset ovat pääosassa, hänen karismansa, tapansa ja kotinsa liikuttavat monia sekä menneessä ajassa että nykyisyydessä. Syvä perehtyneisyys aiheeseen on tehnyt kirjailijalle mahdolliseksi tällaisen erikoisen rakenteen joka säilyy koossa ja antaa uusia lähestymiskulmia paljon käsiteltyyn Mannerheimiinkin. Kirja oli ansioistaan vuoden 2011 Finlandia-palkinoehdokkaana.

Tammikuussa 2012 keskustelimme Tuomas Kyrön veijariromaanista Kerjäläinen ja jänis (Siltala, 2011). Tyylilajin yhtäläisyydet Arto Paasilinnaan ja Jari Tervoon oli moni havainnut, kirjan sähäkkä alkupuoli meni loppua kohden jo ylikierroksilla. Keskusteltiin mielensäpahoittajasta, romanikulttuurista ja suhtautumisesta kerjäläisiin. Käytiin myös läpi pikainen kierros joulun aikana luetuista kirjoista.
 

2011


Joulukuun 2011 lukupiirissä klassista runoutta ja vähän uudempaa soveltavaa. Iäkäs Tomas Tranströmer on vuoden Nobel-palkittu. Varmaan siksi kirjastoilla on hänen Koottuja runojaan 1954-2000 (Tammi, 2001) tai muita kokoelmiaan liian vähän kysyntään nähden. Lukupiirissä tutustuttiin muutamaan esimerkkirunoon ja todettiin että ne ovat hienoja ja niitä voi ymmärtää.

Janne Nummela, Tommi Nuopponen ja Jukka Viikilä ovat laatineet yhteistyössä uudenlaisen Ensyklopedian (Poesia, 2011) jossa on keksittyjä selityksiä keksityistä käsitteistä tai muunneltuja käännöksiä todellisista ensyklopedioista. Ovelaa huumoria. Osittainen verkkokirja löytyi osoitteesta http://www.poesia.fi/ensyklopedia/


Marraskuun 2011 tapaamisemme kirjana oli Otavan 2009 kustantama ja John Simonin kokoama Pekka Herlinin elämäkerta, Koneen ruhtinas. Kirjaa varten John Simon oli tehnyt yli sata haastattelua ja perehtynyt sekä Koneen että Herlinin perheen arkistoihin. Koneen ruhtinas käsittelee avoimesti ja monipuolisesti – jossain määrin myös psykologisoivasti - tämän monisärmäisen miehen elämää ja persoonaa.
Ekonomi Pekka Herlinistä tuli Kone Oy:n toimitusjohtaja vuonna 1964. Hän oli vain 32-vuotias ja Kone oli tuolloin vakavissa taloudellisissa vaikeuksissa. Uhkarohkealla vedolla Herlin rakennutti uuden tehtaan, osti Pohjoismaiden johtavan hissialan firman ja lähti ensimmäisenä suomalaisena vetämään aidosti kansainvälistä liiketoimintaa. Aggressiivisilla yrityskaupoilla Herlin loi aidosti globaalin konsernin. Toimitusjohtaja Pekka Herlin oli ristiriitainen sielu: ujo, kunnianhimoinen, älykäs, luova ja kiivas. Hän oli liikemies, maanviljelijä ja purjehtija. Hän oli myös alkoholisoitunut ja ristiriitainen isä, joka jätti kuollessaan vuonna 2003 ison omaisuuden lisäksi lastensa välit rikki repivän perintöriidan.

Lähes kaikilla lukupiiriläisillä oli omakohtaisia kokemuksia Koneesta yhtiönä ja kirja kosketti siten läheltä meidän lukijoiden elämänpiiriä. Pasin isä oli ollut Koneen palveluksessa noin kymmenen vuotta. Hän jäi pois firmasta, kun Hyvinkään tehdas valmistui. Samoihin aikoihin Herlin osti Munkkiniemen kartanon (1965) ja teki siitä firmansa pääkonttorin (1967), josta hän sohvan nurkassa istuen jakeli määräyksiä. Pasilla oli jopa Koneen henkilökuntalehden numero, jossa kerrottiin avoimien ovien päivästä firmassa, jolloin myös Pasi vanhempineen oli käynyt tehtaalla. Tällöin tehdas sijaitsi vielä Helsingissä (nykyinen Teatterikorkeakoulun talo, sitä ennen saippuatehdas Kookos). Muistelimme myös Koneen kulta-aikaa, kun clearing-kauppa Neuvostoliiton kanssa tuotti sille tilauksia solkenaan.
Herlinin persoona avautui kirjasta kaikessa ristiriitaisuudessaan: syntyi kuva älyllisesti ylivoimaisesta ihmisestä, jolta kuitenkin puuttui empatia ja jolla oli sosiopaatin piirteitä.
Jotkut lukupiiriläiset olivat nähneet myös KOMin näytelmän, joskin näytelmässä heidän mielestään pääroolissa oli KOM eikä Kone. Joka tapauksessa molemmat olivat (ovat) sukudynastioita.

Toinen kirjamme oli Alpo Ruuthin Viimeinen syksy (Tammi, 1979), jota kaikki eivät olleet ehtineet lukea. Ne, jotka olivat ehtineet, pitivät kirjasta tavattomasti. Ihmeteltiin, miksei se aikoinaan päässyt Finlandia-ehdokkaaksi. Kirjasta tunnistaa sen ajan Helsingin kulmat loistavasti. Ajankuvaus on tuttua ja kieli luontevaa ja helppoa. Slangia on käytetty kohtuullisesti, vaikka Kallion ja Sörkän kundeista kerrotaankin. 1960-luvun alun tapahtumat (noottikriisi, avaruuslennot, devalvaatiot) taustoittavat kirjaa. Kirja ansaitsee useankin lukukerran.

Lokakuun 2011 lukupiirin aiheena oli Antti Nylénin kokoelma Vihan ja epäluulon esseet (Savukeidas, 2010). Lukijoita oli paikalla vain kourallinen, joista osa oli lukenut esseitä ja osa ei. Tekijän taito kirjoittaa oli havaittu, mutta ihmetystä herätti teini-ikään viittaava aihevalinta osassa esseistä. Nylenin korkea 36 vuoden ikä ei tuntunut enää soveliaalta popidolien ihanuuden näin pitkälliseen pohtimiseen. Muunkinlaisia aiheita käsiteltiin, mutta jotenkin maanisilta tuntuivat nämä kantaaottavat tekstit.

Syyskuun 2011 lukupiirissä käsiteltiin kesälukemisena ollutta Matti Suuripään historiikkia Parnasso 1951-2011.  Osin raskaslukuisen tekstin sisältä aukeni kiinnostaviakin anekdootteja ja analyyseja. Suomen kirjallisuus kuudenkymmenen vuoden ajalta tuli melko kattavasti käytyä läpi, kun tekijä huomioi myös sen, keitä ei Parnassoon pyydetty tai ketkä eivät sinne tekstejään tarjonneet. Kirjan olivat melko harvat kahlanneet läpi, Parnassosta riitti kuitenkin kommenointia.

Toisena kirjana oli Kazuo Ishiguron romaani Ole luonani aina (Tammi, 2005). Tarinan arvoituksellisuus ja toisaalta sen herättämät eettiset kysymykset  synnyttivät vilkasta keskustelua. Kirjan pohjalta tehty elokuva oli useimmilta jäänyt näkemättä, mutta sai kiitosta kauniista ja hienovaraisesta toteutuksestaan.

Kesäkuun 2011 lukupiirissä aiheena oli Riikka Pulkkisen toinen teos Totta (Otava, 2010). Kirjan kieli ihastutti monia lukupiiriläisiä ja nuoren kirjoittajan kypsä ihmistuntemus vakuutti. Jännittävästi sekaantuvat henkilöt, heidän kokemuksensa ja mielikuvansa ja niiden kohtaaminen todellisuuden kanssa oli hienosti rakennettu. 1960-luvun tapahtumien kuvauksesta ja sen aitoudesta keskusteltiin, mutta tähän ei arveltu kirjailijan keskittyneen, kuten ei myöskään isoäidin kuoleman lähestymiseen. Tämä ehkä heijastaa tekijän nuoruutta. Osaan lukupiiristä kirjan ihmissuhderakenne ei tehnyt yhtä suurta vaikutusta.

