Arkkitehti Birger Brunila laati 1931  Vallilan siirtolapuutarha -alueen asemapiirustuksen Paavalin kirkon ja Kumpulan kartanon väliseen laaksoon. Brunila ja arkkitehti Väinö Tuukkanen suunnittelivat ensimmäisten puutarhamajojen tyyppipiirustukset ja Gunnar Taucher kokous- ja kerhotilan, Toimelan. Siirtolapuutarhaneuvoja Elisabet Koch teki suunnitelman yleisten osien istutuksista ja yksittäisten mökkipalstojen mallipuutarhoista. Palstoittaminen ja mökkien rakentaminen alkoi Kumpulan puron pohjoispuolelta siirtolapuutarhan perustamisvuonna 1932, ja seuraavana vuonna lohkottiin lisää palstoja ja tehtiin mökkejä myös Vallilan puolelle aluetta. Kumpulan puro virtaa nykyisin Vallilan siirtolapuutarhan läpi avoimessa betoniuomassa. Siirtolapuutarhamökkejä on nyt noin 170.  

Mökkien pinta-ala on korkeintaan 26 neliötä. Yöpyminen siirtolapuutarhamökeissä sallittiin vuodesta 1938. Sota-aikana siirtolapuutarhassa sai pitää myös kaneja ja lampaita. Porsaita oli alueen keskellä olevalla yhteiskentällä. Nykyisin mökkien varustetaso on parantunut, monet on eristetty talvilämpimiksi ja sähkö on käytössä ympärivuotisesti.
Alueen vuokraaja on Vallilan siirtolapuutarhayhdistys. Nykyinen vuokra-aika on voimassa vuoteen 2026. Alueelle on vahvistettu suojelukaava. Muiden siirtolapuutarhojen tavoin myös Vallilan siirtolapuutarha on kaupungin yleistä puistoaluetta, jonka portit ovat yleisölle auki kesäpäivisin.

Vuonna 1932 valmistunut museomökki löytyy siirtolapuutarhasta osoitteesta Mansikkapolku 93. Siirtolapuutarhayhdistyksen omistama mökki on alkuperäisessä 1930-luvun asussa ja avattu yleisölle vuonna 1977, avoinna sunnuntaisin klo 14-15 tai sopimuksen mukaan. Museomökki kunnostettiin viimeksi vuosina 2009-2010, kunnostus tehtiin talkootyönä Uudenmaan maakuntamuseon tutkijoiden valvonnassa. Mökki pyrittiin saamaan 1930-luvun asuun tapetteja, tekstiilejä ja hetekaa myöten. Myös puutarha on entisöity funkis-ajan mallipuutarhaksi. 

Kuvassa alla Vallilan siirtolapuutarha vuonna 1937. Etualalla vasemmalla Hämeentien ja Kumpulankadun risteysalueen taloja, kadonnut Kumpis.

Kumpulan kartanon puiston ympärille  perustetun kasvitieteellisen puutarhan avajaisia vietettiin 10.6.2009. Avajaisia oli edeltänyt yli 20 vuoden työ Kumpulan kartanon ympäristössä. Alue oli vuodesta 1988 aidattu ja sieltä oli poistettu alkuperäinen kasvillisuus lukuun ottamatta historiallista kartanonpuistoa.

Yliopiston kasvitieteellinen puutarha ryhtyi 1980-luvun lopussa kokeilemaan, miten tuontikasvit menestyisivät Suomessa. Puutarhan tutkijat tekivät 1990-luvulla kolme siemenenhakumatkaa Japaniin, Koillis-Kiinaan ja Kanadaan. Siemenet haettiin suoraan kasvupaikoiltaan. Yllättäen 2000-luvulla ilmastonmuutoskeskustelun myötä työstä oli tullut kovin ajankohtaista: puutarha voi toimia testilaboratoriona kasveille, joita ilmastonmuutoksen myötä mahdollisesti joudutaan siirtämään uusille kasvupaikoille. Perinteisesti kasvitieteellisen puutarhan kokoelmat ryhmitellään kasvilajien sukulaisuus- suhteiden systematiikan mukaan, mutta Kumpulassa kasvilajit on istutettu kasvimaantieteellisen periaatteen mukaisesti: Japanin, Kaukoidän, Pohjois-Amerikan (läntisen ja itäisen) ja Euroopan sekä Suomen kasvit kasvavat omilla alueillaan. Lisäksi puutarhasta löytyy hyötykasvialue (Hortus Etnobotanicus), joka valmistui juuri avajaisten kynnyksellä puutarhan itäiseen päähän (lähellä Jyrängöntien sisäänkäyntiä). Puutarhasuunnittelun on tehnyt maisema-arkkitehti Gretel Hemgård.
Tämä ’kuuden hehtaarin metsä’ on vakiintunut Kumpulan tärkeimmäksi ja yhdeksi koko Helsingin tärkeimmistä nähtävyyksistä.