Toukokuun 2011 lukupiirissä oli vieraana kirjailija Miika Nousiainen ja paikalla 12 lukupiiriläistä. Keskustelimme hänen viimeisimmästä kirjastaan Maaninkavaara (Otava, 2009), mutta myös Vadelmavenepakolaisesta, joka on luettu aikaisemmin lukupiirissä. Kirjailija kertoi työskentelytavastaan ja näiden kahden kirjan pakkomielteisistä sankareista. Kuulimme myös viimeistelyvaiheessa olevasta kolmannesta kirjasta ja sen taustatyöstä. Vaivattoman ja luontevan tragikoomisen, lähes naivistisen tyylilajin taustalla on paljon selvityksiä, haastatteluja ja keskusteluja kustannustoimittajan kanssa.

Miika Nousiainen (s. 23. syyskuuta 1973 Säynätsalo) on suomalainen toimittaja ja kirjailija. Hän on työskennellyt MTV3:n uutistoimituksessa sekä juontanut Hyvät naiset ja herrat -viihdeohjelmaa. Hän on myös tehnyt käsikirjoitustöitä televisioon. Hänen esikoisromaaninsa Vadelmavenepakolainen ilmestyi vuonna 2007. Nousiaisen toinen romaani, Maaninkavaara ilmestyi vuonna 2009. Se palkittiin Kalevi Jäntin palkinnolla.

Huhtikuussa 2011 Poikakirja, Olli Jalosen uusin (Otava, 2010) osui lukupiirin enemmistön ikäluokkaan todella hyvin. Kirja on lämmin kuvaus pojan lapsuudesta sodan jälkeen, kun mennyt on vielä lähellä ja maailman muutoksen ensimmäisiä oireita pyritään  päättäväisesti torjumaan. Koulu ja opettajat saavat ristivalotusta, lasten joukossa ankara ja julma kuri hyväksytään mutta liberaalia ja maailmaa avaamaan pyrkivää opettajaa halveksutaan. Poikaluokassa kasvettiin ennen mieheksi, joka kestää nöyryytystä ja kipua valittamatta. Kiusaaminen oli käypä kasvatuskeino. Kirjan päähenkilö on kielellisesti etevä poika, jolla on hyvä ja ymmärtäväinen perhe tukena. Hän lukee Pikku jättiläistä, tekee tarkkoja havaintoja luonnon ilmiöistä ja ihmisten käyttäytymisestä. Hän ymmärtää myös Pientä, autistista sisarta joka syvenee sykkyräänsä, kasvaessaan kääntyy yhä enemmän sisään eikä aukene ulospäin  kuten toivottiin. Poika oppii koko ajan, senkin mikä on raskasta ja mikä on keveää.

Maaliskuun 2011 kirja, Mikko Rimmisen Nenäpäivä (Teos, 2010) voitti vuoden 2010 Finlandia-palkinnon. Ilmeisesti vuoden 2010 ehdokkaat olivat poikkeuksellisen hyviä, koska lukupiirin ahkerat vertailivat voittajaa muiden, kuten Riikka Pulkkisen, Markus Nummen ja Alexandra Salmelan teoksiin. Nenäpäivän paremmuudesta ei tullut varmuutta. Rimmisen kielen runsaat uudet ilmaisut toisia ihastuttivat ja toisia alkoivat jo ärsyttää. Päähenkilö Irman mielenterveys tulkittiin häiriintyneeksi ja joidenkin tapahtumien kuvausta pidettiin epäuskottavana. Lukupiiristä kirjan idea on hyvä, mutta toteutus ei ihan vienyt perille.

Helmikuussa 2011 kylmänä pakkaspäivänä paikalla oli vain muutama  Laurence Sternen kirjaan Tristram Shandy - elämä ja mielipiteet (WSOY, 1998) tutustunut lukupiiriläinen. Suomentaja Kersti Juva toteaakin esipuheessa, että kirja on raivostuttava, mutta sitä ei silti malta jättää kun on mukaan päässyt. Loputtoman jaarituksen keskeltä pilkahteleekin sekä hervottoman hauskoja, kaksimielisiä että moderneja ajatuksia. Tieteen maailmassa on toki 1700-luvusta jonkin verran muutoksia tapahtunut, mutta tuskin meillä on lopullista totuutta kaikesta vieläkään tiedossamme. "Keppihevosena" Toby-sedän linnoitukset ja piiritykset on jokseenkin samaa luokkaa kuin jääkiekko, opperamusiikki tai muotivaatteet. Kirkkoherra Sternen avulla löydämme ikkunan menneen maailman huumoriin ja originelleihin Englannin maaseudulla.

 Tammikuussa 2011 oli luettu Ian McEwanin kirja Lauantai (Otava, 2005). Keskustelu rönsyili brittiläisten yhteiskuntaluokkien, 2000-luvun alkupuolen terrorismipelkojen, Irakin sodan oikeutuksen ja kirjan päähenkilön päivän toimien tarkoissa kuvauksissa. Perhesuhteita kuvataan myös kiinnostavasti, sukupolvien välinen ymmärrys ja ymmärtämättömyys. Vanhuus ja kuolema, aktiivinen uraputkivaihe ja nuoruuden vapaus ennen lopullista sitoutumista ovat rinnakkain yhden päivän ja illan ajan. Hyvinvoivan perheen agressiivinen kohtaaminen laitapuolen kulkijoiden kanssa luo romaanin jännitteen. Taustalla sodanvastainen suurmielenosoitus täyttää Lontoon katuja. Nyt jo tiedämme mitä hyökkäyksestä Irakiin seurasi, mutta vieläkään emme voi varmasti sanoa mitä sitten ellei sotaa olisi käyty.

 
2010


Joulukuussa 2010 keskusteltiin Alice Munron Kerjäläistytöstä (Tammi, 1985, 2009). Lukupiiri kiinnostui joulukuun lumien keskellä  Kanadan ankarista olosuhteista siinä kuin päähenkilön irrallisesta liikkumisesta roolista ja työstä toiseen. Lapsuuden perheen ja pikkukaupungin kuvaus pohjusti Rosen myöhempiä vaiheita. Munron näkökulma oli yksinäisen ja juurettoman naisen, mutta teksti onnistui tavoittamaan myös mieslukijoiden mieltä.

Marraskuun 2010 kirjana Hannu Mäkelän Kivi : romaani Aleksis Kiven elämästä (Tammi, 2010). Kansalliskirjailijan viimeiset elinpäivät, hullun kirjoissa mutta tulevaisuutta suunnitellen, kunhan vaan jaksaisi kohottautua ja ottaa muutaman askelen. Ja pääsisi pakoon mettään. Hannu Mäkelä on mennyt kollegan pään sisään, ihon alle ja ajattelee hänen kielellään, kauniilla ja runollisella kielellä. Lukupiiri oli vaikuttunut tästä raskaasta mutta kiehtovasta romaanista. Kiven elämä ja teokset ovat osa meidän kansallista identiteettiämme, tähän perustuu kirjan toimivuus. Uskoimme kyllä että kirja olisi kestänyt jonkin verran tiivistämistä.

Lokakuussa 2010 aiheena Leena Landerin kirja Liekin lapset (Siltala, 2010). Lounais-Suomen pieni teollisuuspaikkakunta ajautuu mukaan sisällissotaan. Sahan työväki perheineen sekä Joensuun kartano ja sen vieraat ovat historian rattaissa. Kirjasta veikattiin Finlandia-palkintoehdokasta.

Syyskuussa 2010 oli luettu kesäkirjana Mauno Saaren Haavikko-niminen mies (Otava, 2009).  Kohu kirjan oikeuksista ja sen julkaisemisesta oli ollut melkoinen. Mauno Saaren ja Paavo Haavikon pitkä ystävyyssuhde onkin merkittävässä osassa teoksessa, joka ei siis ole varsinainen elämäkerta. Lukupiiri näki kirjassa sekä mielenkiintoisia että vastenmielisiä osioita. Tekijä itse on tekstissä hyvin näkyvä, tämäntapainen henkilönä kirjoittaminen lienee yleistynyt (vrt. Panu Rajala, Hannu Mäkelä, Pirkko Saisio, Anna-Leena Härkönen). Paavo Haavikon laaja tuotanto jäi kiinnostamaan, vaikka hän kieltäytyikin runoilijan roolista elinaikanaan ja oli mieluumin varakas liikemies.

Kesäkuussa 2010 keskusteltiin professori Juha Siltalan kanssa hänen teoksestaan Sisällissodan psykohistoria (Otava, 2009). Raskas aihe ja metodisesti vaativa tutkimusjulkaisu haastoi lukupiirin. Alkuvaikeuksien jälkeen seitsemän osallistujaa oli päässyt jyvälle psykohistorian ideasta ja teksti alkoi vetää mukaansa. Yllättäviäkin näkökulmia paljastui paljon käsitellystä aiheesta. Analogioita löytyi lähihistoriasta ja kauempaa. Keskustelu oli vilkasta ja mielenkiintoista, vaikka lukupiiristä tuskin tieteellistä kompetenssia löytyi. Kuten Juha Siltala totesi, historiasta löytyy aina myös tarina, jotkut kertovat sen kiinnostavasti.

Juha Heikki Siltala (s. 25. marraskuuta 1957 Alavudella) on historioitsija ja Helsingin yliopiston Suomen historian professori, joka tunnetaan psykohistoriallisista tutkimuksistaan ja yhteiskuntakriittisistä kannanotoistaan. Juha Siltala väitteli historian tohtoriksi Helsingin yliopistosta 1985, aiheenaan Lapuan liikkeen toiminta 1930-luvulla. Hän työskenteli Suomen Akatemian tutkimusassistenttina 1985-1987 ja tutkijana 1989-1997 sekä Helsingin yliopiston tutkijana 1988-1989 ennen valintaansa yliopiston Suomen historian professoriksi 1997.

Toukokuussa 2010 aiheena Salman Rushdien Shalimar, ilveilijä (WSOY, 2006). Kashmirin paratiisissa elettiin ikiaikoja sovussa, perinteisten näyttelijöiden ja kokkien kylässä, kunnes vihan kylvö alkoi tehota. Muslimien ja hindujen nuoria miehiä värvättiin taistelemaan keskenään. Ääriliikkeet syntyvät, itsemurhaiskut tulevat muotiin ja vanhat kulttuurit kuolevat. Rushdien tapaan itä ja länsi kohtaavat, kun Elsassista peräisin olevan amerikkalaisdiplomaatin monipolvinen tarina käväisee myös Kashmirissa. Kohtaaminen muuttaa monen ihmisen elämän kärsimykseksi.

Lukupiirin kannanotot eivät olleet aivan innostuneita. Muutamat  olivat lukeneet myös Rushdien uusimman romaanin Firenzen lumoojatar, joka menee vielä pitemmälle maagisen realismin suuntaan. Keskiyön lapset ja Saatanalliset säkeet olivat joillekin entuudestaan tuttuja. Rushdien kirjailijanlaatu on erikoinen. Hänen tapansa sekoittaa historiallisia henkilöitä ja tapahtumia täysin fiktiivisiin tarinoihinsa ja lainata henkilöilleen tutulta kuulostavia nimiä hämmentää lukijaa. Joutuu miettimään mihin viitataan ja mitä jäi ymmärtämättä vai jäikö. Poliittinen fatva - kuolemantuomio vuonna 1989 ja siitä selviytyminen on tehnyt kirjailijasta maailmankuulun. Vahvat poliittiset kannanotot kaunokirjallisuuden keinoin ovat ilmeisiä, niin ennen fatvaa kuin sen jälkeenkin.

Huhtikuussa 2010 oli luettu Claes Anderssonin muistelema Jokainen sydämeni lyönti. Lukupiirissä oli paikalla 12 henkilöä joista useammallakin oli ollut jonkinlaista tuntumaa kirjailijan tekemisiin. Nuoruusvuosien uraauurtava työ psykiatrisen hoidon uudistamiseksi ja monilahjakkuuden saavutukset kirjallisuudessa, musiikissa, politiikassa ja jopa näyttämöllä olivat lukupiiriläisille tuttuja. Niistä kerrottiin kirjassa henkilökohtaisina elämänvaiheina, ei saavutuksilla kehuskellen. Claes Anderssonin yhteiskunnallinen vaikuttaminen perustui laajaan verkostoitumiseen ja yhteistyöhön. Kirja on sympaattisen miehen hyvin kirjoitettu pieni muistelus, joka ei pyri olemaan lopullinen totuus kaikesta.

Maaliskuussa 2010 keskusteltiin Kari Hotakaisen romaanista Ihmisen osa (Siltala, 2009). Lukupiiri piti Finlandia-palkintoehdokkuutta hyvin perusteltuna. Kirjan rakenne oli toimiva ja mielenkiintoinen, henkilöt enimmäkseen uskottavia. Rankan loppuratkaisun tarpeellisuutta pohdittiin. Nykyinen ja menneiden aikojen työelämä ovat yksi teema, puhe ja kieli monimerkityksinä toinen. Tämän kirjan herättämät ajatukset elävät varmaan lukijoiden mielessä keskimääräistä pidempään. Vertailu Juoksuhaudantien kanssa jakoi mielipiteet, osa piti uutuutta Hotakaisen parhaana, osa kannatti vanhempaa menestysteosta.

Helmikuussa 2010 Mirkka Lappalaisen  Maailman painavin raha (WSOY, 2006) on lukupiiriläisistä uudenlaista historian popularisointia. Faktaan perustuvan tekstin fiktioaines tekee siitä elävää ja mielenkiintoista. Tekstit käsittelevät Ruotsin muutosta 1600-luvun aikana pohjoisista takametsistä eurooppalaiseksi suurvallaksi, ne ovat monin paikoin herkullisia ja avaavat uutta ymmärrystä myös valtakunnan itäisen osan vaiheisiin. Ruotsin suurvalta-aikahan kesti suunnilleen tuon yhden vuosisadan. Kaarle XII:n lyhyen hallinnon ja pitkien sotien aika 1700-luvun alussa päätti lopullisesti laajenemisen mahdollisuudet niin itään, länteen kuin etelään.  

Tammikuussa 2010 Toivo Pekkanen Lapsuuteni (WSOY, 1953) on klassikko, infarktista toipuvan kirjailijan muistelema tarina omasta perheestään, viime vuosisadan alun työläiselämästä Kotkassa. Köyhyys ja hätä saavat kirjassa kuvauksen, jota olisi nykypäivän Suomessa vaikea kuvitella ellei sitä olisi dokumentoitu näin viileän tarkasti ja asiallisesti. Tulee tunne että näin se tapahtui, tällaista se oli.


2009


Joulukuussa 2009 Veikko Huovinen Pojan kuolema ja Konsta Pylkkänen etsii kortteeria (WSOY, 2007 ja 2004). Syksyllä kuolleen kirjailijan kaksi viimeisintä teosta herättivät enimmäkseen myönteisiä tunteita. Huovisen pitkää tuotantoa kyllä tunnetaan. Nämä ovat vanhan miehen lempeää tekstiä, avuttomuus ja suru Pojan kuolemassa on henkilökohtainen mutta koskettaa lukijaakin.

Marraskuussa 2009 keskusteltiin Miikka Nousiaisen Vadelmavenepakolaisesta (Otava, 2007). Täysin vakavalla äänellä kerrottu hulvaton satiiri innosti lukupiirin keskustelemaan ruotsalaisuudesta ja stereotypioista yleensä. Taidokas romaani sai kiinnostumaan tekijästä ja hänen seuraavastakin kirjastaan, Maaninkavaarasta.

Lokakuussa 2009 Riikka Tanner, Tuula Lind. Käheä-ääninen tyttö (Tammi, 2009) on dokumentti sodanjälkeisen Suomen vähäosaisimmista, Karjalan mustalaisevakoista. Asuntokurjuuden vuoksi lastenkodeissa kasvaneet lapset elävät kahden kulttuurin välissä, ei missään yhteisössä ihan täysinä jäseninä.

Syyskuussa 2009 kesäkirja Haruki Murakami, Kafka rannalla (Tammi, 2009). Maagista realismia vai mitä? Laaja monipolvinen vaellustarina oli mukaansatempaava. Japanilaista paikallisväriä oli vähänlaisesti, eurooppalainen kulttuuri sensijaan melkoisen merkittävässä osassa. Salaperäisen metsän symboliikka keskustelutti lukupiiriä ja monien henkilöiden vähittäinen muutos tai todellisen minän paljastuminen kiehtoi lukijoitamme.   