Kasvitieteellisiä puutarhoja on Suomessa ollut 1600-luvulta lähtien: ensimmäinen kasvitieteellinen puutarha perustettiin vuonna 1678 Turkuun ja siirrettiin yliopiston mukana Helsinkiin vuonna 1829. Tämä Kaisaniemen puutarha kasvaneen kaupungin keskustassa kävi pieneksi, mutta siellä toimii edelleen osa Luonnontieteellisen keskusmuseon puutarhasta, esim historialliset kasvihuoneet.

Kartanon puutarhassa on saksalaisen Fritz Kemskin hautakivi.

 Kumpulan alue kuuluu Paavalin seurakuntaan. Keväällä 1928 päätettiin kirkon rakentamisesta Vallilaan nopeasti kasvavan Sörnäisten työläiskaupungin- osan toiseksi kirkoksi Kallion kirkon käytyä tiloiltaan riittämättömäksi. Helsingin kaupunki oli luovuttanut kirkkoa varten tontin jo vuonna 1915. Sörnäisten seurakunta jaettiin vuonna 1941 Kallion ja Paavalin seurakuntiin.

Kirkon suunnittelukilpailun voitti arkkitehti Bertil Liljeqvist (1885-1954), joka on tullut tunnetuksi erityisesti monien kirkkojen suunnittelijana. Punatiilinen Paavalinkirkko valmistui 1931. Kirkon erikoisuus on sen 52 metriä korkea kellotorni, jonka arkkitehti sijoitti italialaistyylisesti rakennuksen pohjoissivulle eikä päätyyn, kuten monissa suomalaisissa kirkoissa on tehty. Tornin kaikilla neljällä sivulla on ajannäyttäjänä suurikokoiset kellotaulut. Tornin huipun korkeassa kellohuoneessa on neljä kookasta kirkonkelloa. Melko pian huomattiin, että kellotorni huojuu, jos kaikkia neljää kelloa soitetaan samanaikaisesti. Huojumisen estämiseksi kellon lyöntijärjestys on määrätty niin, että ne soivat yksitellen.

Kirkkosalissa on tilaa noin tuhannelle sanankuulijalle. Sisätilojen koristelussa olennaisina teemoina ovat helmi- ja simpukka-aiheet. Simpukka ja helmi ovat uskon salaisuuden ja taivasten valtakunnan vertauskuvia. Nämä aiheet näkyvät kuorin katossa, sivupilareiden lampuissa ja alttarikaiteen koristelussa. Holvit ja kupolin ”Jumalan karitsa”-maalauksen on maalannut Ilmari Manninen. Alttarin yläpuolella olevan puisen krusifiksin on tehnyt kuvanveistäjä Elias Ilkka. Saarnastuolissa on Gunnar Finnen reliefit neljästä evankelistasta. Saarnastuolin katolla on kullattu pelikaani. Pelikaani on vanha kristillinen vertauskuva, lintu ”joka ruokkii sydänverellään poikasiaan”. Tämä symboloi Jumalan rakkautta. Henry Ericsson on suunnitellut kirkon alkuperäisen art deco -tyylisen hopeisen ehtoollisvälinesarjan.

Mäntsälän kapinan yhteydessä vuonna 1932 oli kirkon vierelle tuotu tykki, joka osoitti Hämeentielle Kumpulan suuntaan. Tarkoitus oli tarvitessa estää asevoimin Vihtori Kosolan väen marssiminen kaupunkiin. Paavalinkirkko vaurioitui talvisodan pommituksissa 1940. Pommien sirpaleiden jälkiä näkyy vielä pääoven pylväissä ja yhdessä kirkon seinistä.

Kirkko peruskorjattiin 2002–2003 arkkitehtitoimisto Slotte & Schützin suunnitelmien mukaan. Tuolloin kirkko palautettiin alkuperäiseen asuunsa, ja sen koko äänentoistojärjestelmä uusittiin. Korjaustöiden jälkeen käyttöön otetut uudet kirkkotekstiilit on suunnitellut tekstiilitaiteilija Helena Vaari, joka on käyttänyt suunnittelussaan hyväksi kirkon vanhaa simpukka- ja helmisymboliikkaa.