Toisena kesälukemisena oli Anton Tsehovin Sahalin (WSOY, 1972) dokumentaarinen kuvaus tai oikeastaan tutkimus tsaarin Venäjän rangaistussiirtolasta vuonna 1890.

Kesäkuussa 2009 Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2006) ei juuri henkilögalleriallaan  säväyttänyt, maailmanlopun edellä toimivat ihmiset olivat sarjakuvahahmoja ja sellaisiksi heidät on myöhemmin siirrettykin.  Sensijaan menneisyyden tsunamit ja kulttuurien tuhot rinnastettuna  tulevaan jäätikköjen sulamiseen ja Euroopan katoamiseen veden alle olivat hyvin vaikuttavaa tekstiä. Romaanissa uskottavuus ja epäuskottavuus vuorottelivat, mutta varsinainen asia tuli selväksi. Tämä on yksi tapa tiedottaa tärkeästä asiasta.

Visuaalisesti vaikuttavat tapahtumapaikat ovat tuottaneet romaanista myös Jussi Kaakisen ja Petri Tolppasen sarjakuvaversion.

Toukokuussa 2009 Jari Tervon Troikka (WSOY, 2008) ei ollut Finlandia-palkintoehdokas, mikä aiheutti jonkin verran keskustelua myös lukupiirissä. Suomalaisten kommunistien vaiheita Venäjällä vuosina 1918-1920 pidettiin kirjan kiinnostavana osana, Mannerheimin hahmo taas ei vakuuttanut. Kokonaisuutena romaani oli kuitenkin toimiva ja miellytti niitä, joita nämä vaiheet Suomen ja Venäjän historiassa yleensä kiinnostavat.

Huhtikuussa 2009 Arne Nevanlinnan hieno romaani Marie (WSOY, 2008). Läsnä olevan vanhuuden ja eletyn elämän sekoittuminen tajunnanvirraksi, maahanmuuttajan muistikuvat Suomesta toisessa ajassa ja kohtaukset muukalaisuudesta on kerrottu kuin Marien pään sisällä. Taidokas romaani, Finlandia-palkintoehdokas, mutta lukupiiri jäi kannattamaan Sofi Oksasen Puhdistusta voittajana.

Maaliskuussa 2009 aiheena oli Gary Shteyngartin Absurdistan (Like, 2007) joka sai mielipiteet jakautumaan. Hervotonta satiiria nykyvenäjän rikkaista ja maailman menosta vai ihan limbo juttu. Soveltui hyvin lukupiirin aikaisempien Venäjä-pohdiskelujen jatkeeksi.

Helmikuun 2009 lukupiirissä keskusteltiin Olli Jalosen kirjasta 14 solmua Greenwichiin (Otava, 2008). Vahvana Finlandia-palkintoehdokkaana olleen romaanin teksti tuntui alkuhidastelun jälkeen vetäneen mukaansa useimmat lukupiiriläiset. Vaellustarinan epäuskottavista vaiheista puhuttiin, mutta todettiin että tämä "aikuisten viisikko" oli silti kiinnostava lukukokemus. Pohdiskelu retkeläisten välien pidättyväisyydestä ja ihmissuhteista yleensä päätyi toteamukseen, että brittiläinen kulttuuri on erilainen, alkuperäisten matkaajien yhteinen cambridgelainen tausta selittää avointen konfliktien vähäisyyden, vaikka dramaattisten tapahtumien olettaisi niitä aiheuttavan. Lukupiiri hämmästeli lukuisia tekstin osin mystisiksi jääneitä detaljeja kuten vesiruumista Irlannissa, valokuvia Halley Memorial Societyn sivuilla, Silmäsaaren symboliikkaa jne. Kirjan ainoan naisen henkilö oli jälleen kerran miehen kuvaamana vähiten kiinnostava, vailla syvyyttä, vain miesten välistä jännitettä varten olemassa.

Tammikuun 2009 lukupiirin aiheena oli Eeva Kilven Unta vain (WSOY, 2007). Kilpi kirjoitti romaaninsa 78-vuotiaan Anna Marian yksinäisestä kesästä metsämökissä, pohtimassa miesasioitaan, vanhuutta ja kuolemaa. Lapsuus ja Karjala ovat myös mielessä, tästä lukupiiri keskusteli. Monellakin oli kokemuksia evakkovanhempien kaipuusta ja Karjalan ylivertaisuuden ylistyksistä, kyllästymiseen asti. Eeva Kilven julkaisemat lapsuusmuistelmat sodan ajoilta oli muutama lukenut, samoin tämän Unta vain romaanin edeltäjän, Häätanhun vuodelta 1973.Mielipiteet kirjasta menivät aika tavalla ristiin. Kirjan monet teemat tuntuivat vähän liiankin runsailta ja jos tekijän muu tuotanto oli tuttua, tämä toisti jo aikaisemmin käsiteltyjä aiheita. Toisaalta ihan omana kokonaisuutenaan kirja nähtiin sympaattisena, sen aiheet peilasivat elettyä elämää ja liittyivät siten toisiinsa. Yksinäisyydessä ihmisen mieli toimii näin, asiasta toiseen hypähdellen. Anna Marian kaksi miestä, oma vapaa avioliitto ja rooli toisena naisena puhuttivat myös. Onko hän rehellinen pohdiskeluissaan vai uskotteleeko vain itselleen ettei ketään satuteta, kun pitkäaikainen suhde pysyy salaisena?  Yhtymäkohdat Kyllikki Villan toisen naisen päiväkirjaan, jonka luimme marraskuussa, olivat ilmeiset. Vertailussa kannattajia löytyi kummallekin teokselle.  Vanhan naisen ja nuoremman miehen seksuaalista suhdetta tai sen  ikäasetelmaa sinänsä ei kukaan lukupiiristä pitänyt edes mainitsemisen arvoisena.


2008


Joulukuussa 2008 lukupiirissä oli aiheena Paul Austerin menestysromaani Sattumuksia Brooklynissä (Tammi, 2008). Ilmoitusten päivämääräsekaannusten vuoksi kaikki kiinnostuneet eivät  päässeet paikalle, mutta keskustelua kirja herätti.

Marraskuussa 2008 kirjamessujen jälkeen puhuttiin Sofi Oksasen hienosta kirjasta Puhdistus (WSOY, 2008). Kaikki olivat vaikuttuneita, miten noin nuori (ja erikoisen rooliasun valinnut) nainen voi kirjoittaa näin syvällisen, monitasoisen ja jännittävän kirjan. Kieli on rikasta, rakenne tiivis, menneet ja nykyiset tapahtumat realistisen järkyttäviä. Vielä taustalla hienosti toiminut näytelmäteksti. Kirjailijan aikaisemmasta tuotannosta, joka sekään ei ole lainkaan huonoa, kehitys on valtava. Virosta, sisarkateudesta, leirituomioista, karkoituksista ja pahuudesta keskusteltiin. Lukupiirin Finlandia-ehdokas. Ja jälleen oikea veikkaus lukupiiriltä!

ET-lehden toimittaja Leena Tanskanen vierili valokuvaajineen ylimääräisessä lukupiirissä, jossa keskusteltiin Kyllikki Villan päiväkirjaromaanista Elämän korkea keskipäivä (Like, 2008). Kommentit ilmestyvät joulukuun numerossa.

Lokakuussa 2008 kunnallisvaalien alla keskusteltiin Jukka Mallisen kirjasta Varastettua ilmaa - vapaita esseitä Venäjästä (Savukeidas, 2008). Kirja on Venäjällä opiskelleen ja pitkään toimineen Mallisen vahvasti kriittinen purkaus kehityksen nykyisestä suunnasta ja toimijoista. Kirjan luettavuutta haittasi paikoitellen liiankin tarkka henkilösuhteiden ja aatesuuntausten kuvaus liki tuhannen vuoden perspektiivillä, mutta asia tuli selväksi. Venäjä on ihan oma prosessinsa, jossa vaihtelevat lyhyet suojakaudet ja pitkät hyytävät yksinvaltiuden vaiheet. Miten venäläiset ihmiset näissä käänteissä selviävät ja miten heidän mieltänsä ohjaillaan on meille naapureille huimaa seurattavaa. Paljon ei tuntuisi kannattavan laskea "ohjatun demokratiakehityksen" varaan.

Lukupiirissäkin on venäjäntuntijoita ja kirjailijavierailun peruuntumista korvasi osin heidän kokemuksensa ja näkemyksensä. Suhteemme Venäjään ei jätä ketään kylmäksi.

Syyskuussa 2008 aiheena oli kaksikin kesälukemisina ollutta kirjaa, Amos Ozin vaikuttava Tarina rakkaudesta ja pimeydestä (Tammi, 2007) sekä Barbara Soneyn samoin kiinnostava Enid Blyton - elämäkerta (Ajatus, 2008). Viimeksimainitusta oli jälleen käytettävissä Ajatus Kirjat -kustantamon lukupiirille lahjoittamat kappaleet. Amos Ozin runsas ja rönsyilevä kerronta toisaalta lumosi ja toisaalta uuvutti lukijoita. Tällainen kaunokirjallinen lukukokemus tuo paljon uutta tietoa aiheesta, johon ei ehkä muutoin tulisi perehdyttyä, Israelin valtion synnystä. Ainoan lapsen näkökulmasta nähdään sekä loputtomiin pieniä ympäristön yksityiskohtia, että suuria historiallisia käänteitä. Juutalaiset sukujuuret itäisessä Euroopassa on aikuinen kirjailija penkonut esiin.

Enid Blyton eli merkillisen elämän supertuotteliaana ja kuuluisana lastenkirjailijana. Hän oli erityisesti Britanniassa aikansa vaikuttaja ja julkkis, sekä opettajat että koululaiset lukivat hänen seikkailukirjojaan, lastenlehtiään ja kolumneitaan viikosta toiseen. Kansalliset keräykset ja hyväntekeväisyyskampanjat vauhdittuivat hänen avullaan. Perhe-elämä, koti, työ ja seuraelämä oli organisoitu niin tehokkaasti että nykypäivän ajanhallinta kalpenee siihen verrattuna. Enid Blytonin viimeisiä tuotteliaita vuosia varjosti kasvava kritiikki lastekirjojen stereotypioista, kielen köyhyydestä ja vääristä asenteista. Aika on kuitenkin näyttänyt että ainakin osa tuotannosta on jäänyt henkiin yhä uusien sukupolvien käyttöön.

Toukokuussa 2008 kirjailijavieraana oli tuttu mies Kylätilasta, näyttelijä Matti Laine ja hänen esikoiskirjansa Pudotus (Gummerus, 2008). Dekkareita on ollut harvoin lukupiirssä, mutta vilkas keskustelu aiheesta syntyi. Onko mahdollista ajaa juna luvatta Keravalta Helsinkiin, onko tulitaistelun lopputulos uskottava, toimiiko Venäjän mafia ollenkaan niinkuin kirjassa kuvataan? Tärkein kysymys oli ehkä, onko helppo surmata romaanihenkilöitä. Mies- ja naishahmojen roolit ja  niiden syvyys olivat myös puheena. Useimpia lukijoita miellytti Helsingin miljöön kuvauksen ja puhekielen luontevuus ja tuttuus.

Matti Laine (s. 1976) on suomalainen näyttelijä ja kirjailija. Koulutukseltaan hän on teatteritaiteen maisteri (Tampereen yliopiston draamalinja 1995–1998, Teatterikorkeakoulu 2001–2005). Näyttelijänä Laine on esiintynyt niin televisiossa, elokuvissa kuin teatterissakin. Kirjailijana hän on julkaissut kolme romaania, Pudotus (2008), Sivukuja (2009) ja Ammattilainen (2010).

Huhtikuussa 2008 keskusteltiin Norman Mailerin Adolfin linnasta (Gummerus, 2007). Vanhan mestarin viimeinen teos, pitkän uran loppuhuipennus oli hämmentävän monimielinen lukuelämys. Keskustelua käytiin sekä insestistä että mehiläisten kasvatuksesta. Amerikanjuutalaiset huippukirjailijat ovat viimeaikoina menneet edes yksi toisensa jälkeen. Suhde Saksaan ja toiseen maailmansotaan näkyy monenkin tuotannossa. Adolfin linna lienee klassikko jo syntyessään.

Maaliskuussa 2008 Eeva-Kaarina Aronen vieraili lukupiirissä. Hän joka näkee (Teos, 2007) oli innostanut tavallista useampia osallistujia lukupiiriin ja keskustelu rönsyili. Monitasoinen kirja oli auennut eri lukijoille eri tavoin. Kumpulan menneisyyttä pohdittiin, vaikka kirjailija näkikin tapahtumien näyttämöä vastaavia puutaloalueita löytyvän useimmista Suomen kaupungeista.

Eeva-Kaarina Aronen (s. 1948) on Helsingin Sanomien toimittaja. Hän on kirjoittanut 90-luvun alusta lähtien Kuukausiliitteeseen. Hän harrastaa perhokalastusta. Kumpulalainen hän on ollut jo liki kolmenkymmenen vuoden ajan.
Arosen esikoisromaani Maria Renforsin totuus ilmestyi vuonna 2007 saksaksi nimellä Die Lachsfischerin. Saksannoksen kustansi Lübbe ja kääntäjä on Angela Plöger. Myös toisesta teoksesta, Hän joka näkee on saksankielinen käännös valmistumassa.

Helmikuussa 2008 Ulrike Meinhof - lähemmäs totuutta, ei todellisuutta (Ajatus, 2007). Katriina Lehdon väitöskirjaksi valmistuvasta teoksesta on kustannettu myös kaupallinen versio. Lukupiiri sai kustantajalta lahjoituksena neljä kappaletta kirjaa. Saksan liittotasavaltaa kuohuttaneista tapahtumista kertova kirja herätti vilkasta keskustelua lukupiirissä. Osa meistä muistaa kotimaisenkin uutisoinnin ja keskustelun Rote Armee Fraktionista 1960- ja 1970-luvuilta. Kirja oli useimmista raskaslukuinen mutta kiinnostava. Toisen maailmansodan jälkeinen maailma poikkesi paljon nykyisestä, koetut uhkat ja mahdollisuudet on onnistuttu välittämään kirjassa niin, että terrorismiin päätynyt päähenkilö kumppaneineen tuntui jotenkin tajuttavalta suhteessa omaan aikaansa.  

Tammikuussa 2008 Mies joka ei haluunnut naimisiin (Kirjayhtymä, 1979). Doris Lessing palkittiin v. 2007 kirjallisuuden Nobel palkinnolla. Jossain määrin yllättävä valinta 78-vuotiaan kirjailijan palkitseminen oli, joskin hänen laaja ja viime vuosiin asti jatkunut tuotantonsa on merkittävä. Lukupiiri löysi 1963 ilmestyneestä kokoelmasta muutaman erinomaisen helmen, joitakin pitkästyttäviä ja joitakin ilmiönä kiinnostavia novelleja. Kirjailijan elämä ja valinnat aiheuttivat myös vilkasta kommentointia, tv-dokumentti ja haastattelut kertoivat niistä palkitsemisen jälkeen.

 
2007


Joulukuussa 2007 Me koristamme itsemme sarvilla (Gummerus, 1963). Aksel Sandemose oli 1970-luvulla kulttikirjailijan maineessa ja tätäkin kirjaa moni piti hienona. Nyt tämä merkillinen romaani ei juuri innostanut lukupiiriä. Synkkä, väkivaltainen, outo olivat lukijoiden luonnehdinnat kirjasta. Keskustelua syntyi silti, merimiesammatista ennen ja nyt, saman kirjan lukukokemuksista eri elämänvaiheissa ja alkoholismin vaikutuksista kirjailijaan. Janten laki on ainakin jäänyt käsitteeksi Sandemosen tuotannosta.

Marraskuussa 2007 Paratiisi on nurkan takana (Otava, 2005), Mario Vargas Llosan kirjoittama taidemaalari Paul Gauginin ja hänen isoäitinsä Flora Tristanin fiktiivinen kaksoiselämäkerta. Molemmat ovat historiallisia henkilöitä joiden työstä ja elämästä on dokumentoitua tietoa paljonkin.  Lukupiirissä keskusteltiin varhaisen feministin ja varhaisen työväenliikkeen herättäjän erikoisista, aina Peruun ulottuvista perhesuhteista. Paul Gauginin elämänmuutos porvarillisesta ekonomistista "jalojen villien" kulttuuria jäljittäväksi taiteilijaksi ei herättänyt sympatioita, vaikka upeita maalauksia tutkittiin taidekirjojen sivuilta ja niiden ainutlaatuisuus on yhä kiistaton. Vuonna 2010 Vargas Llosa palkittiin kirjallisuuden Nobel-palkinnolla.

Lokakuussa 2007 luettiin puolalaisen Olga Togarczukin Alku ja muut ajat (Otava, 2007). Se on kokoelma toisiinsa liittyviä kertomuksia, joita yhdistää tapahtumapaikka, eläväksi organismiksi muuttuva kylä nimeltä Alku. Aika, joka on sidottu 1900-luvun Puolan historian käännekohtiin (toinen maailmansota, holokausti, kommunismi), on kirjassa samalla kertaa myyttistä ja syklistä. Tokarczukin omin sanoin kirja kuvaa ihmisen ikuista pyrkimystä astua ulos siitä osasta, mikä hänelle on annettu, ja etsiä ikuista järjestystä katoavaisesta maailmasta. Lukupiiri piti yleisesti ottaen kirjasta kovasti. Pohdittiin puolalaisuuden imagoa, sekä EU:ssa että muualla. Tästä kirjasta välittyi vähän erilainen kuva maaseudun tavallisista ihmisistä. Ylpeät ja aateliset, ratsuväkeen luottavat puolalaiset on jyrätty moneen kertaan historian kuluessa, Alkun kyläläiset keräävät syksyisin sieniä sotajoukkojen ja järjestelmien vaihdoista riippumatta. Maailmanhistoria kulkee kyllä taustalla. Puolalaista huumoriakin tässä kirjassa löytyi.

Syyskuussa 2007 Mark Twain ja John Steinbeck vähemmän tyypillisillä matkakirjoillaan. Matkakirjeitä maasta (Gummerus, 2005) saatanan kirjeet ja otteet Eevan elämäkerrasta olivat lukupiiriläisille enimmäkseen uutta. Uskonnon ja uskomusten rankka kritiikki huumorin keinoin kiinnosti useita. Matka Charleyn kanssa : Amerikkaa etsimässä (Tammi, 1963) pyrki tarkastelemaan Amerikkaa ja amerikkalaisia, mutta oli varsin subjektiivinen ja viipyilevä joiltakin osin. Kauniita kohtia sieltä silti löytyi runsaasti. Rocinante-auto herätti yhäkin kiinnostusta.

Kesäkuussa 2007. Jörn Donner: Isän jalanjäljillä (Otava, 2006). Isä kuoli, kun Jörn Donner oli kaksivuotias. Nyt hän kirjoittaa isän varjosta: "Hän oli uhka, lattialle heittynyt varjo, kipua, rangaistus. Muistikuva ei ole tosi, joku on vain voinut kuvailla tilanteen minulle." Lukupiiri keskusteli siitäkin, mistä Kai Donner yleensä tunnetaan ja että Jörn on ehkä halunnut tämän kirjan avulla isäänsä muistettavan myös tiedemiehenä, ei yksinomaan äärioikeistolaisena juonittelijana ja salaliittojen organisoijana itsenäisyytemme alkutaipaleella.

Toukokuussa 2007 lukupiirissä oli aiheena Annie Proulxin novellikokelma Lyhyt kantama : kertomuksia Wyomingista (Otava, 2001).  Yksitoista hullunhirveää novellia lehmipoikien lännestä mukana tarina, josta Ang Lee ohjasi elokuvan Brokeback Mountain. Lyhyen kantaman aloitusnovelli Puoliksi nyljetty härkä valittiin viime vuosisadan parhaiden amerikkalaisten novellien kokoelmaan. Lukupiiri oli  vaikutettu Annie Proulxin taitavuudesta ja vähän kauhuissaan amerikkalaisista takametsien miehistä ja naisista.

Huhtikuussa 2007 lukupiirissä vieraili kirjailija, ohjaaja Heidi Köngäs ja kertoi uusimmasta kirjastaan Hyväntekijä (Otava, 2006). Kirjan päähenkilöt liikkuvat Kumpulan lähitienoissa, Vallilasta Arabianrantaan ja Koskelaan. Keski-ikäisten, väsyneiden ihmisten kohtaaminen ja hyvän tekemisen vaivalloisuus ovat monelle tuttuja aiheita. Kymmenkunta lukupiiriläistä keskusteli kantaa ottaen miesten ja naisten hyvän tekemisestä, huolehtimisesta ja auttamisesta lähellä tai kaukana. Myös sukupolvien välisistä jännitteistä ja rooleista sekä niiden muuttumisesta oli herännyt paljon ajatuksia. Kirjailija vakuuttui ainakin henkilöidensä uskottavuudesta ja lukijoiden helpoudesta samaistua heidän vaikeiden elämänvaiheidensa tuntoihin.  

Heidi Köngäs (s. 1954) työskentelee Ylessä TV 1:n draamassa ohjaajana. Hänet tunnetaan lukuisista televisiolle tekemistään viihde- ja draamasarjoista sekä tv-elokuvista, joista mainittakoon Sisko Istanmäen romaaneihin perustuvat Liian paksu perhoseksi ja Viimeiset mitalit, Leena Lehtolaisen romaaniin perustuva Tappava säde sekä  Eve ja Laila Hietamiehen kirjoittama Kirje isältä. Heidi Köngäs on palkittu Venla-, KOURA- ja Telvis-palkinnoilla. Liian paksu perhoseksi sai Special Prix Europa -palkinnon Berliinissä 1998.
Heidi Köngäksen esikoisromaani Luvattu ilmestyi vuonna 2000. Se on maalaiskylään sijoittuva tarina nuoren naisen luvattomasta rakkaudesta. Kirjailija vieraili keskustelemassa Luvatusta Kumpulan lukupiirissä syksyllä 2001. Romaani Vieras mies (2002) kuvaa epäsuhteista rakkautta sodanjälkeisessä pikkukaupungissa. Kirja on julkaistu Saksassa nimellä Der fremde Mann. Köngäksen kolmas romaani Hyväntekijä (2006) on nyky-Helsinkiin sijoittuva intensiivinen kuvaus rakastamisen vaikeudesta.

Maaliskuussa 2007 kuukauden kirjana oli Zadie Smithin Kauneudesta (WSOY, 2006). Monikulttuurisesti rönsyilevä, huumorin ryydittämä aikalaisromaani etnisiltä taustoiltaan eroavien perheiden vaiheista ja valinnoista. Anglosaksinen yliopistomaailma ja köyhien maahanmuuttajien yhteisöt kohtaavat. Sukupolvien väliset ristiriidat kärjistyvät, ilma on täynnä hyväksikäyttöä mutta myös yllättäen ilmenevää empatiaa.

Helmikuun 2007 kuukauden kirjana oli Edgar Allan Poen Kootut kertomukset (Teos, 2006), josta Jaana Kapari on tehnyt uuden suomennoksen. Kirjassa on melkein 1000 sivua, joten sovimme, että luemme kaikki vain osan novelleista. Yhteisesti luettaviksi valitsimme novellit Tynnyrin Amotilladoa ja Usherin talon tuho. Myös vanhoja suomennoksia kannattaa kaivaa esiin – niitä on kiintoisaa verrata Kaparin suomennokseen.

Tammikuussa 2007 Kjell Westö: Missä kuljimme kerran (Otava, 2006). Vuoden 2006 Finlandia-palkinnon voittaja. Oikein veikattua voittajaa juhlistettiin kuohuvalla lasillisella. Lukupiiri piti kirjan palkitsemista oikeana ratkaisuna.

 
 
2006


Joulukuussa 2006. Tapio Liinoja: Raapaisuja (Johnny Kniga, 2006).
Raapaisuja on Turun yliopistollisen keskussairaalan mäelle sijoittuva kertomus atopiasta kärsivistä miespotilaista. Kirjan voi lukea myös sairaskertomuksena, ovathan monet henkilöistä paitsi atoopikkoja, myös jossain määrin alkoholisteja ja bulimikkoja. Potilaat nähdään nuorimman miehen silmin; kertoja-kokijanuorukainen – fokalisoija - muistuttaa 1970-luvulla TYKSissä hoidossa ollutta Liinojaa.
Koska enemmistö lukupiiriläisistä on naisia, vakioteemoja keskusteluissamme ovat mieskirjailijoiden naishahmot. Liinojan kirjassa naisia vilahtelee paitsi merimiehen puheessa, myös sairaalan hoitajina (Kaarina ja Leena) ja Erkin vaimona (Tuula). Kaarinasta saamme tietää vähän enemmänkin, joskin kuvaajana on Kaarinan uroskoira. Lestadiolaistaustaista (vai onkohan hän körtti) Tuulaa kohtaan naislukija tuntee väkisinkin sympatiaa; kolmea lasta yksin kasvattava pullantuoksuinen Tuula-äiti odottaa miestään sairaalasta, mutta pettyy pahan kerran, kun mies sitten lopulta palaa kotiin. Tuliaisnamitkin ovat jääneet lapsille hankkimatta. Sairaalassa laitostunut isä ja toipilasmies on paitsi surkea ja säälittävä, myös ärsyttävä sairaan ihmisen itsekkyydessään.
Kirja on herättänyt runsaasti kiinnostusta medisiinaripiireissä: Tapio kertoi, että hänet on pyydetty luennoimaan lääkäreille potilasnäkökulmasta. Terveystieteiden keskuskirjastossa työskentelevät lukupiiriläisemme tiesivät kertoa, että Liinojan kirja on hankittu kirjaston humanistiseen kokoelmaan, josta sitä medisiinarit ahkerasti lainailevat! Kuten sanottu, ihotautilääkäri on maailman paras ammatti: potilas ei kuole, mutta ei koskaan paranekaan!
Lisäö Tapio Liinojasta Kumpostin numerossa 1/2006! http://kumpula.info/images/stories/kumposti/Kumposti_1_2006.pdf

Marraskuu 2006  Kreetta Onkeli: Beige - eroottinen kesä Helsingissä (Sammakko, 2005). Nuoren naisen ahdistustarina, miksei siinä kuin lukuisat nuorten miesten vastaavat. Esikoisromaani Ilonen talo toimi vertailukohteena taustalla.

Lokakuu 2006  Lars Sund: Colorado Avenue, Puodinpitäjän poika, Erikin kirja (WSOY, 1992, 1998, 2004). Ruotsinkieliselle Pohjanmaalle sijoittuva trilogia, joka herätti lukupiirissä siinä määrin innostusta että useimmat kahlasivat läpi kaikki kolme osaa. Amerikan siirtolaisuudesta, kansalaissodasta, kieltolain ajoista, Lapuan liikkeen kautta toiseen maailmansotaan Hanna Näs lapsineen selviytyy yrittäjän sisulla ja ylpeydellä.
 
Syyskuu 2006  Orhan Pamuk: Istanbul - muistot ja kaupunki (Tammi, 2004). Vuoden 2006 kirjallisuuden Nobel-palkinnon voittaja kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan Atatürkin oppien mukaan länsimaistuvan suvun hoivissa Istanbulin kukkuloilla. Näköala Bosborin salmen vilkkaaseen liikenteeseen on komea ja aina siellä tapahtuu jotakin dramaattista. Myös viime vuosisadan alun paikallinen kulttuurielämä ja 1800-luvun lopun muodikkaat ranskalaiset matkailijat, orientalistit tulevat perusteellisesti käsitellyiksi. Sensijaan kotikaupunkinsa tuhatvuotisen historian, Bysantin rauniot ja Konstantinopolin uskomattomat vaiheet Orhan Pamuk sivuuttaa täysin. Sen kaikkialle näkyvät merkit kaupunkikuvassa ovat "turistikamaa".

 Turkkilaisten suhteesta Bysanttiin on mielenkiintoinen artikkeli Tieteessä tapahtuu 8/2006 -lehdessä (Hanna-Riitta Toivanen: Bysantin tutkimus Turkissa). Sen perusteella Orhan Pamuk näyttää edustavan oikeudellisista vastoinkäymisistään huolimatta varsin tavallista turkkilaista näkemystä. Istanbulin historia on Osmannien valtakunnan nousun ja tuhon tarinaa, kaupungin "surumielisyys" on tämän sammuneen suurvallan heijastus. Ennen vuotta 1453 paikalla ei ollut mitään mainitsemisen arvoista ja jos olikin niin vain uskottomia.

Toukokuu 2006. Ayan Hirsi Ali: Neitsythäkki - islam, nainen ja fundamentalismi (Otava, 2005) Somaliasta Eurooppaan paenneen nuoren naisen rankkaa kritiikkiä islamin naiskuvaa ja perhearvoja kohtaan. Osansa saavat myös eurooppalaiset, ennen muuta hollantilaiset viranomaiset, jotka sallivat maidensa sisälle syntyä maahanmuuttajien eristäytyviä yhteisöjä. Niissä ei noudateta maan lakeja, miksi pitäisikään kun lait ovat vääräuskoisten laatimia. Kotouttamisohjelmat kaatuvat "erilaisten kulttuurien kunnioittamiseen", vaikka niiden perinnäiset tavat ovat peräisin tuhannen vuoden takaisista paimentolaisyhteiskunnista.
 
Huhtikuu 2006  Zinaida Linden: Ennen maanjäristystä (Gummerus, 2005). Venäjältä muuttanut ja ruotsiksi kirjoittava Linden luo kirjailijanuraa Suomessa.
 
Maaliskuu 2006. Eeva-Kaarina Aronen: Maria Renforsin totuus (Teos, 2005). Läsnä 8 henkilöä ja kirjailija Eeva-Kaarina Aronen. Jännittävä fiktio perhokalastuksesta ja historiallisista henkilöistä Vienan erämaissa vuonna 1893. Tarina matkasta on myös syvällinen kansatieteellinen kuvaus, jonka mielessään kuvittaa I.K. Inhan klassisin näkymin.

Helmikuu 2006  Margaret Atwood: Penelopeia, Penelopen ja Odysseuksen myytti (Tammi, 2005).

Tammikuu 2006. Ilkka Malmberg: Seitsemän miestä (Helsingin sanomat, 2005). Tärkeä kirja, perustuu toimittaja Malmbergin Helsingin sanomissa julkaistuun juttusarjaan. Lukupiirin nuoremmat jäsenet olivat päätyneet lukemaan sen innoittamina myös A. Kiven Seitsemää veljestä, jota ei enää heidän kouluopetuksessaan korostettu siinä määrin kuin vanhemman polven lukijoiden nuoruudessa.


2005


Joulukuu 2005. Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo (Otava, 2004). Kovasti kiitetty kirja Francon Espanjasta, joka ei saanut lukupiiriläisiä ihan haltioitumaan.

Marraskuu 2005. Andrei Makine: Elämän musiikki (WSOY, 2002). Lukupiirin jäsenet olivat perehtyneet Makinen muuhunkin tuotantoon. Mielipiteet emigranttikirjailijan tuotannosta ja asenteista menivät selvästi ristiin.

Lokakuu 2005. Tuulikki Valkonen: Mäyhä - Lähikuvia Marko Tapion elämästä (Tammi, 2003). Toinen läheltä katsottu synkeä elämäntarina suomalaisesta mielenterveyden kanssa tasapainoilevasta kirjailijasta.

Syyskuu 2005. Ata Hautamäki: Murha Käpylässä (Myllylahti, 2005). Lukupiirissä vieraana kirjailija Ata Hautamäki.

Toukokuu 2005  Helena Sinervo: Runoilijan talossa (Tammi, 2004). Finlandia-palkittu teos. Runoilijan talossa on faktasta ja fiktiosta taidolla rakennettu näköalapaikka kirjallisuutemme merkittävän modernistin ja humanistin, Eeva-Liisa Mannerin (1921-1995) elämään.

Huhtikuu 2005. Aila Meriluoto: Lauri Viita, legenda jo eläessään (WSOY, 1974). Kahden kirjailijan tarinan kirjoitti se eloon jäänyt. Lastensuojelu puhutti lukupiiriä boheemin pariskunnan vaiheita pohdittaessa.

Lukupiiri näki Q-teatterissa näytelmän Putoavia enkeleitä, joka perustui Aila Meriluodon ja Lauri Viidan tarinaan.

Maaliskuu 2005. Jonas Hassen Khemiri: Ajatussulttaani (Johnny Kniga, 2004).
 
Helmikuu 2005. Ivan Turgenjev: Isät ja pojat (Ex Libris, 1973). Lukupiiri vieraili helmikuussa myös Kaupunginteatterissa, kirjan perusteella dramatisoidun näytelmän esityksessä.
 
Tammikuu 2005. Monika Fagerholm: Amerikkalainen tyttö (Teos, 2004). Kirja on saanut Ruotsisa arvostetun August-palkinnon.

 
2004


Joulukuu 2004

Marraskuu 2004. Martin Page: Kuinka minusta tuli tyhmä (Like, 2003).

Lokakuu 2004. Hannu Väisänen: Vanikan palat (Otava, 2004). Taidemaalarin tarina lapsuudesta Oulun kasarmilla.

Syyskuu 2004. Bohumil Hrabal: Tarjoilin Englannin kuninkaalle (WSOY, 1991) ja István Örkeny: Minuuttinovelleja (Atena, 2002). Läsnä 8 henkilöä. Uusien EU-maiden kunniaksi kirjallisuutta Tsekistä ja Unkarista.

Toukokuu 2004 Ilja Ilf ja Jevgeni Petrov:  Kultainen vasikka (Kansankulttuuri, 1957). Neuvostosatiirin klassikot suoraan 1930-luvulta.

Huhtikuu 2004. Raija Siekkinen: Kuinka rakkaus syntyy (Otava, 1991).

Maaliskuu 2004. Robertson Davies: Mikä verissä on (Tammi, 1987).

Helmikuu 2004

Tammikuu 2004  Kjell Askildsen: Thomas F:n viimeiset julkiset tunnustukset (Like, 1996) ja Hanne Vibeke Holst: Theresen valinnat (Tammi, 2003). Läsnä 8 henkilöä.

 
2003


Joulukuu 2003  John Maxwell Coetzee: Foe.  (Otava, 1987) Kirjailijalle myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto vuonna 2003.

Marraskuu 2003  Kai Nieminen: Lopullinen totuus. Kaikesta. (Tammi, 2002)

Lokakuu 2003 Juuli Niemi: Tara (Otava, 2003) ja Arno Kotro: Sanovat sitä rakkaudeksi (Like, 2003). Läsnä n. 10 henkilöä ja Kumpulassa kasvanut runoilija Juuli Niemi.

Syyskuu 2003   Leo Tolstoi: Hadzi Murat (Basam Books, 2001).

Toukokuu 2003. Virpi Hämeen-Anttila: Suden vuosi (Otava, 2003). Läsnä n. 8 henkilöä ja kirjailija Virpi Hämeen-Anttila. Kirjailijan välitön ja vuolas kerronta sai lukupiirin lähes mykistymään.

Virpi Helena Hämeen-Anttila (o.s. Määttä, 15. lokakuuta 1958, Espoo) on tutkija, kääntäjä, kuvittaja ja kirjailija, joka asuu Vantaalla. Hämeen-Anttila on toiminut opettajana Helsingin yliopistossa, aloinaan sanskritin kieli ja Intian kirjallisuus, historia, filosofia ja kulttuurihistoria. Vuonna 2002 Hämeen-Anttila sai miehensä Jaakko Hämeen-Anttilan kanssa Eino Leinon palkinnon käännöstyöstä ja monikulttuurisen kirjallisuuskuvan edistämisestä.  

Huhtikuu 2003 Danil Harms: Ensiksikin ja toiseksi (Desura, 2002) sekä Jevgeni Popov: Mestari Kaaos (Taifuuni, 2003). Läsnä 6 henkilöä. Kirjojen absurdi riemastuttavuus aukeni joillekin vasta lukupiirissä keskustellen.

Maaliskuu 2003. Arturo Perez-Reverte: Merikartta (Like, 2002). Läsnä 4 henkilöä.

Helmikuu 2003. Finlandia-palkittu Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi (Tammi, 2000).

Tammikuu 2003  Günter Grass: Ravunkäyntiä (Tammi, 2002). Läsnä 10 henkilöä.

 

2002


Joulukuu 2002. Finlandia-palkittu Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie (WSOY, 2002) ja Noam Chomsky: New York 11.9. (Sammakko, 2002).  Läsnä 9 henkilöä.

Marraskuu 2002. Erlend Loe: Supernaiivi (Like, 2002). Läsnä 6 henkilöä.

Lokakuu 2002. Saul Bellow: Ravelstein (Tammi, 2001). Läsnä 8 lukijaa + maineikas suomentaja Marja Alopaeus.

Syyskuu 2002. Hannu Raittila: Canal Grande (WSOY, 2001). Finlandia-palkinto 2001. Läsnä 5 henkilöä.

Kesäkuu 2002. Gösta Ågren: Tääl (WSOY, 1989). Finlandia-palkittu runoteos.

Toukokuu 2002. Leena Lehtolainen: Tappava säde (Tammi, 1999). Läsnä 4 henkilöä.

Huhtikuu 2002. Nobelisti Ivo Andric: Drina joen silta (Tammi, 1960). Läsnä 4 henkilöä.

Maaliskuu 2002. Ismail Kadare: Kivisen kaupungin kronikka (Gummerus, 1976).

Helmikuu 2002. Maria Jotuni: Arkielämää (Otava, 1929). Läsnä 7 henkilöä.

Tammikuu 2002Reidar Palmgren: Jalat edellä (Otava, 2001). Läsnä 7 henkilöä.
 

2001


Joulukuu 2001V.S. Naipaul: valinnainen teos vuoden nobelistilta. Läsnä 7 henkilöä.

Marraskuu 2001. Mikael Niemi: Populäärimusikkia vittulajänkältä (Like, 2001). Läsnä 8 henkilöä.

Lokakuu 2001. Anna-Leena Härkönen: Heikosti positiivinen (Otava, 2001). Läsnä 4 henkilöä.

Syyskuu 2001. Heidi Köngäs: Luvattu (Otava, 2000). Läsnä 9 henkilöä + kirjailija Heidi Köngäs.

Kesäkuu 2001. Heli Laaksonen: Pulu uis (Sammakko, 2000). Läsnä 5 henkilöä.

Toukokuu 2001. Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä (Otava, 1996). Läsnä 5 henkilöä.

Huhtikuu 2001. J.R. Rowlin: Harry Potter ja viisasten kivi (Tammi, 1998) ja Tomi Kontio: Keväällä isä sai siivet (Tammi, 2000). Läsnä 10 henkilöä.

Maaliskuu 2001. Pirkko Saisio: Pienin yhteinen jaettava (WSOY, 1998).

Helmikuu 2001. Kalle Päätalo: Huonemiehen poika (Gummerus, 1971).

Tammikuu 2001  Arundhati Roy: Joutavuuksien jumala (Otava, 1997). Läsnä 6-7 henkilöä.

 
2000


Joulukuu 2000 T. Hausen: Onnellinen Arabia : tanskalainen retkikunta 1761-67 (WSOY, 1963). Kumpulan suuri poika, Carl von Linnen oppilas Petter Forsskål  osallistui Tanskan kuninkaan rahoittamaan tutkimusretkeen 1760-luvulla. Matka kulki Turkin ja Egyptin kautta "onnelliseen" Arabiaan. Riitainen retkikunta tuhoutui matkan aikana melkein viimeiseen mieheen. Retkikunnan työn tulos, tieteelliset muistiinpanot ja näytteet saapuivat lopulta Kööpenhaminaan, mutta niiden arvoa ei ymmärretty eikä säilytystä järjestetty ennenkuin suuri osa oli ehtinyt tärveltyä. Nämäkin rippeet osoittavat miten lahjakas nuori botanisti oli kuollut vuonna 1763 Jarimin kylässä Jemenin vuorilla.


Marraskuu 2000. Gabriel Carcia Marques: Sadan vuoden yksinäisyys (WSOY, 1972).


Lukupiirin perustava kokous oli 9.10. 2000 Kumpulan kylätilassa
Läsnä oli 8 henkilöä, valittiin toimintatapa ja ensimmäinen kirja,
Gabriel Carcia Marquesin Sadan vuoden yksinäisyys